Reilu kuukausi laskettuun aikaan

Vauvan laskettuun aikaan on pian kuukausi jäljellä.

Se tuntuu ihanalta. Ne pienet varpaat ja kaikki uusi ja ihmeellinen. Se uskomaton ajatus, että sieltä se vauva saapuu maailmaan kohdustani ja ryömii reaktiona rinnalle. Se, kun hän katsoo ensimmäisen kerran. Se, että hän ylipäänsä on pian hän, eikä se. Tuntuu ihmeelliseltä ajatella miltä hän näyttää. Onko hän ruskeasilmäinen ja tummahiuksinen, vai onko hän niin kuin minä olin lapsena – monta vuotta kalju ja loppuun saakka vaalea. Meidän saaristolapsemme.

Odotan synnytystä yllättävän kiinnostuneena, vaikka en vielä tiedä siitä vielä juuri mitään. Olen tulevina viikkoina ajatellut ottaa vähän selvää. Luulen, etten kuitenkaan ole mikään fanaattisin tiedontankkaaja. Sellainen kohtuullinen määrä valmistautumista tuntuu hyvältä. En ajatellut katsoa synnytysvideoita tai lueskella synnytystarinoita sen koommin. Muutaman varmaan. Sen sijaan haluan kyllä tietää perusasiat ja saada käsitystä siitä, miten voisin omalla toiminnallani tehdä kaikesta vähän helpompaa. Tietää kuinka keho toimii ja kuinka sitä voi auttaa.

Toisaalta olen vähän kauhuissani. Meidänkö pitäisi pitää huolta avuttomasta ihmisyksilöstä? Välillä pelkään, että hermostun vauvan avuttomuuteen. Tiedän olevani huono avuttomuuden kanssa, ja sitähän hän juuri on. Aivan täysin avuton päästä pieniin varpaisiin saakka.

Välillä on tullut sellainen olo, että haluan perua kaiken. Etten haluakaan koko lasta. Että haluan elämämme jatkuvan yhtä autuaana kuin se on nyt ollutkin. Meillähän on ollut niin ihanaa, täysin vapaata ja spontaania. Sellaista ei tule olemaan pitkään aikaan, jos koskaan. Vanhempana pysytään aina, loppuun saakka.

Suurimman osan ajasta olen kiinnostuneen odottavainen ja muutamia henkisiä murtumisia huolimatta luottavainen. Tiedän hyvin, että lapsensaanti mullistaa koko elämän ja ajatukset, ja muuttaa kaiken. Mutta tiedän myös, että ”vanhan elämän” sijaan saamme kokea jotain aivan uutta. Lumikammivaellukset muuttuvat ehkä metsäretkiksi lähimiljööseen ja vapaalaskupäivät hidastahtisempaan ulkoiluun, mutta elämyksiä saamme taatusti kokea tulevaisuudessakin. Välillä ne varmasti tylsistyttävät eivätkä taatusti tarjoa samanlaisia tunteita, mutta sen sijaan voimmekin kokea jotain aivan uutta rinnalla elämistä ja innostumista.

Olen valmistautunut myös siihen, että tunteita tulee ja menee. Aivan varmasti tunnen välillä harmita siitä, etteivät spontaanit kuohuvalasilliset ole välttämättä enää yhtä simppelin puhelinsoiton päässä tai ettei kiitollisuus lapsesta välttämättä aivan joka kerta peittoa kiukkua siitä, mistä joutuu luopumaan. Silti uskon kyllä, että tulen rakastamaan perhe-elämää. En varmasti joka hetkeä ja kaikkea siinä, mutta kokonaisuutta. Sitä että meistä tulee pieni perhe, että saamme kokea vanhemmuuden ja vieläpä yhdessä. Sitä että voin laulaa samoja lauluja iltaisin lapsellemme, joita äitini meille lauloi. Sitä että voimme ihmetellen katsoa, kuinka lapsemme kasvaa omaksi itsekseen, meistä erilliseksi ja aivan omanlaisekseen. Sitä että perheemme ja ystävämme tutustuvat pieneen, ja hän heihin. Että maailmaan saa syntyä uusi ihmisyksilö, joka rakastetaan aivan rajattomasti.

