Hidas raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen

Välillä mä inhoan itseäni. Katson peilistä keskivartaloani, joka on yltäpäältä arvissa. Ruskea linea negra on edelleen kaiken keskellä (rakastin sitä raskausaikana, nyt se voisi jo mennä), ja vatsassa ja rinnoissa on edelleen tummaa pigmenttiä. Kaiken alla komeilee arpi keisarinleikkauksesta. Makaan liian takakenoisessa asennossa sohvalla ja joudun kampeamaan itseni kyljen kautta ylös. Selälleen käydessä, joka ei sekään muuten tapahdukaan enää noin vain, koko maha sukeltaa ruttuiseksi kasaksi navan ympärille. Napaa itsessään ei enää navaksi tunnista ja kaiken päälle siihen on kehkeytynyt napatyrä. Se todettiin ultrassa viime viikolla. Ihoa tuntuu olevan kymmenen kertaa liikaa. Kun sormilla painaa navan kohdalta, käsi vain uppoaa sisään, ja vatsalihakset ovat ties missä.

Vielä vajaa vuosi sitten kehoni näytti täysin erilaiselta, ja mikä olennaisinta: se toimi.

Välillä rakastan itseäni. Katson pukukopin peilistä uskomattomia asioita aikaansaanutta kroppaani, ja vinkkaan itselleni silmää: ”Looking ja feeling good!” Kehoni tuntuu tässä uudessa ja omituisessakin tilassa omalta. Olen ylpeä siitä ja arvostan kaikkea mitä se on vuokseni, ja erityisesti vauvamme vuoksi tehnyt. Yhdeksän kuukauden raskaus ja neljän päivän synnytys, joka päätyi epäonnistuneen käynnistyksen kautta sektioon. Palautuminen – ei ihme, jos siinä kestää. Annan keholleni aikaa, huomiota ja välittämistä.

En koskaan ajatellut, että olisin hidas palautuja. Ylipäänsä ajattelen aina kaikesta automaattisesti niin, että eiköhän minulle kuitenkin käy hyvin. Joku kokee sen varmasti huonona elämäntyylinä, itseltäni se vain tulee luonnostaan. Sitten yhtäkkiä vauvamme tahtoikin olla kohdussani maailman epämääräisimmässä asennossa (lääkärit eivät edes loppumetreillä osanneet aivan sanoa miten), ja vatsastani kasvoi valtava. Näytti siltä, että vauva pötkötti mahassa vaakatasossa. Synnytyssairaalassa kätilöt ja lääkärit kutsuivat aina opiskelijat katsomaan tätä maailman seitsemättä ihmettä, minun vatsaani. Olo oli kuin sirkuseläimellä. Heeheehee, sukkulamaha. Heehehee, puikulamaha.

Vatsalihasteni erkaumasta tuli todella raju, ja koska vatsa kasvoi pelkästään eteenpäin, ja oli ihokin äärimmäisen kovilla. Synnytyksen jälkeen kokeilin pullataikinamahaani ja totesin, ettei tästä kyllä tule enää entisenlainen. Lähellekään. Paljon se palautuu ja on jo palautunut, mutta entiseen on silti valovuosien matka.

Se on ollut shokki hyväksyä. Olin ajatellut kyllä kehoni muuttuu, että arpia tulee ja että palautuminen ottaa aikaa. Olin hyväksynyt sellaisen perustason. En osannut ajatella, että olisin sellainen palautuja, että saan vertaistukea Instagramissa lähinnä kaksosia ja kolmosia synnyttäneistä.

Palautuminen, mitä se edes on? Ajattelin pitkään, että palautumisella tarkoitetaan raskauskilojen poistumista kehosta. Että kyse on yksinomaan painosta (Kertoo varmaan jotain tästä painokeskeisestä yhteiskunnastamme). Ylipäänsä ajattelin, että tuo sana tarkoittaa pitkälti ulkonäköön liittyviä asioita.

Yhtäkkiä itse tässä mankelissa muussattuna hahmotankin asian aivan uudella tavalla: raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on jokaiselle aivan omanlaisensa matka, mutta pääosin se tarkoittaa kehon toiminnallisuuden palauttamista, ei ulkonäön.

Vatsalihaserkauma, jota syntyy enemmän tai vähemmän jokaiselle synnyttäjälle, palautuu hiljalleen tai nopeasti itsestään… tai sitten ei. Itselläni oli vielä jälkitarkastuksessa noin 10 sentin erkauma navan kohdalla. Vatsalihasten lisäksi sisäelimet hakevat uudelleen paikkojaan, kohtu supistuu takaisin pieneksi ja hormonitasapaino hakee uusia uomiaan. Tietysti pakassa ovat vielä imetyksen aiheuttamat hormoonimäärät, jotka ovat oma lusikkansa sopassa. Ainiin! Ja sektioarpi. Siitä puuttuu vielä osittain tunto, ja menee noin vuoden päivät, että keho on vahvistunut suuresta leikkauksesta lähelle entistään.

Ehkä kiteytetysti niin, että luulin ettei kehoni olisi kaiken jälkeen näin järkyttävässä jamassa toiminnallisesti. Tuntuu hullulta, että vielä vuosi sitten olin urheileva, hyvinvoiva aikuinen. Nyt kääntyily sängyssä on vaikeaa keskivartalontuen puuttumisen vuoksi, vauvan nostelua pitää ajatella koko ajan ja aivastaminen aiheuttaa edelleen epämiellyttävää tunnetta sektiohaavan vuoksi. Vatsalihaserkauman vuoksi vatsani on edelleen kuin puolivälin raskausmaha, pieni tynnyri, joka kulkee mukana. On sanomattakin selvää, ettei sen kanssa toimita ja urheilla aivan normaaliin tapaan, kun vatsalihakset luuraavat missä lie. Välillä saan niihin yhteyden ja välillä en.

Minä palaudun hitaasti ja hyvin todennäköisesti myös aika huonosti, jos mittarina pidetään lähtötilannetta, ja se minun on hyväksyttävä.

Aion tehdä kaikkeni, että kehoni palautuisi ilman leikkausta, mutta olen jo alkanut käydä henkistä prosessia läpi mahdollisen erkaumaleikkauksen suhteen. Napatyrä leikattaisiin varmaan siinä samalla, ja ehkä roikkuva ihokin, sillä se tulee kyllä olemaan varmasti tiellä, jos vatsalihakset saadaan palautettua takaisin paikoilleen. Mutta katsotaan nyt, aika näyttää. Eikä näitä leikkauksia kuitenkaan tehdä, jos haaveilee vielä lapsista.

Mikä tämän kirjoituksen pointti on? Suoltaa kai ulos yhden ajatuksiltaan kehnomman päivän aatoksia. Välillä on huonoja päiviä, ja tänään on sellainen. Tuntuu tärkeältä, että näistäkin tunteista voi puhua, vaikka oikeastaan minua nolottaa nämä ajatuket aivan kauheasti. Olisi ihana olla niin myönteinen, että aina vaan lakkaamatta jaksaisi rakastaa kehoaan. Että silittelisi kehoaan hymyillen, että hienon työt olet tehnyt.

Pääosin olen tsempannut ja jaksanut hyvin. Olen ollut aivan yllättynyt kuinka kunnioittavasti ja rakastavasti olen pystynyt muuttuneen kehoni kohtaamaan. Menee hetkiä, etten muista koko asiaa, tai vaikka muistaisinkin, ajatukseni ja tunteeni ovat hallinnassa ja myönteisiä koko prosessia kohtaan. Onneksi tuo lapsi on tuossa ja muistuttaa, miten ihanasta syystä kaikki on tapahtunut.

En kuitenkaan ole sellainen pyhimys, että pystyisin torppaamaan mielestäni koko ajan kielteiset ajatukset. Välillä olen itkenyt vuolaasti sitä, että miksi juuri minun piti olla tällainen raatorehellinen esimerkki siitä, että välillä palautuminen on tuskientaival. Miksi juuri minun on palauduttava näin? Miksei vaikka joku, joka ei edes tykkää esimerkiksi kiipeillä?

Olisi helppo katkeroitua, kun katsoo somen supernopeasti palautuvia äitejä, jotka pusertavat sormiensa välissä pikkuruista ihomakkaraansa todeten, että “tässä on tätä löysää, nyt lähden juoksulenkille!” Olen katsonut palautumiskuvia ja lukenut palautumistarinoita niin loputtomasti, että lopulta olen piilottanut joitain tilejä itseltäni, etten jäisi vellomaan.

