Muisto työelämästä

Erään kesän olin Armi Kuusela. Olin kesätöissä laitoshuoltajana psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Minulla oli vaaleansinivalkoinen, raidallinen laitoshuoltajan asu, kaulassa hento ristiriipus ja rinnassa nuoruuden palo. Eräs ilahduttava mummeli risti minut Armiksi, 19-vuotias vaaleaverikkö kun olin. Oikeastaan minusta tuntuikin vähän edustusmissiltä: Olin hyvää pataa laitoksen asiakkaiden kanssa ja olin töissä koko persoonallani.

Osallistuin kerran viikossa hoitajien viikkopalaveriin. Jo ensimmäisessä palaverissa järkytyin osaston hoitajien kylmyydestä. He puhuivat asiakkaista kuin eläimistä, ja puhe pyöri lääkeannosten ja mustan huumorin ympärillä. Ensimmäisinä viikkoina olin hämmentynyt ja usein vihainenkin. Mielestäni asiakkaat olisi kuulunut kohdata erityisen lämpimästi. Teki mieli nousta seisomaan ja huutaa, että kuinka teillä on sydäntä.

Kerran vaihtaessani raidallista laitoshuoltajan asua pukuhuoneessa kuulin ihmettelyä, että minäkö olen se hullu, joka on lähtenyt töihin osastoille 11b ja 12b. Ihmettelin. Eihän minulle ollut edes annettu mitään vaihtoehtoa. Työnantajani oli ilmoittanut minut noille osastoille, ja sinne minä nousin pitkin sairaalan portaikkoa viidesti viikossa. Moppasin lattiaa, laitoin tarjottavan ruoan esille metallisesta tarjoilukärrystä ja vaihdoin lakanat kerran viikossa tai useammin, jos jollekin kävi vahinko. Välillä rapsutin ulosteinstallaatioita irti kylpyhuoneen kaakeleista tai pyyhin rätillä räkää seinistä. Pääosin työ oli kuitenkin rutiininomaista ja yksinkertaista. Suurin osa asiakkaista eli sopuisasti omissa oloissaan, sillä lääkkeet olivat vahvoja. Minä hiivin heidän lomassaan siivouskärryni kanssa ja kerrytin opiskelukassaa tulevaisuutta varten.

Kollegoina minulla oli pitkän linjan konkareita. Yksi oli eräs hapannaamainen, vanhempi nainen, jonka elämässä uusilla pyykinpesuaineilla oli valtava merkitys. Kun pieneen, pimeään siivouskomeroon oli toimitettu uutta pulveria, hän kertoi siitä meille muille juhlavasti, kuin se olisi suurinta mitä maailmassa on. Vain silloin hänen suunsakin saattoi kääntyä pieneen hymyyn. Muutoin hän piti itsepintaisesti kiinni happamasta ilmeestään ja elämänasenteestaan. Hän rakasti vetää korkeita muureja hoitohenkilökunnan ja laitoshuoltajien välille ja piti huolta, ettei yksikään hoitaja astunut sisään siivouskomeroon, joka oli hänen reviiriään, hänen pieni valtakuntansa.

Toinen työkaverini oli lempparini, ja hänellä oli pinkki tukka, rääväsuu ja pitkät rakennekynnet, joissa oli pieniä tekotimantteja ja lohikäärmeen kuvia. Kynnet eivät sopineet alkuunkaan laitoshuoltajan työhön, ja tuskin työnantaja olisi niitä sallinutkaan. Työkaverini poltti röökiä ketjussa ja pyysi minut aina mukaansa, vaikka en polttanutkaan. Hän naputteli rakennekynsillään tupakkaa ja kertoi älyttömiä juttujaan. Kerran hän innostui goji-marjoista niin, että tilasi niitä maailman toiselta laidalta valtavan lastillisen. Vatsa oli tarkoitus saada toimimaan paremmin, mutta kaverini kertoi suu auki nauraen, että kävi aivan päinvastoin. Välillä työkaverin jutut saivat minut nauramaan holtittomasti. Ihmettelin, että voiko tällaisiakin aikuisia olla olemassa.

Yhtenä kuumana kesäpäivänä osastolle tuotiin mies, joka kuhisi täitä. Siis ihan toden totta kuhisi! Hänellä oli niitä hiuksissaan, rintakarvoissaan, aivan kaikkialla. Hänet eristettiin nopeasti, kaikki karvat ajeltiin ja koko keho puhdistettiin. Vaatteet suljettiin keltaiseen eristyspussiin, joka lojui pitkään ruokailuhuoneen parvekkeella. Mies eli niin kaukana todellisuudesta, ettei ollut itse edes huomannut täitä kehossaan.