Luulen, että tulevaisuudessakin tulee hetkiä, kun koko homman haluaisi perua. Siis nimenomaan hetkiä. (Ystäväni mukaan noin kerran pari viikossa, hah.) Mutta tunteita nyt tulee ja menee. Ja ymmärtääkseni vanhemmuus tuo melkoisella voimalla tunteita pintaan. Tunteet ovat onneksi rikkaus ja ne ovat kaikessa voimakkuudessaankin meitä varten. Ohjenuorana elämässä ja helpottamassa omien arvojen mukaista elämää. Kukaan ei onneksi huku tunteisiin, vaikka välillä siltä tuntuisikin.

Yritän pysyä joka hetkessä tunteilleni ja ajatuksilleni rehellisenä. Uskon, että ne pysyvät niin paljon paremmin hallinnassa, kuin piilotellen ja säikähdellen: ”Apua! Mitä minä nyt tuollaistakin tunnen?” Eräs ystäväni kertoi, että hänen teki mieli joskus vaikeina aikoina lasten kanssa laittaa nämä pakastimeen ja sulattaa kevään tullen, kun olisi jo hetken levännyt. Ystäväni ei tietenkään pakastanut lapsiaan, ei mitään sinne päinkään, mutta minua ajatus lohdutti: Kaikki tunteet ja ajatukset ovat sallittuja, olennaista on, mitä niillä teemme ja kuinka niihin reagoimme.

Uskon kyllä myös, että kaiken muutoksen keskelläkin elämämme jatkuu tosi monella saralla ihan tavallisesti. Tiedän, että vanhemmuuskuplaan sukeltaminen voi olla syvä sukellus – että yhtäkkiä sitä onkin koko elämä vain vauvaa ja perhettä. Toivon kuitenkin, että minusta jäisi myös Henriikka. Että minulle puhuttaisiin vauva-asioiden lisäksi myös kirjoista ja elokuvista, parhaista jälkiruoista ja jäätikkövaelluksista. Ja että myös minä osaisin puhua niistä muille.

Ajattelin puoli tuntia sitten, tätä tekstiä aloittaessani, että en ole vielä yhtään valmis koko hommaan. Nyt kuitenkin huomaan (kyllä, olen vikkelä mielenliikkeissäni), että enköhän sittenkin ole.

Jos vauva nyt pari viikkoa jaksaisi pysyä vatsassa, niin voisin vähän vielä katsella leffoja, nukkua ja jynssätä kotimme kaakelit, sekä pedata vauvansängyn valmiiksi. Mutta kevään kurkkiessa sisälle ikkunoihin, on vauvakin yhtä lailla tervetullut uuden vuodenajan kanssa käsikädessä. Kevätlapsemme. Tiedä sitten, pitäisikö olla vaatimattomampi, mutta uskon kyllä, että pärjäämme hienosti. Emme varmasti ilman apua tai kömmähtelyjä, mutta pärjäämme. Emme varmasti niin kuin oppaissa sanotaan, mutta pärjäämme. Ja se tuntuu täysin riittävältä. Joskus tulevaisuudessa sitten riman voi taas asettaa jonnekin korkealle, mutta vauva-ajan ajattelin tavoitella sellaista ihan tavallista, hyvää elämää.

Pari päivää sitten totesin ääneen kotona, että olisi kiva laittaa lisää linnunpönttöjä. Puoliso totesi, että niin olisi, mutta vielä ei voi. Että sitten vasta rakennetaan linnuille koteja yhdessä, kun Tikkukin voi osallistua.

Sellaista elämää minä odotan.

-Henriikka

20 kommenttia

  1. Suvi 27.2.2021

    Siis kuin olisit kuvaillut omia tuntemuksiani! Ihanaa saada vertaistukea siihen että välillä kauhistuttaa ja pelottaa koko homma, vaikka suurimman osan ajasta ei (täällä rv24). Kiitos rehellisyydestä ja onnea loppumetreille!

    Vastaa
    • Henriikka 1.3.2021

      Musta tuntuu, että tuollaisista kauhun-/jännityksen/pettymyksen yms. tunteista kannattaisi puhua enemmänkin. Tuntuu, että aina kun näistä puhuu, saa paljon vertaistukea ja vastakaikua omille ajatuksille. Kiitos <3 Ja samoin kaikkea hyvää sinne.