On tehnyt mieli läpsäistä niitä, jotka toteavat: ”hei kyllä sä palaudut, siinä vaan kesti hetken”, kun he itse olivat vetämässä rääkkitreeniä täysin palautuneiden kehojensa kanssa kolmen viikon jälkeen synnytyksestä. Olen huutoitkenyt puolisolleni sitä, ettei minulla ole enää edes napaa. (Hän vastasi, että eihän napaa edes tarvita mihinkään.) Olen tuskastellut sitä, että aktiivinen, kehollinen elämäntapani on tauolla, enkä tiedä, koska se palaa. Palaako. Eiköhän se palaa.

Ai pahus. Kuulostan kyllä TODELLA katkeralta. Siksi kai kirjoitan. Haluan tämän kaiken ulos.

Taistelen koko ajan tätä ja näitä kielteisiä ajatuksia vastaan. En yksinkertaisesti suostu elämään näin, tällaisia ajatuksia pyöritellen. Haluan nauttia elämästä. Kehonihan on aivan mahtava, erottomaton osa minua. Se on kotini, jossa elän, ja miten paljon se onkaan vuokseni tehnyt. Jaadijaajaadi.

Tekisi mieli kirjoittaa toinen, positiivinen juttu jonain parempana päivänä kuin tämä, mutta toisaalta tuntuu tärkeältä tuoda myös näitä totaalisen vittuuntuneita, räytyneitä, katkeroituneita, ahdistuneita, itkuisia ja ylitsevuotaman kamalia tunteita esiin.

En tiennyt, että kehoni voisi olla näin keskiössä arjessani, kunnes olen tajunnut, että se liittyy jokaiseen hetkeen, jota elän. En ole ennen ymmärtänyt sitä, koska sitä ei ole tarvinnut ajatella. Koska se on toiminut.

Sinänsä ironista, että eniten hermostuttanut asia muiden ajatuksissa omaa palautumistani kohtaan on asian kohtaaminen pelkästään ulkonäön kautta – siis juuri niin kuin sen itsekin ennen ajattelin. Kun puhun haastavasta palautumisesta, olen huomannut useiden vastauksista, että he ajattelevat minun puhuvan ulkonäöstä. Olen joutunut monesti korjaamaan, että haluaisin toiminnallisuuteni takaisin. Haluaisin taas kiipeillä, pomppia trampoliinilla, meloa, pelata sulkapalloa ja esimerkiksi nostaa lastamme ilman, että tarvitsee koko ajan ajatella. En väitä, ettenkö miettisi myös ulkonäköä (aivan liikaa!), mutta suoraan sanoen se on silti ollut aivan toissijainen asia toiminnallisuuden rinnalla. Odotan kauhulla tuleeko aika, jolloin itken ensisijaisesti ulkonäköäni.

Toinen harmaita hiuksia päähäni tupsauttanut ajattelumalli on sellainen, että tämän olisi voinut jotenkin estää omalla toiminnallani: ”Ootko sä laittanut rasvaa sun arpiin? Oletko käynyt fysioterapiassa? Muistithan liikkua oikein raskausaikana?” Siinä vaiheessa kun on lähes raskauden alusta lähtien öljynnyt ihoaan kahdesti päivässä, käynyt fysioterapiassa ja tehnyt niitä niin-hitsin-tylsiä liikkeitä kurinalaisisesti melkein päivittäin, käsitellyt tunnollisesti sektioarpea ja googlannut kaiken tiedon erkaumasta ja palautumisesta, sekä turvallisesti liikkumisesta raskausaikana, on kuluttavaa huomata joiden ajattelevan tätä ”omaksi syykseni”. Palautumiseen voi tiettyyn pisteeseen asti vaikuttaa itse, mutta yllättävän paljon homma on vain arpapeliä. Joillakin kohdut kallistuvat eteenpäin, joillakin enemmän kohti selkärankaa. Joidenkin ihoon muodostuu helposti arpia, toisilla ei. Myös synnytystapa, mahdollinen imettäminen ja moni muu seikka vaikuttaa paljon palautumiseen. Aikamoinen potti kaikkinensa, aivan jokaiselle äidille.

Haluan myös muistuttaa, ettei ulkoisesti nopeasti palautunut tarkoita välttämättä sitä, että palautuminen olisi ollut helppoa tai kokonaisvaltaisesti nopeaa. Liian usein itsekin sorrun ajattelemaan, että ulkonäkö kertoisi palautumisesta kaiken. Hitsin ulkonäkökeskeinen maailma! Moni nainen kärsii esimerkiksi virtsankarkailusta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen, eikä sellaista hahmota vatsan koosta tai muodosta.

Nyt synnytyksestä on kulunut kolme kuukautta. Se on lyhyt aika, ja palautumiseni vasta alussa. Tällä hetkellä keskitän ajatukseni siihen, että jatkan fyssaritreenejäni ja -käyntejäni, keskityn ryhtiini, käsittelen sektiohaavaani, käytän palautumisvyötä, etsin tietoa palautumisesta ja liikun ja huollan kehoani säännöllisesti mutta turvallisesti (palautuminen ei tarkoita, etteikö saisi tehdä mitään tai hikoilla).

Sen lisäksi keskityn erityisesti mieleeni, koko homman psyykkiseen puoleen. Lisäksi yritän jälleen kerran olla vertailematta itseäni muihin. Muiden nopea palautuminen tai kuvankauniit ihot ja kehot eivät ole minulta pois. Päinvastoin haluan olla onnellinen jokaisen puolesta, joka pääsee palautumisessa vähemällä.

Varmaan joku ajattelee, että miten voin valittaa, kun olen saanut ihanan lapsen. Mutta totta hitsissä näistä asioista ja tunteista pitää pystyä puhumaan! Totta kai lapsi on ihana ja on etuoikeutettua saada olla äiti. Siltikin moni nainen kamppailee palautumisahdistuksen kanssa, kun aika harvoin sitä lopulta kuulee ja näkee hitaasti tai edes normaalisti palutuvista naisista. Nyt kun en voinut olla sellainen kannustava esimerkki superpalautujasta, niin olen esimerkki arvista ja itkuista, mutta toivon mukaan otteluvoitosta pidemmän päälle.

Puolisoni aina muistuttaa, että minun tulisi kirjoittaa myös silloin, kun on huono hetki. Joten tässä sitä nyt ollaan. Raadollisenrehellisenä mutta onneksi sinnikkäinä matkalla palauttamaan omaa kehoa uomiinsa. En aio kirjoittaa, että ”haluan kehoni takaisin”, sillä se on ollut tämä sama keho koko ajan, enkä muutenkaan halua alleviivata, että tavoite olisi tulla täysin entisen kaltaiseksi. Mutta haluan toimia ja toivon, että joskus vielä minun ei tarvitse ajatella kehoani näin himputin paljon koko ajan.

-Henriikka

39 kommenttia

  1. Anne 22.6.2021

    Minä olin pitkän selkäni ja liian aikaisin hulahtaneiden lapsivesien takia Naistenklinikan näyttelykappale kaikille opiskelijoille (ja lääkäreillekin..) kahden viikon ajan, kun makasin lapsivedettömänä odottamassa sitä, että lapsi päätetään ottaa sieltä lapsivedettömästä kohdusta turvaan. Mahaa ei ollut ja lapsi oli jo tulossa – what a miracle! Purin hammasta ja ajattelin, että jos minun sorkkimisesta on maailmankaikkeudelle jotain hyötyä, niin minähän levitän jalkani. Kun sitten olemattomasta mahastani synnytin 1,9kg painavan pienen pojan puolitoista kuukautta liian aikaisin, oletin, että tästähän noustaan saman tien reivaamaan. Ei noustu. Maha palautui ulkoisesti, sisäisesti sisuskalut oli käyttökelvottomat vuoden ajan. Nyt siitä on jo 5 vuotta ja kroppa toimii…löllyräisestä alavatsasta huolimatta.

    Vastaa
    • Kaksi pientä 23.6.2021

      Hei! Täällä toinen “näyttelykappale”. Mulla istukan virtauksissa havaittiin ongelmia (oisko ollu RV 29), joiden vuoksi pieni ei kasvanut enää kohdussa ja jouduin osastolle. Päivittäin kun ultrattiin, oli siellä aina aikamoinen joukko tutkimassa ja ihmettelemässä ultralaitteella kaikkea mahdollista muutakin kun niitä virtauksia. Oli kuulemma niin hyvä näkyvyys kun minä sekä vauva pienikokoisia. Mua ei oikeastaan lopulta edes haitannut, sainpahan jotain sisältöä päiviin ja oltua avuksi vain makaamalla paikoillani. Lopulta 31+4 oli tilanne muuttunut huonoksi, ja leikkaus sovittiin seuraavalle aamulle. Lopulta sydänäänten laskujen vuoksi mentiin kiireellisenä saliin. Helpotus oli suuri kun saatiin pieni 1200grammainen neiti maailmaan kasvamaan pienen parkaisun saattelemana. Melkein kaksi kuukautta liian aikaisin.