Kesän lämmetessä me työntekijät ja asiakkaat söimme joskus yhdessä jäätelöä alakerran kanttiinin pihaterassilla. Asiakkailla oli ystäviä ja omaisia vierailulla. Minä olin tutustunut sairaalaan muihin kausityöläisiin, jotka jostain syystä olivat kaikki vanhoillislestadiolaisia. Istuimme usein pihalla auringossa laitoshuoltajan asuissamme ja nautimme vartin mittaiset kahvitaukomme yhteen putkeen, jotta ennättäisimme nauttia Pingviini-tuutista tai Minttu-Puffetista.

Terassilla tuntui, että sairaat olivat vähemmän sairaita. Yleensä he pukivat tavalliset vaatteensa hetkeksi ylleen, kun perheenjäsenet tulivat tervehtimään. Hetken näytti, kuin he eläisivät aivan tavallista elämää.

Hyvin, hyvin usein osastolla tuli sellainen olo, että mieleltään terveen ja sairaan ihmisen välinen ero on hiuksenhieno. Minä olisin voinut olla se perheensä kuoleman vuoksi mielenterveytensä menettänyt, minä olisin yhtä lailla voinut olla se, jonka hauras mieli meni sekaisin radikaalin uskonlahkon opeista ja toimista.

Kuukaudet kuluivat, ja puolen vuoden työni eteni kohti päätöstään. Eräänä loppukesän päivänä olimme silloisen poikaystäväni kanssa matkalla elokuviin. Sörnäisten metron portaissa purskahdin yhtäkkiä itkuun. Poikaystäväni katsoi minuun hätääntyneenä ja kysyi, mikä minun on. En ollut tajunnut, kuinka kuormittunut olin kaikesta. Armin harteille ei ollutkaan mahtunut koko maailma.

Kun olin aloittanut laitoshuoltajan työt, ajattelin osaston hoitajien olevan kylmiä. Lopulta huomasin ajattelevani, että he olivatkin lämpöä täynnä. Ei noille osastoille ollut mitään työntekijäruuhkaa. Näennäisesti tunteeton kohtelu oli heidän ainoa tapansa selvitä. Minä en olisi selvinnyt omalla tyylilläni. En meinannut jaksaa edes puolivuotistani.

-Henriikka

Kuva: 19-vuotias minä

Teksti: Olen tämän kevään ollut Erkka Mykkäsen kirjoitusmentoroitavana (vau, mikä sana). Sain tehtäväksi kirjoittaa muiston työelämästä. Ensimmäinen blogitekstini ikinä, jota olen ammattilaisen kanssa puinut ja editoinut. Mielenkiintoista. Mielenkiintoista (ja lohdullista) myös, miten paljon omat ajatukset voivat muuttua muutaman kuukauden työkauden aikana, saati 11 vuodessa. Kaikki tunnistettavat yksityiskohdat (esim. osaston numero) muutettu tunnistettavuuden vuoksi.

12 kommenttia

  1. Heidi 15.5.2021

    Samaa työtä olen tehnyt itse vuosia opiskelijana :) Täytyy sanoa, että erittäin antoisaa! Etenkin nuo psykan keikat. Nostan myös hattua työntekijöiden jaksamiselle! Pitää olla kovaa tekoa että jaksaa noita elämän nurjalle puolelle eksyneitä.

    Vastaa
  2. Ann-Helen 15.5.2021

    Herätit minut muistamaan harjoittelujaksoni -70luvun lopulla Lapinlahden sairaalassa. Samat tunteet , samat ajatukset. Sillä erolla että minusta tuli hoitaja ja 2000 luvulla palasin psykiatrian pariin ja koin lastenpsykiatralla elämäni antoisamman työjakson. Silloin omana itsenäni, omin menetelmin mutta silloinkin uuvuin.

    Vastaa
  3. Emilia 15.5.2021

    Tätä oli miellyttävä ja rauhoittava lukea, tosi hyvin kirjoitettu! Hyvin aloitettu ja lopetettu, juuri sopivasti kaikkia elementtejä. Saa aivan toivomaan että näitä pieniä tarinoita olisi kokonainen sarja! Kiitos tästä ihanasta lukuhetkestä ❤️

    Vastaa
  4. Anne 15.5.2021

    Ihana hyvin kirjoitettu muisto. Olen itse pyskiatrian sairaanhoitaja ja työskentelen tehostetussa palveluyksikössä. Kahvipöydissä jutut on välillä sitä tasoa, josta epäilemättä olisit pahoittanut mielesi. Sitä kutsutaan minun ajatukissani tunteiden tuulettamiseksi. Hurttiin huumoriin käärityksi terapiaksi. Varaventtiiliksi, joilla tehdään tilaa mieleen ja sydämeen. Kestetään se mitä ympärillä on. Mutta koko ajan tiedän, että työkaverit välittää meidän asukkaista, tekevät kaikkensa jotta näillä olisi asiat hyvin. Ja nousisimme puolustusasemiin jokaisen heidän puolesta tarpeen vaatiessa.