      Vastaa
  2. Katariina 27.2.2021

    Saatte olla niin kiitollisia siitä, että teitä on pian kolme ja saatte elää tätä elämää yhdessä perheenä! ❤️ Tää oli jotenkin niin koskettava postaus ja mä uskon, ja tiedän, että susta tulee aivan loistava äiti. Kukaan ei ole täydellinen mutta äidiksi kasvaa luonnostaan ja sä oot just riittävä sellaisena kuin olet. Juuri se tärkein ja parhain just sun lapselle. Niin paljon onnea teille! ❤️

    Vastaa
    • Henriikka 1.3.2021

      Voi niin todella ollaankin. Toivon, että musta tulee vähintäänkin sellainen ihan perushyvä äiti – loistavat hetket on sitten plussaa! :-D <3 Ihana viesti, kiitos.

      Vastaa
  3. Kati 28.2.2021

    Voin allekirjoittaa ajatuksesi, samanlaista pohdintaa täällä raskausviikolla 34. Välillä jännittää, pelottaa ja kauhistuttaa, sitten taas hetkittäin olo on luottavainen ja rauhallinen. Tsemppiä sinne loppuodotukseen!

    Vastaa
    • Henriikka 1.3.2021

      Tunteet taitavat poukkoilla aika hyvin laidasta laitaan. Onhan tämä tosi mullistava muutos. Aivan ihanaa loppuodotusta sinnekin! Mehän mennään suht samaan tahtiinkin odotuksessa.

      Vastaa
  4. Thilda 1.3.2021

    Oijoi! Suloista aikaa! Muistelen omaa nuppuani, joka syntyi 30 vuotta sitten. Älä murehdi turhaan! Teitä on kaksi, voitte jakaa jaksamista ja asuinpaikkanne on turvallinen ja luonnonläheinen. Kaikki menee kyllä hyvin. <3

    Vastaa
    • Henriikka 1.3.2021

      Aivan ihana viesti, kiitos kun kirjoitit <3 Toivon mukaan itsekin joskus vuosikymmenten päästä mietin, että olipahan suloista aikaa.

      Vastaa
  5. Maria 1.3.2021

    Kaikenlaisia tunteita tulee, mutta voi, se rakkauden määrä, laatu ja kokonaisvaltaisuus, joka vaan kasvaa vuosi vuodelta, kun tutustuu siihen omaan pikkutyyppiin!

    Ja tosiaan ne uhmat ja kasvukivut, niin vanhemmuuden kuin lastenkin, vie aikaa, energiaa ja tuo kaikenlaisia tunteita. Mutta tunteet ei ole vaarallisia, just niin kuin kirjoitit. Ainakaan mun maailmassa ei koskaan aiemmin ollut näin paljon värejä, ennen kuin nää pikkuihmiset (meillä jo kolme!) tuli niitä vähitellen paljastamaan meille. Ja se oma vanha itsekin on siellä – se kasvaa ja saa lisää syvyyttä vanhemmuuden myötä, ihan niin kuin minkä tahansa merkittävän kokemuksen tullen. Maailman kokonaisvaltaisin ja ihmeellisin ihmissuhde on edessänne, se saakin muuttaa ihmistä.

    Eikä alun vauvakuplaakaan tarvitse pyytää anteeksi tai vältellä. Sinne saa ja kannattaa hautautua, hyvällä tavalla, just niin paljon kuin tarvitsee aikaa. Ajallaan se muukin elämä kyllä löytyy taas, ja siinä on vain uusia sävyjä. Mä muistan, kuinka pohdin ennen esikoisen syntyä, että miten käy meidän pitkille kahdenkeskisille kävelyille ja hyville keskusteluille, kun ei kohta enää koskaan olla kaksin. Pari kuukautta vanhemmaksi tulon jälkeen havahduin yhdellä pitkällä vaunulenkillä, että tässähän sitä ollaan, ja samalla tavalla jutellaan. Kokonaisuus oli vaan muuttunut ihanammaksi, kun se maailman mahtavin pikkutyyppi nukkui meillä mukana menossa.

    Ihanaa loppuodotusta ja synnytykseen valmistautumista!

    Vastaa
    • Henriikka 2.3.2021

      Todella ihana kommentti, luin moneen otteeseen. Kiitos. Tää oli mun suosikkikohta: ”Ja tosiaan ne uhmat ja kasvukivut, niin vanhemmuuden kuin lastenkin, vie aikaa, energiaa ja tuo kaikenlaisia tunteita.”