      Minusta teet Henriikka arvokasta työtä jakamalla tarinaasi palautumisesta. Vaikka (ja juuri siksi) itse palauduin sektiosta suhteellisen hyvin ja nopeasti, haluan tuoda omaa tarinaani myös esiin, koska se mikä näkyy ulospäin, on vain pieni osa tarinaa. On tämä äitiys ihmeellinen matka.

      Vastaa
  2. Julia 22.6.2021

    Sanoin raskausaikana miehelle että jos minulle tulee raskausarpia mahaan, tapan itseni. Kuulostaa nyt jälkikäteen hullulta, mutta kuvastaa kohdallani sitä luopumisen tuskaa, mitä kehostani (ja sen herruudesta) tein. Sanottakoon että lapsi oli toivottu ja että raskausarpia tuli koko alakroppa täyteen. En pidä kehostani ja sen muutoksista, mutta yritän tulla itseni kanssa toimeen. Tsemppiä ❤️

    Vastaa
  3. Minni 22.6.2021

    Olet Henriikka ihana ❤ Tämä on ensimmäinen kommenttini mihinkään blogiin koskaan, vaikka luenkin sinun ja monen muunkin kirjoituksia säännöllisesti. Tämä kirjoitus ja siitä kumpuavat tunteet herättivät kuitenkin niin paljon ajatuksia, että kommentoitava on.

    Olet uskomattoman rohkea ja niin avoimen rehellinen, että se vetää lukijankin nöyräksi. Ihailen taitoasi ja kykyäsi olla itsellesi noinkin armollinen – en ehkä itse siihen pystyisi. Tietenkin tulee huonoja päiviä ja niistä on voitava puhua, kuten juuri teit. Se tekee hyvää paitsi (toivottavasti) itsellesi, myös meille kaikille muille, jotka (ainakin osa) tahoillamme kamppailemme ulkonäkökeskeisten ja vääristyneiden mielikuvien kanssa. Kiitos, kun puhut ja kiitos, että et kainostele olla juuri sellainen kuin olet. Olet inspiroivin ja sekä sisäisesti että (palautumisen kestosta viis) ulkoisesti kaunein ja aurinkoisin tyyppi, jota somessa seuraan. Paljon tsemppiä, onnellisia hetkiä ja roppakaupalla hyviä päiviä tähän kesään teidän perheelle ❤

    Vastaa
  4. Seahorse 22.6.2021

    Kirjoitat niin hyvin että tuli tunne kuin olisi itse kokenut saman, vaikken koskaan ole raskaana ollutkaan. Etkä kuulostanut mielestäni katkeralta vaan rehelliseltä ja inhimilliseltä. Tietty katkeruuskin on täysin validi tunne!

    Vastaa
  5. Maria 22.6.2021

    Haluan nostaa esille myös yhden synnytyksenjälkeisen oireen, josta ei puhuta ja mun mielestä pitäis puhua. Nimittäin virtsankarkailun lisäksi lantionpohjan murjotut lihakset päästää myös ilmaa ja vähän muutakin falskaamaan. Tää tuli mulle täysin puskista, en ollut kertaakaan missään kuullut puhuttavan tästä. Nyt kaksi kuukautta synnytyksestä, ja niin ikävältä kuin se kuulostaakin, kakat löytyy ajoittain muistakin kuin vauvan housuista. Julkisille paikoille mennessä täytyy ottaa vauva mukaan niin voi pistää kaikki pierut sen piikkiin, heh heh. Että joo, allekirjoitan täysin tuon kehon toiminnallisen palautumisen prioriteettina.

    Vastaa
  6. KristaR 22.6.2021

    Kärsivällisyyttä ja niin isompia kuin pienempiäkin erävoittoja matkallesi <3

    Useimmilla asioilla on hyvät ja huonot puolet ja useammat voisivat muistaa ja ymmärtää sen. Vanhemmuus on hurja myllerrys monelle ja vaikka sitä olisi kuinka toivonut ja tavoitellut saa siihen liittyä myös negatiivisia tunteita.

    Ja on kyllä niiin vaikeaa olla olettamatta muista jotain nykyään vaikka somen perusteella.

    Vastaa
  7. Eve 22.6.2021

    Kiitos rehellisestä ja avoimesta postauksesta ❤️ Olen kamppaillut samojen ajatusten kanssa. Kaikki ne ”mutta synnytyksestä on vasta 4 kk, anna itsellesi armoa” kommentit tuntuvat vähätteleviltä – on ihan kohtuutonta, että olen antanut kehoni lapselle jo vuoden ajan enkä vieläkään saisi edes toivoa saavani toimintakykyni takaisin. Kyllä, kehoni on tehnyt ihmeen, mutta voisiko se pian alkaa toimia taas normaalisti? Olisi varmaan helpompaa olla itselleen armollinen jos palautuminen olisi nopeaa ja helppoa.

    Keho muuttui valtavasti jo raskausaikana, mutta silloin muutoksiin oli helpompi mukautua. Sain luvan kanssa istua raskaana oleville tarkoitetulle penkille metrossa ja makoilla sohvalla uupuneena ja olla muiden passattavana, olinhan raskaana. Ulkopuoliset ihastelivat tilaani. Kannoin vatsassani kasvavaa pientä ihmettä ylpeydellä. Nyt kun vauva ei enää ole vatsassani, keho tuntuu tyhjältä ja toimintakyvyttömältä – keho ei enää kanna lasta, mutta samaan aikaan raskauden merkit tuntuvat ja näkyvät kaikkialla, paitsi ulkopuolisille. En ole enää kaksi, vaan yksi. Kun pilatestunnilla en taaskaan ”haasta itseäni lisää”, tekisi mieli huutaa kaikille ”katsokaa minua! olen synnyttänyt vasta 4 kk sitten ja siksi en pysty tuohon! en ole huonokuntoinen pelkästään elämäntapojeni seurauksena!” Koen valtavaa epävarmuutta uudesta kehostani.

    Jos toimintakyvyn olisi menettänyt näin nopeasti esimerkiksi onnettomuuden tai sairauden seurauksena, sen sureminen tuntuisi oikeutetummalta. Tuntuu, ettei synnyttäneellä naisella ole oikeutta haaveilla kehon palautumisesta tai surra ulkonäön muuttumista; sitä pidetään turhamaisena ja itsekkäänä. Kiitos että rikot tätä tabua ❤️ Oman kehon toimintakyvyn ja entisen ulkonäön menettämistä saa surra. Kehon toimintakyky ei määrittele sinua ihmisenä, mutta se on tärkeä osa sinua, se määrittelee mitä pystyt tekemään. Kukaan ei voi väittää ettei olisi lainkaan kiinnostunut omasta ulkonäöstään, ja siksi senkin muuttumisen sureminen on mielestäni sallittua. Toivon, että pystyn jonain päivänä hyväksymään pysyviksi jäävät muutokset kehossani ja tunnen itseni jälleen eheäksi ja hyvinvoivaksi omassa kehossani.

    Vastaa
  8. Untiainen 22.6.2021

    Niin, joidenkin mielestä ei ole aihetta valittaa jos kroppa/elimistö menee huonoon jamaan raskaudesta, onhan kuitenkin saatu ihana lapsi. Eikä aihetta valittaa, jos vaikkapa menettää syövälle raajansa tai tulipalossa kasvot tuhoutuvat – onhan kuitenkin hengissä.

    Sanoisin kuitenkin, että olemme ihmisiä, emme robotteja. Meillä on tunteet ja niin hyviä kuin huonojakin fiiliksiä, eikä niitä huonojakaan hetkiä tarvitse pelätä tai hävetä. Joskus on ihan ok olla katkera, eiköhän meistä jokainen joskus ole, mutta tietenkin olisi itselle hyvä jos se tunne menisi kuitenkin ajan myötä taustalle.

    Olen itse kokenut lapsen vakavan sairauden ja tuntenut siihen liittyen ajoittain katkeruuden, kateellisuuden, vihan, säälin, itsesäälin, epätoivon, ahdistuksen ja ties mitä muita tunteita. Ei niitä voi mennä pakoon, on vaan todettava, että nyt tuntuu tältä ja se on ok, vaikka harmittaakin tuntea näin etenkin tietäessä, että joillakin on vielä paljon huonommin asiat. Luulisin, että niistä huonoista fiiliksistäkin pääsee nopeammin eteenpäin kun niiden antaa vaan tulla. Ja myös mennä :)

    Paljon tsemppiä palautumiseen ja vauva-arkeen!