    Vastaa
  5. Katariina 15.5.2021

    Wau, ihana kirjoitus, kiitos kun jaoit tän tarinan. Näitä lukisi mieluusti lisääkin! ❤️

    Vastaa
  6. Juggelson 16.5.2021

    Ompa tullut oltua ns. “molemmilla puolen toimistoa” ja todettakoon, että kaikissa näkökulmissasi on perää. Sydämettömyyden ja sietämisen rajakin on hiuksenhieno ja siksi sote -alalla kyynisyyden käärmeet luikertelevat herkeämättä ja huomaamatta työmyyrien asenteisiin. Mielestäni mustanruskean huumorin tulisi jäädä toimistoon ja henk. koht. pidän sitä epäammatillisuutena, jos asiakkaat/potilaat alkavat kärsiä siitä. Kieltämättä tuli surullinen olo, kun potilaan kledjuissa piti kuunnella hoitajien “kahelihistoriaa” saatikka kokea ne linssit, joiden kautta tietyt hoitajat tarkkailivat maailmaa melko mustavalkoisesti: me terveet/te sairaat.

    Toisaalta on tarpeetonta alkaa jeesustelemaan tai tuomitsemaan heitä: yhtä lailla olen syyllistynyt epäammatillisuuteen työhistoriani aikana, mutta vasta kokemukseni omasta osastohoidosta muutti eniten käsityksiäni, kohotti ymmärrystäni, sekä kasvatti minua huomattavasti pienemmäksi. Stoalaisuus ja näkökulman vaihtamisen taito ovat kaikki kaikessa, eikä yhdenkään ammattilaisen tulisi erottaa niitä ammatti-identiteetistä, muuten mennään vihkoon. Huumorilla ja kokemusoksentamisella on sijansa yhtä lailla työntekijöiden keskuudessa, mutta mikäli tuntosarvet unohtuvat työntekijöiden pakista tyystin kokonaan, on turha kuvitella, että mitään kestävää voitaisiin saada aikaiseksi heikkojen ja särkyneiden mielten maailmassa.

    Vastaa
  7. Johanna 16.5.2021

    Aivan upea teksti!

    Vastaa
  8. Maria 16.5.2021

    Aivan upea teksti, sait mut uppoamaan tuohon maailmaan! Ei varmasti työpaikka helpoimmasta päästä, mutta niin tärkeää työtä. <3

    Vastaa
  9. Thilda 16.5.2021

    Todella kiinnostava teksti! Ensimmäinen ajatukseni oli, että henkilökunnan musta huumori on juuri sitä, mitä raskaassa ammatissa tarvitaan selviytyäkseen. Mutta sen rinnalla voisi kyllä olla myös lämpö.

    Omassa työssäni, jossa saatan pidellä ihmiskalloa kädessäni tai nostella vauvan luita maasta tutkittavaksi, auttaa musta huumori.

    Läheisen ammatti poliisina on niin rankka, että on pakko olla musta huumori. Tutun ammatti oikeuslääkärinä, kun vaikkapa tunnistaa helteessä tsunamiuhreja hampaiden perusteella, tarvitsee selviytyäkseen pikimustan huumorin.

    Mutta jokaisessa työpaikassa on ne happamat ihmiset, kolkot työhönsä kyllästyneet, uudet ja innokkaat, höpsöttelevät tai pirteät työntekijät. Itse olen varmaan käynyt läpi koko skaalan, vaikka toivon, että vähiten sitä hapanta puolta!

    Vastaa
  10. Salla 18.5.2021

    Hieno teksti!

    Luulisinpa, että nauttisit Viivi Rantalan sarjakuva-albumista nimeltä Mielisairaalan kesätyttö!

    Vastaa
  11. Emmi 24.5.2021

    Olipa kiva lukea tätä! Ihanaa kuvailua, oli kuin olisi lukenut hyvää novellia.

    Vastaa
  12. Erika 12.6.2021

    Wau hieno teksti! Tätä lukiessa oikein inspiroitui itsekin kirjoittamaan :)

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.