      Ja ainakin itse aion sukeltaa vauvakuplaan sataprosenttisesti, jos minulle/meille sellainen kupla suodaan. Olisi ihanaa, jos niin kävisi. Sitä ehtii sitten kaikkea muuta vähän myöhemmin, mutta vauvana pikkutyyppi ei kyllä pysy pitkään. Mikä on kyllä ihan lohdullista sekin.

      Vastaa
  6. Nelli 2.3.2021

    Olipas ihanan rehellisiä mietteitä ja niin kauniisti kirjoitettu tulevasta pikkuisestanne. Teistä tulee varmasti ihan superrakastavat vanhemmat. <3 Sellainen läheisyys paistaa teistä kauas. Ja tuo linnunpönttö-esimerkki – ihana!

    Vastaa
    • Henriikka 2.3.2021

      Voi että, kiitos <3 :') Toivon todella, että meistä muodostaa läheinen, superrakastava perhe, jossa vaan rakkautta sinkoilee joka välillä.

      Vastaa
  7. Olga 2.3.2021

    ?????? Ihana kirjoitus! Te osaatte ja pärjäätte ja pystytte! Te saatte olla just te ja teistä tulee upeet te!

    Vastaa
  8. Taija 4.3.2021

    Vauvan odotusaika oli rajua tunteiden vuoristorataa! Oli taustalla menetyksiä ja lapsettomuutta, joten mitään ei pidetty itsestään selvänä, huoli ja pelko oli yhtä paljon läsnä kuin kiitollisuus, odotus ja rakkauskin. Vauva syntyi ja alkuvaikeuksien jälkeen kupla imaisi sisäänsä ja kaikki oli ihanaa. Mutta sitten kun ne valvomiset alkoi ja yöllä heijasin itkevää vauvaa ja itkin itsekin ja mietin, että tätä en halunnut. Voi mikä kamala syyllisyys iski samantien! Eihän minulla ole lupa valittaa ja ajatella tommoista, vauvanihan on pieni ihme! Ääneen en uskaltanut edes sanoa mitään mitä mielessä liikkuu. Kaikkea sitä tunteekin. Ei pelkkää ihanaa, mutta onneks enimmäkseen ihanaa ?

    Vastaa
    • Henriikka 5.3.2021

      Onpa tärkeitä ja rehellisiä ajatuksia, sanoja ja tunteita sinulta. Kiitos, kun kirjoitit. Toivon, että tulevaisuudessa uskallettaisiin puhua enemmän myös ääneen. Uskon, että siitä hyötyvät kaikki.

      Onneksi enimmäkseen ihanaa <3

      Vastaa
  9. Essu 12.3.2021

    Jos yhtään lohduttaa, niin minä epäilin, pelkäsin ja panikoin esikoisen loppuraskaudessa: olisin ihan kernaasti painanut peruutusnappia, jos olisin voinut. Sittemmin olen huomannut, että vanhempi voi kasvaa lapsen kanssa rinnatusten. Ei tarvitse olla valmis kuin siihen käsillä olevaan hetkeen. Olen oppinut senkin, että jotkut asiat oppii kantapään kautta, eikä siitä mene kukaan rikki. Ja kokenut myös sen, että vielä neljättäkin lasta odottaessa synnytys, vauva-aika ja kaikki pelottaa; voiko kaikki taas mennä hyvin? Ne tunteet on normaaleja ja varmasti ihan hyvä pitää mieli avoimena myös sille, että jokin voisi mennä pieleen. [Suomessa on hyvä neuvolasysteemi: kannattaa olla avoin, niin voi saada sitäkin kautta apua ja ohjeistusta kaikkiin perheen vaiheisiin.] Ihanaa loppuraskautta ja kaikkea hyvää uusiin vaiheisiin! ?

    Vastaa
    • Henriikka 14.3.2021

      <3 Ihana kommentti, kiitos. Vertaistuki on kyllä tosi tärkeää, tässäkin, niin kuin elämässä ylipäänsä. Meillä on kyllä ihana neuvola ja terveydenhoitaja ja ollaan häneen turvauduttu huolella. Sekin luo turvaa. Kiitos ajatuksista. Erityisesti jäi mieleen tuo "ei tarvitse olla valmis kuni siihen käsillä olevaan hetkeen."

      Vastaa
  10. Emma 17.3.2021

    Olipa hyvin kirjoitettu <3

    Vastaa

Vastaa käyttäjälle Henriikka Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.