    Vastaa
  9. Maria 22.6.2021

    Melkein tuli itku, kun tätä luin. Omasta synnytyksestä on 1,5v aikaa ja siinä 3 kuukauden kohdalla ajattelin juuri samoin. Jälkivuoto vasta loppui, vatsassa oli ammottava aukko, en pystynyt kunnolla lastani kantamaan, joka paikkaan särki jatkuvasti ja lantionpohjan lihaksia en voinut edes hienojen ohjeiden mukaan treenata, kun en niitä tuntenut. Kukaan ei myöskään omalla kohdallani auttanu, myöhemmin vielä paljastui, että sairastan sidekudostautia eli kudokset eivät koskaan tulekaan palautumaan normaalisti.

    Toisaalta olin kroppaani synnytyksen jälkeen hämmentävän tyytyväinen. Olin pelännyt sitä itseinhoa, mutta uskon, että hormonit vähän auttoivat aluksi. Ja lisäksi raskauden hyperemeesin jälkeen tuntui siltä, että “jokin” ei enää kontrolloinut oloani ja kehoani. Raskausaika oli kohdallani hirveä ja silloin pahinta oli, kun joku sanoi, että täytyy olla positiivinen ja saahan siitä parhaan palkinnon, raskaus kestää “vain” 9 kuukautta. Totta, eihän se negatiivisuus auta, mutta niin moni saa sen palkinnon niin paljon helpommin, silloin se tuntui siltä.

    Raskauden jälkeen ajattelin, että kun jumala kuulemma (vaikken olekaan uskovainen) antaa kaikille sen verran kuin jaksaa kantaa, sen on nyt kaikkien elämän vastoinkäymisten jälkeen ymmärrettävä, että nyt olisi minun vuoroni olla edes hetken onnellinen. Ja eihän se niin mennyt, pojalla on paha refluksi, eli on ollut todella kipeä koko puolitoista vuotta. Edelleenkään ei nuku kuin puolen tunnin – tunnin pätkissä. Vaikka olen yrittänyt kaikkeni ja antanut viimeisetkin energiani, tuntuu etten ole onnistunut missään. Paino kyllä laski vauvavuonna aivan liikaa, mutta sen palautumiselle en uhrannut koskaan montaakaan ajatusta. Ja joka tapauksessa, olen rakastanut olla äiti enemmän kuin mitään, ja rakastan poikaa niin paljon, etten olisi voinut edes kuvitella. Kaikki on yllättävän helppoa ja luonnollista, vaikka onkin niin vaikeaa.

    Vartaloni ei tule koskaan palautumaan, en tunne vatsalihaksiani tai tiedä milloin vedän vatsaa sisään, sama lantionpohjan lihasten kanssa. Kuitenkin, sinnikkäällä (koska olen hyvinkin sinnikäs tapaus) pienien liikkeiden tekemisellä ja kehon hoitamisella olen saanut tilannetta paremmaksi – ja se tuntuu jo todella hyvältä, eteneminen. Huomasi, että aivastaminen ei enää sattunutkaan, kävelykin sujui paremmin, ryhti alkoi pysyä paremmin. Todella hitaasti ja ei mitenkään muihin verrattuna, mutta silti, nyt jälkeen päin ajateltuna olen kehittynyt huimasti. Ulkonäöllisesti olen miettinyt eniten asiaa miehen kannalta. Mies on superpositiivinen ja ajattelee aina, että kaikki menee hyvin, mutta eihän se aina mene. Jotenkin huono omatunto siitä, että minun kanssani asiat menevät huonosti ja on raskasta, joutuu elämään loppuelämänsä tämän vartalon kanssa.

    Halusin kirjoittaa tämän, koska itsestäni tuntui (ja edelleen), että kukaan ei ymmärrä. Synmyttäneetkään eivät ymmärrä, kuinka huonossa kunnossa voi olla ja ettei se ole lainkaan oma vika. Kukaan ei vaan ollut kokenut samaa, hiljaa hymyilin vieressä kun ei jaksanut enää kertoakaan. Mutta on niitä muitakin. Katkeruus tuli itselläni ehkä vähän myöhemmin kaikkeen, mutta nyt alan olla jo saanut pääni takaisin ajatukseen, että elämää ei aina voi hallita eikä se aina ole reilua. Ja kuitenkin, moni asia on äärettömän hyvin ja poikani on näinkin terve ja saan pidellä häntä edelleen sylissä.

    Yritän suhtautua asiaan kuten sinä: ei vihalla vaan ymmärtäväisyydellä itseään kohtaan, vaikka muut eivät ymmärtäisikään. Olet muutenkin yksi suosikkityypeistä tässä maailmassa jo blogin perusteella, juuri sopivasti kaikkea – positiivisuutta ja realismia, järkeä ja spontaaniutta, empatiaa ja itsenäisyyttä, iloa ja murheita, vauvoja ja retkeilyä. Juuri sitä, mitä elämä aidosti on, joten kiitos, kun olet sellainen ja teet muidenkin ajatuksista hieman lempeämpiä! 💕

    Vastaa
  10. Havu 22.6.2021

    Hei! Upea kaunis elämää nähnyt vatsa sinulla! Katkeroituminen on pelottavaa ja koen itse, että avoimuus ja rehellinen keskustelu on lääke. Se, että saa lapsen ei ole mikään avain silkkaan onneen, mikä on sanomattakin selvää. Siinä voi kohdata paljonkin psyykkisiä ja fyysisiä vaivoja, ongelmia. Itse olen paininut psyykkisten kanssa. Kaikesta voi päästä yli, mutta toisinaan se ottaa aikaa. Vaikeuksien jälkeen maailma näyttää yhä kirkkaammalta. Joskus on vaan kokeiltava ja tehtävä äärimmäisiä ratkaisuja ja aina on mentävä eteenpäin. Sellaista on elämä, toisinaan eteen tulee tragedioita ja ajatukset sellaisenaan on aina tervetulleita. Kiva, kun kirjoitat. Iloa ja valoa perheellenne.

    -Havu

    Vastaa
  11. Laura 22.6.2021

    Älä yhtään häpeile tätä kirjoitusta tai tunteitasi. Aivan äärimmäisen tärkeää tuoda rehellisesti esille tätä puolta äitiydestä, elämästä. Liian paljon some ja media tuo meille vain sitä täydellisyyttä.

    Mun mielestä sulla on ihan täysi oikeus murehtia myös ulkonäköä, jos se murhetta aiheuttaa. En rehellisesti uski että se kellekään olisi ihan sama ja kyllähän tietynlaiseen peilikuvaan tottuneena muutos voi olla shokki identiteetillekin.

    Ja tuo kropan terveys ja toimivuus on toki se vielä tärkeämpi asia. Toivon sulle hyvää palautumista ja armollisuutta etenkin omia tunteita kohtaan <3

    Vastaa
  12. Ida 22.6.2021

    Sylintäydeltä vertaistuki-empatiaa täältä! Meidän esikoinen syntyi muutama viikko ennen Tikkua, eli oomme oman aikajanamme kanssa suht lähellä teitä. Oon valtavan kiitollinen siitä, että kirjoitat auki näitä ajatuksia. Moni niistä tuntuu ihmeen tutulta. Tuntuu hyvältä tajuta ettei ole omine keho-ahdistuksineen todellakaan yksin. Äidiksi tulemisen myötä oon tullut tietoiseksi ihan uudella tavalla piilossa olleesta ulkonäkökeskeisyydestäni, ja siitä, miten itsestäänselvänä (ja myös omasta toiminnastani riippuvana) aiemmin pidin oman kehoni toiminnallisuutta. Löydän itseni ajoittain kadehtimasta kumppanini paluuta liikuntaharrastuksensa pariin, hetkittäin kunnolla katkerana siitä, miten paljon pidempi matka itsellä on kuljettavana oman kehon kanssa. Ei ne kauniita tai rakentavia tunteita ole, mutta hyvin hyvin inhimillisiä. Niitäkin on lupa tuntea! Luulenpa, että kärsivällisyys omaa palautumista kohtaan & itselleen kiltisti puhuminen ovat kaikille meille poikkeuksellisen haastavia rasteja. Hyvä, että niistä puhutaan ja että näitä tuntoja jaetaan ja puretaan. <3 <3 <3

    Vastaa
  13. Johanna 22.6.2021

    Arvostan niin paljon rohkeuttasi kirjoittaa myös “huonoina päivinä”. Kirjoituksesi on niin rehellinen ja avoin, että taisi mennä roskakin silmään!
    On välillä niin vaikeaa hyväksyä itseään tälläisen hyvänä, kun ympärillä on niin paljon täydellistä.
    Tsemppiä toipumiseen ♥️ olet 💎

    Vastaa
  14. maria 22.6.2021

    mulla ei vielä oo omia lapsia enkä tiiä tuleeko koskaan, mutta jos tulee niin on ihanaa että on joku niinku sinä joka kirjottaa rehellisesti ja tunteella ihan kaikista puolista äidiks tulemiseen liittyen. ihailin sun tapaa käsitellä asiaa jo sillon ku odotit vielä ja myönsit ettet tienny mitään vauvoista tai kaikesta mitä vauvalle pitäis hankkia! lempeetä kesää (ja antoisaa puutarhasatoa) teidän perheelle 💗

    Vastaa
  15. Ella 22.6.2021

    Tekisi mieli halata ja rutistaa ja lohduttaa sua. Sinun tunteet, laidasta laitaan, tunnistan tosi hyvin. Hyvin samanmoisten tunteiden ja asioiden kanssa kamppailin itse molempien, mutta varsinkin ensimmäisen synnytyksen/sektion jälkeen (toisella kierroksella kun jo tietää mitä on tulossa). Ja ne hormonit antavat oman lisänsä kaikkeen, samoin kuin univaje jne. Olet uskomattoman rohkea, kiitos siitä että jaat näitä henkilökohtaisia ajatuksia ja kuvia. Ne ovat niin raikkaan aitoja. Ja todella tarvittua diskurssia. Usko minua, se päivä tulee kun sinä voit sanoa, että nyt olen palautunut, nyt voin taas tehdä kaikkia niitä ihania, aktiivisia asioita joita haluan, nyt olen tyytyväinen ♥️

    Vastaa
  16. Josu 22.6.2021

    Tämä on tosi tärkeä aihe. Minäkin ajattelin että palautuminen on sitä että karistaa raskauskilot ja ettei muutamaan ekaan kuukauteen voi treenata kuten ennen. Nyt 15 kk synnytyksestä ja vielä en ole sinut kehoni kanssa. Se ei tule samaksi jota se oli, eikä sen tarvitsekaan. Mutta se toimintakyky. Kun joutuu ajattelemaan vatsalihaksia kun aivastaa… Tunnen myös haamupotkuja eli kuin vauva potkisi mahassa. Mikälie sisuskalu solmussa ja potkii siellä itseään oikeaan kulmaan… Olevinaan etukäteen luin kirjoja ja blogeja, mutta ei niissä kerrottu. Niin ihanaa että sä kerrot! Ja tää epäkohta on täten korjattu.
    Nää on niin yksilöllisiä asioita, joihin ei voi vaikuttaa määräänsä enempää. Ylipäätään mua ällöttää se tapa miten raskaanaolevan ihmisen kehoa “saa” kommentoida ja synnytyksestä palautumistakin arvostella. Itse en puhunut raskaudesta ennen kuin se näkyi muille kuin lähiperheelle, koska koin et mun keho on mun enkä halua jakaa terveystietojani eteenpäin. Asiakkaatki alkoi kysellä oksentelenko ja kertomaan että mulla on varmasti tosi tukalaa kun maha on noin iso. Joo ei ollut tukalaa. Oli mukavaa. Mutta ei kuulu pätkääkään mun keho muille kun mulle. 3 kk synnytyksestä mulle sanottiin että näytän siltä kuin olisin raskaana kun istun. Ahaa, enkö saisi näyttää? Miltä palautuva keho näyttää?

    Vastaa
  17. Jakkoi 22.6.2021

    Ihana, tärkeä kirjoitus. Samaistuin moneen kohtaan. Esikoisen syntymästä on 1v5kk ja kannan edelleen raskausarpia, haaleaa linea negraa ja sektio arpea mukanani. Alavatsaani jäi tyhjä etureppu (toki se on nyt täyttymässä toisesta lapsukaisesta). Kehoani arvosteltiin 4-5kk synnytyksen jälkeen, miten oli hyvin palautunut kun “olin niin tuhdissa kunnossa”. C’moon, olin synnyttänyt just, sori vaan anoppi etten palautunut synnytyksestä kuten toinen miniäsi. Tuli itku silloin, ja edelleen se sattuu. Oma vartalo oli silloin outo paikka, niin vieras. Tää blogi kirjoitus on ihana ja tärkeä.

    Me palaudumme synnytyksestä, miten palaudumme. Emme ehkä tee samoja asioita kuin ennen, mutta voimme oppia uusia juttuja ja keksiä uusia harrastuksia ja tehdä tällä keholla paljon mielettömiä asioita lisää.

    Vastaa
  18. Lily 22.6.2021

    Haluaisin lähettää sinulle paljon haleja näin virtuaalisesti. Minulla on takana kaksi sektiota, lapset nyt 6 ja 8. En myöskään palautunut ”täydellisesti”, jos niin voi sanoa. Minulla on ryppyinen maha (kai nyt voi jo sanoa, että ikuisesti?) ja sektioista on jäänyt pussukka (tuskinpa sekään ikinä siitä lähtee). Olen lyhyt, ja vatsani oli molemmilla kerroilla suuri, lapsetkin olivat kooltaan suuria. Ei kai siis ihme, että vatsasta tuli ryppyinen. Muistan, kun hoitaja tokaisi synnytyksen jälkeisessä tarkastuksessa ”herranjumala” mahani viiruista ja kysyi vielä, eikö miestäni haittaa vatsani. Jälkikäteen tuli kyllä mietittyä, että terveydenhuollon henkilö huutelee tuollaista?!

    Voin kuitenkin sanoa, että asia helpottaa ajan myötä. En ajattele vatsaani kovinkaan usein, ja miehenkin kanssa ollaan edelleen yhdessä (heh). Myönnän silti, että bikineissä en näyttäydy enkä mene mielelläni kavereiden / vieraiden kanssa saunaan, muuten asia ei elämää häiritse.

    Vastaa
  19. Minde 22.6.2021

    Kiitos avoimesta postauksesta! ❤️ Tämä on monille tosi samastuttavaa vaikka tästä vähemmän puhutaan kuin nopeasta palautumisesta..itse palauduin ulkoisesti suht nopeasti raskauksista ja synnytyksistä, vaikkakin erkauman kanssa sain kyllä tehdä aika paljon töitä etenkin toisen raskauden jälkeen.
    Mutta sitten taas on nää ongelmat jotka ei päälle päin näy. Mulla jäi ulostusvaikeuksia tosien raskauden jälkeen, ja se on sellainen asia joka vaikuttaa joka päiväiseen elämään. Fysioterapialla ja treenillä on koitettu asiaan vaikuttaa mutta toistaiseksi laihoin tuloksin. Leikkaus saattaa auttaa, mutta ei välttämättä.

    Vastaa
  20. Helmi 22.6.2021

    Kiitos rehellisestä tekstistä ja kuvista ❤️ Eikä tarvitse yhtään kokea alemmuutta siitä että suree muuttunutta ulkonäköä. Ihan turha kenenkään selittää että ulkonäöllä ei ole merkitystä, onhan sillä! Peilaamme itseämme koko ajan muista koska olemme ihmisiä ja niin ihminen toimii, ja jos kokee näyttävänsä yhtäkkiä paljon rumemmalta kuin ennen, en kyllä tiedä kenellä se voisi olla vaikuttamatta oloon. Tämäkin suru pitää saada surra eikä kokea syyllisyyttä siitä. Se ei sulje pois sitä, että samalla olisi ylpeä ja kiitollinen siitä, mihin oma kroppa onkaan pystynyt (mutta toki jos ei esim pysty nousta istumaan niin on ihan luonnollista jos kiitollisuus toistaiseksi lymyilee taka-alalla😅)

    Ehkä itselle raskauden tuomissa ulkonökömuutoksissa vaikeaa oli se, että ne olivat niin nopeita, että koin ettei kroppani enää näyttänyt omaltani. Muihin ulkonäköni ”virheisiin” minulla on ollut aikaa sopeutua koko elämä, ja siksi ne eivät enää vaivaa. Ei ehkä voi olettaakaan, että yhtäkkiä radikaalisti muuttuneen kropan hyväksyminen kävisi muutamassa viikossa. Sillä voi onneksi lohduttautua, että aikuisena muutoksen ja oman kropan epätäydellisyyden hyväksyminen on todennäköisesti kuitenkin huomattavan paljon kivuttomampi prosessi kuin teininä 😊 Mutta prosessi yhtä kaikki.

    Tästä nyt tulee megaepistola, mutta vielä sananen illuusiosta, että kaikkeen voisi itse vaikuttaa (viitaten siis tuohon bullshittiin raskausarpien öljyämisestä yms). Tämä ilmiöhän elää erittäin vahvana myös lasten kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Jos panostaa lapseensa paljon ja sitten käy vielä hyvä tuuri ja kaikki menee hyvin, alkaa herkästi luulla että se on oman räpellyksen ansiota. Tämä nyt on siis kärjistys, toki moneen asiaan voi vaikuttaa, mutta ihan hirmu moneen myös ei. Itse olen havainnut tämän konkreettisesti saatuani toisen, erittäin neurotyypillisen lapsen lievästi autistisen esikoisen jälkeen. Itse en luullakseni ole kovin paljon kehittynyt vanhempana, mutta yhtäkkiä sellaiset kommentit kuten ”kun vaan sitkeesti maistattaa eri ruokia niin meidän lapset ainakin jo 2v syö oliiveja ja anjovista” tai että ”aina vaan antaa tarran kun käy potalla niin kyllä ne oppii tosi nopeesti kuivaksi” vaikuttavatkin ihan järkeviltä neuvoilta. Jos minulla olisi vain tämä nuorempi lapsi, olisin varmaan ensimmäisenä neuvomassa miten olen hienoilla systeemeilläni saanut hommat toimimaan. Olen kiitollinen, että olen saanut oppia nöyryyttä tämän asian edessä.

    Ps, näen kuvissa upean, vahvan, rohkean naisen. Erinäköisen kuin ennen, mutta viisaamman, yhtä elämän suurinta kokemusta rikkaamman. Oudompaa olisi, jos se ei näkyisi 😊

    Vastaa
  21. Satu 22.6.2021

    Hei Henriikka!

    Olet kaunis ja pohdiskeleva nuori äiti ja arvostan suuresti avoimuuttasi. Minulla on 4 lasta: esikoinen menehtyi hetki ennen synnytystä ja sen jälkeen syntyi tiheästi 3 vauvaa. Olin ulkoisesti nopea palautuja mutta 1. synnytyksen trauma ja 2. synnytyksen 4. asteen repeämät eivät näkyneet ulospäin (2. Synnytyksessä siis minulta ratkesi koko sulkijalihas). 2 viimeisintä synnytystä meni hyvin. Joku viisas sanoi minulle, että anna keholle ainakin 9kk aikaa palautua, sama aika jonka keho valmisti vauvaa. Minulla nyt 8,11 ja 13-vuotiaat lapset ja nykyään keho toimii hyvin. Olen kehittynyt urheiluharrastuksissani yllätyävän hyvin ja vähän kilpaillutkin.

    Haluan lähettää sinulle halin ja voimia käydä kaikki tunteet läpi. Ehkä myös toivoa siitä että ajan kanssa tapahtuu ihmeitä, mutta voi kulua yllävän paljon aikaa. Jos ahdistaa paljon on myös hyviä ammattilaisia avuksi henkiseen toipumiseen. Itse aikanaan turvauduin ammattilaisiin.

    Lämpimin terveisin Satu

    Vastaa
  22. Enni 22.6.2021

    Olet ihana Henriikka! Paljon rakkautta sinulle.
    Saa todellakin tuntua tuollaiselta, kuin sinusta tuntuu. Se on hirveen raskasta, että keho ei toimikaan, tulee fiilis että joutuu vaan hyväksymään että joutuu elämään vajavaisena ja sairaana, kuin ois saanut jonkun pitkäaikaissairauden. Oon kokenut kolme raskautta ja palautumista. Toinen ja kolmas synnytys molemmat piti olla täydellisillä jälkeisillä, mutta mitäs mitäs, molemmilla kerroilla sikiökalvoja alkoi ilmestyä tokan synnytyksen kolme päivää synnytyksestä, kolmannen lapsen jälkeen viikon päästä synnytyksestä, ja niitä joutui käydä polilla tyhjennyttämässä. Se on tuntunut perin epämukavalta touhulta kun alapää on vielä ollut tikeissä, tikit vaan irtoili siinä puuhassa, että kiva. Ja mikä henkinen pettymys se oli kolmannen jälkeen, että miten voi olla että taas, kun oli vielä synnytyksen jälkeen tiputettu oksitosiinia että kohtu varmasti tyhjenisi. Siitä tulee sellanen olo, että eiks tää keho osaa hoitaa tätä maailman luonnollisinta touhua. Kolmannen lapsen jälkeen mulle puhkesi myös reumatyyppinen sairaus, että nivelet on sairastelleet, polvi turpoili ja raahauduin terveyskeskukseen viikon välein pienen vauvan ja isompien sisarusten kanssa. Kyllä hajotti henkisesti, kun joutui miettimään kolmen lapsen kotona hoitamisessa jokaisen siirtymisen ja liikkumisen mahdollisimman vähäiseksi. Näiden lisäksi mullakin on ollut tavanomaista vatsalihaserkaumaa ja fyssarilla oon rampannut.
    No ei se tavallaan auta omiin vaivoihin ja henkiseen vointiin, että miten jollain toisella menee, tai että vois olla huonomminkin. Mutta haluaisin vaan luoda suhun uskoa, että uskoisit siihen, että jonain päivänä sulla on toimintakykyä ja liikkuvuutta riittävästi. Mulla on parantuminen kestänyt myös, nyt kuopuksen syntymästä on vuosi mutta ei tässä juoksulenkeille vieläkään tee mieli lähteä, vaikka koen olevani melko terve Ihmeellisesti keho parantuu ja voi olla, että leikkauskin auttaisi sua parantumisen tiellä.

    Vastaa
  23. Lispe 22.6.2021

    Niin kaunis ja tärkeä postaus! <3 ihanaa kun kerrot aiheesta ja tuot esiin tähän turhan usein kulissien täyttämään maailmaan inhimillisiä tunteita ja ajatuksia ja luonnollisia juttuja. Voimia vaikeisiin hetkiin ja toivorikasta toipumista <3

    Vastaa
  24. S 23.6.2021

    Kiitos Henriikka avoimuudestasi tässä tärkeässä asiassa! Kolme vuotta sitten synnytin esikoiseni ja repeämisistä palautuminen on ollut todella hidasta. Olin etukäteen lukenut toipumisesta, mutta silti esimerkiksi laskeumavaivat tulivat täydellisenä yllätyksenä. Muistan itkeneeni muutamia kuukausia synnytyksen jälkeen miehelleni sitä, miten huonosti minun oli käynyt, kun muut jo kävivät juoksulenkeillä enkä itse voinut kunnolla käydä esimerkiksi kävelylenkillä enkä saanut lantionpohjalihaksiin mitään tuntumaa ahkerasta jumppaamisesta huolimatta. Mielestäni on täysin ok ja jopa hyväksi itkeä ja surra sitä, ettei oma kroppa toimikaan synnytyksen jälkeen niin kuin on toivonut ja olettanut. Vertaistuki ja tieto siitä, että joku muu on käynyt samantapaisia vaiheita ja ajatuksia läpi, oli minulle äärettömän tärkeää tuona aikana. Kiitos, että kerrot omasta toipumisprosessista näin avoimesti. Vaikka toipumiseni oli hidasta ja ekan vuoden ajan pelkäsin, ettei mitään toipumista edes tapahdu, prosessi eteni kuitenkin. Reilut kaksi vuotta ekasta synnytyksestä pystyin jo hyvin kävelylenkkeilemään ja juoksemaankin hyvin lyhyitä pyrähdyksiä ja nyt toisen synnytyksen jälkeen palautuminen on ollut helpompaa ja nopeampaa. Omaa kroppaa on oppinut tässä prosessissa rakastamaan ja kunnioittamaan sellaisena kuin se on, vaikka toki huonoina päivinä näkee peilistä ainoastaan ruman vatsalöllykän.

    Enemmän hyviä päiviä ja paljon lämpimiä ja tsemppaavia ajatuksia sinulle!

    Vastaa
  25. V 23.6.2021

    Moi. Mulla oli lähes identtisen näköinen vatsa sektion jälkeen 2,5 vuotta sitten. Kävin äitiysfysioterapeutilla ja tein liikkeitä ahkerasti ja noin vuoden kohdalla synnytyksestä alkoi näkyä muutosta parempaan. Nyt lähikuukausina vatsani näyttää lähes samalta kuin ennen, hieman roikkuvaa ihoa on ja arvet näkyvät kirkkaassa valossa. Vuoden kohdalla vatsa oli vielä melko karun näköinen ja napa pullotti. Harkitsin silloin leikkausta. Silloin vatsalla oli vielä kipuja ja voimakasta heikkoudentunnetta. Vieläkään vatsalla ei ole niin voimakasta tukea kuin haluaisin mutta uskon että saan tukea vielä parannettua harjoituksilla. Nyt jo pystyn käymään juoksulenkillä.

    Tsemppiä harjoitteluun! Olisi ollut mukava lukea synnytyksen jälkeen tällainen postaus. Ahdisti todella kun en tiennyt että muillakin voi olla sama tilanne.

    Vastaa
  26. Thilda 23.6.2021

    Nostan hattua sinulle tästä postauksesta! Ja niin; eihän sitä ikinä enää ole samanlainen kuin ennen synnytystä. Tosin enpä taida tietää naista, joka ei ylpeydellä kantaisi raskausarpiaan. Minulla oli aikoinaan löllövatsa raskauden jäljiltä (vauva oli ihan edessä, takaa ei edes huomannut, että olin raskaana ja iso vauva olikin). Olin itse hoikka, alle 60-kiloinen, mutta vatsa oli ryppyinen mömmö. Vaan nyt se on vaihtunut vähän pulleamman keski-ikäisen vatsaksi, jossa vain on raskausarpia. Jotenkin sitä vain ajattelee, ettei se ole niin kovin tärkeää. Terveyden kannalta paino voisi olla alempana, mutta muuten: tämmöinen minä olen.

    Sinulla on ihana puoliso, joka kannustaa upealla tavalla! Ja sinä kirjoitat niin hyvin. Samankaltaisia tuntoja voi tosi moni nainen allekirjoittaa. Tsemppaan täältä tosi vahvasti! Elämä on koko ajan muutosta, myös kehossa ja ehkä etenkin siinä, iän myötä lisäyksellä “pentele vieköön.” Ihanaa juhannusta teille!! <3

    Vastaa
  27. Keväthuuto 23.6.2021

    Kirjoitit rohkeasti ja rehellisesti! ❤️ Kaverini jakoi tekstin mulle ja ajattelin jakaa myös. Nämä on niitä kirjoituksia, miksi seuraan sun blogia edelleen, vuosien jälkeen. Anna mennä vaan.
    Anna tuntua. Anna itkun tulla. Sie olet hyvä. Teet hyvää tällä kirjoituksella äitiydelle. ❤️

    Vastaa
  28. Ida 23.6.2021

    Ihanan rehellinen teksti ja mikä rohkeus uskaltaa kirjoittaa tästä aiheesta vielä kuvien kera. ❤️

    Itse pelkäsin raskaana ollessa, kuinka kehoni ulkomuoto ja -näkö tulee muuttumaan. Tiedostan nimittäin olevani hyvin ulkonäkö keskeinen.
    Pelko oli niin sanotusti turha, koska itse kuulun siihen ryhmään, josta ei enää 6kk synnytyksen jälkeen päällepäin näe, että koskaan olisi raskaana ollut (ellei sitten purista vastanahkaa ja huomaa sen olevan löysä ja kaksi raskausarpea siinä). Mutta ei se kerro mitään palautumisesta.

    Itselle jäänyt ongelmaksi ulostamisongelmat, joista ei myöskään kukaan koskaan viitsi puhua. Jokainen WC käynti tuo tuskan itkut silmiin ja pelko siitä, milloin joutuu taas vessaan on valtaisa. Synnytyksessä ei tullut repeämää, eikä suurempia pukamia, mutta silti ulostaminen on hyvin kivuliasta. Sekä vaikeus pidättää ulostetta, se vasta stressaakin. Ennen niin sosiaalisena ja menevänä ihmisenä en uskalla enää lähteä vieraaseen paikkaan, koska en tiedä missä on vessat. Vessaan on nimittäin päästävä heti, kun siltä yhtään tuntuu. Siis HETI tai muuten edessä on nolotilanne.
    Palaudun hitaasti, siis tuolta alakerrasta. Ja sekös on aina vaikea muille kertoa, koska päällepäin näytän todella hyvinvoivalle. Ja ei sitä huvita kaikille omista kakka-asioista puhua.
    Onneksi terveydenhuolto on myös kuunnellut minua asiassa ja yrittävät kanssani keksiä ratkaisua tähän. Aika, se on se tärkein hoito.

    Ollaan armollisia toisillemme ja hyväksytään itsemme. Ollaan yhdessä ylpeitä itsestämme ja kehoistamme. Hyväksytään myös ne huonot päivät ja annetaan vtuttaa.
    Me ollaan vahvoja!

    Vastaa
  29. Anna 23.6.2021

    Rohkea ja tärkeä kirjoitus, kiitos! <3 Itse palauduin aikoinaan (lähes 15v. sitten) synnytyksestä muutamassa päivässä, mutta kolmenkympin jälkeen erilaiset muut vaivat ja sairaudet ovat vaikuttaneet elämään ja (fyysiseen) toimintakykyyn todella monin tavoin. Joistakin jutuista on pitänyt kokonaan luopua.

    Älä syyllistä itseäsi surun tai katkeruuden tunteista. On selvää, että kun äkillisesti joutuu luopumaan itselle tärkeistä ja aikaisemmin itsestäänselvistä asioista, se tuntuu pahalta. Sinusta huokuu vahva optimismi ja usko selviytymiseen. Ja selviydytkin! <3 Osin toimintakyky iän myötä muuttuu joka tapauksessa, ja joistakin jutuista on kaikkien pakko luopua. Silti tilalle voi tulla jotakin uutta – ja tuleekin. Päivät ja ajanjaksot ovat myös omanlaisiaan, eikä mikään pysy staattisesti samana. Ei hyvä eikä huono. Olen myös itse huomannut, että nykyään osaan arvostaa aivan erityisesti jokaista hyvää, kivutonta päivää. Kun aurinko paistaa kirkkaasti, se paistaa ehkä kirkkaammin kuin koskaan aikaisemmin. <3

    Sinussa on viisautta ja kypsyyttä, jota harvoissa ihmisissä kohtaa. Se on upeaa!! Uskon, että saat kehosi takaisin – jos ei aivan samanlaisena, niin riittävän hyvänä kuitenkin. Yleensäkin ajattelen, että tämän opetteleminen on ainakin itselle ollut tärkeää ja hyödyllistä. Riittävän hyvä riittää.

    Ihanaa kesää ja vauva-aikaa sinulle ja perheellesi!! <3

    Vastaa
  30. Elli 23.6.2021

    Aina ei tarvitse olla positiivinen! Olen itse alkuraskaudessa, enkä vielä tiedä yhtään, millainen omasta kokemuksesta tulee. Kiitos avoimuudesta, koska somessa korostuu niin toinen puoli asiasta yleensä.

    Vastaa
  31. Ipe 23.6.2021

    Ihana. En ole ikinä ollut raskaana, mutta samaistun kroonisen sairauden vuoksi tuohon toimintakyvyn heikkenemiseen ja siitä seuraaviin tunteisiin. Saa olla katkera, ja vihainenkin! Saa olla negatiivisia tunteita ilman ainaista disclaimeria siitä, että kyllähän nyt kuitenkin oikeasti olen tosi kiitollinen siitä ja tästä. Pistäähän se vituttamaan, jos itsestä riippumattomista syistä kärsii, enemmän kuin ehkä ne verrokit, vertailua on kuitenkin mahdotonta välttää. Ja sitten vielä joku kysyy, että teitkö kuitenkaan kaikkea, mitä olisit voinut?
    Näitä, asiaan kuuluvia negatiivisia tunteita ei kovinkaan usein tuoda esiin – ehkä siksi, että moni kertoo kokemuksensa ”selviytymistarinana” siinä vaiheessa, kun akuutein tilanne ja tunteet on jo ohi. Sekin on ok, mutta siinä ehkä näkökulma painottuu kuitenkin siihen, mitä kaikkea positiivista tästäkin kokemuksesta on nyt opittu. Ja kaikki ei aina elämässä tunnu siltä, että positiivista oppia tässä nyt vain (vaikka kaikkien niiden negatiivisten tunteiden rinnalle mahtuukin ne hyvät päivät ja ihanat fiilikset vaikkapa omasta kehosta).
    Sekava pointtini oli siis kai se, että kiitos kun kirjoitat tästä nyt ja avoimesti ja samaistuttavasti! <3

    Vastaa
  32. Niina 23.6.2021

    Voi, mikä teksti! Mun lapset on jo 13 ja 15, ja helposti solahdin muistoihin vauva-ajoista. Tekstiäsi lukiessa meinasin pakahtua omiin kipeisiin muistoihin ja toisaalta haluun huutaa ääneen kaikille, että TE TUUTTE SELVIÄMÄÄN!
    Tuo palautuminen on niin monipuolinen kehon ja mielen kokonaisuus, että mä itse tajusin sen vasta kymmenen vuotta synnytysten jälkeen. Alatiesynnytyksen jälkeen lääkärintarkastuksessa palautuminen tarkoitti alapään ja kohdun palautumista (“Hyvin on palautunut, ei muuta kuin seksiä ja liikuntaa entiseen tapaan”), muiden silmissä palautuminen oli kehon ulkonäön palautumista entiseen (“Vitsi, kun sä oot palautunut nopeesti, kun sulle mahtuu vanhat farkutkin jalkaan”) ja itse ihmetteli vain, miksi ei tunnu palautuneelta, vaikka ulkopuolelta sen kerrottiin sujuneen niin kovin hyvin. Mun mieli palautui synnytyksen traumasta, vauvavuosien loputtomasta väsymyksestä ja omasta äitiyden suorittamisen vaatimuksesta vasta vuosien kuluttua. Ja kukaan ei kysynyt, miten mun mieli on toipunut ja palautunut! Kaikkihan oli (muiden mielestä) ihanasti, kun vartalo oli palautunut ja lapset voi hyvin. Enkä minä silloin sillä järjelläni varustettuna osannut oikein sanoittaa tuntemuksiani. Kiitos Henriikka, että sä sanoitat synkempiäkin tunteita ja tilanteinta. Mun mielestä se on parasta toivon antamista ihmisille!
    Olet upea esikuva avoimuudessa, rehellisyydessä ja rohkeudessa pyrkiä elämään oman näköistä elämää. Paljon hyvää!

    Vastaa
  33. Kaisla 23.6.2021

    Tämä postaus ja sen kommentit ovat ehkä internetin tärkein keskustelu tällä hetkellä! En muista, että kukaan, ikinä, missään olisi käynyt yhtä avointa ja rehellistä keskustelua synnytyksestä palautumisesta!

    Omat lapset on jo koululaisia, mutta raskauksien ja synnytyksien jäljet näkyy ja vaikuttaa elämään edelleen, mikä välillä ottaa päähän raskaastikin.

    Samaan aikaan metatasolla harmittaa ja kiukuttaa, että vielä 2021 on mullistavaa tuoda julkisesti esille raskauden aiheuttamia muutoksia kropassa ja toimintakyvyssä. F*ck tää ulkonäkökulttuuri, “tsemppaa vähän, niin kaikki menee hyvin” -kulttuuri ja naisten vaivoista vaikeneminen ja niiden vähättely. Kiitos, Henriikka, että avarrat näkökulmia ja laajennat keskustelua.

    Vastaa
  34. Helmi 23.6.2021

    Kiitos, Henriikka! Ihanaa että kerrot rehellisesti isoista ja pienistä, hyvistä ja huonoista hetkistä. Minulla ei vielä ole lapsia, mutta on tosi kiinnostavaa seurata teidän kuulumisia ja varsinkin kuulla näitä juttuja mitä ei ole muualta kuullut. Kiitos että olet niin rohkea ja näytät esimerkin siitä mitä olet. Lämpimiä ajatuksia Jyväskylästä <3

    Vastaa
  35. Saara 24.6.2021

    Mua rupes ihan itkettää ja harmittaa sun puolesta, kun luin koko tekstisi. Onnistuit koskettamaan. Että osuukin just omalle kohalle se hidas palautuminen, niin todellakin saa harmittaa ja kuinka paljon sunkin elämä on nyt erilaista, mitä kykenee tekemään, verrattuna aiempaan. Kyllähän se saa vituttaa, jos ei pääse normaalisti sängystä ylös ym tai muita rakkaita harrastuksia puuhaamaan.
    Ja siis todellakin myös huonoina päivinä ja “huonommista” tunteista saa kirjoittaa. Ne kuuluu myös elämään. Se ehkä puhdistaa toivottavasti omaakin päätäsi.
    Kaikkea jaksamista :).

    Vastaa
  36. Sirkku 26.6.2021

    Kiitos tosi paljon tästä, tämä keskustelu on todella arvokasta! Aika monet ongelmat ohitetaan esim. neuvolassa sillä, että asiat ovat niin yksilöllisiä, mutta paremmat ennakkotiedot mahdollisista palautumisongelmista auttaisivat hakemaan tarvittaessa apua. Itselläni oli sektio viisi vuotta sitten ja vaikka ei kovin pahaa erkaumaa, niin vatsalihasten hermotuksen paranemisessa kesti pitkään ja vasta nyt huomasin saavani tuntuman jokseenkin vanhaan tapaan kunhan jaksaa treenailla säännöllisesti. Tästä ei tietenkään mainita missään ja puhutaan vain erkaumasta, mutta tuota sektioon liittyvää hermotusta ja ”tuntumaa” ei oikein käsitellä. Molemmat yhdessä varmasti tuntuvat erityisen pahalta, voin vain kuvitella. Hae asiantuntija-apua ja kerro meille lukijoille, elämme mukana!

    Ja kaikki naiset, tsekatkaa ne ferritiinit vaikka oma-aloitteisesti. Siitäkään ei todellakaan muistuteta tarpeeksi edes sektion jälkeen vaikka se on todella iso leikkaus, josta toipuminen kestäisi vaikka ei olisi raskautta takana. Uskoisin kaikkien muiden yhtä suurten leikkausten jälkeen olevan parempaa jälkihoitoa…

    Täysin ulkonäköön liittyvä epäolennaisuus, mutta mulla tuli tosi paljon tummunutta ihoa raskausaikana, myös pieniä ulkonevia miniluomia kaulassa tuhottomasti yms. Kuvittelin niiden kaikkien olevan ikuisia, mutta kuiva vanha iho kuoriutui joidenkin kuukausien jälkeen synnytyksestä ja alla oli uutta ”tavallista” ihoa, mm. isoin osa kuivista maharypyistä kuoriutui mukana ja iho kiinteytyi siinä hiljalleen. Tästäkään ei tietenkään puhuta missään mutta olisi ollut kiva tietää 😊

    Vastaa
  37. Leena 29.6.2021

    Kiitos Henriikka rehellisestä postauksestasi. Tuli vain mieleen tätä lukiessa, että myös paljon laihduttavat ja laihtuneet käyvät kehonsa kanssa ainakin osittain samanlaista prosessia. Monella iho roikkuu eikä kiinteydy ilman kirurgin apua. Jos nainen tai mies laihtuu vaikkapa 40-50kg, siitä jää usein löysää ihoa, josta moni haluaa eroon ihan ymmärrettävästi.

    Raskaus ja alatiesynnytykset monilla muuttaa myös kehoa pysyvästi mutta kannattaa toki käyttää kaikki apu, mitä on saatavilla, jos on tarvetta, että kokee olevansa sinut ja tyytyväinen oman kehonsa kanssa unohtamatta kuitenkaan olla armollinen itselleen. :)

    Vastaa
  38. Johanna 4.7.2021

    Kiitos tästä tekstistä. Synnytin toisen lapseni neljä kuukautta sitten ja maha näyttää hyvin samanlaiselta. Jo esikoisen vauvamaha kasvoi niin suureksi, että jouduin kontrolliultriin. Siitä kuitenkin palauduin melko hyvin ja täysin ilman raskausarpia. Nyt toisen lapsen kohdalla maha kasvoi vieläkin suuremmaksi, raskaus meni kaksi viikkoa yli ja yli viisikiloinen vauva syntyi lopulta kiireellisellä sektiolla. Vasta on 4kk synnytyksestä yhtä epämääräistä lölleröä, erkaumaa on neljän sormen verran ja seltioarpi lymyilee useamman vatsamakkaran alla. Tunnen kiitollisuutta kehoani kohtaan mutta myös inhoa. Ärsyttää, kun huolimaton ylösnousu saa keskivatsan kumpuilemaan erkauman kohdalta ja on ylipäätään hidas ja kankea olo. Sektioarpea en pitkään uskaltanut katsoa (vaikka käsittelinkin sitä), koska se tuntui niin vieraalta. Tänään olin ostamassa uimapukua ja kun vielä toisen raskauskolmanneksen alussa mahduin omaan M-kokoiseen uimapukuuni, jouduin nyt ostamaan koon XL. Edellisessä raskaudessa tunsin saaneeni oman kehoni todella haltuun vasta muutama kuukausi imetyksen lopetuksen jälkeen. Niin käy varmaan nytkin, mutta odottavan aika on todella pitkä enkä myöskään voi välttyä vertaamasta itseäni muihin äiteihin, vaikka tiedänkin miten yksilöllistä palautuminen on.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.