arkisto:

toukokuu 2022

Kuinka aloittaa puutarhajätteen kompostointi?

Kaupallinen yhteistyö: Kekkilä

Viime vuonna, ensimmäisenä vuonnani puutarhurina, moni asia tuntui jäävän kasvimaalla puolitiehen. Nyt uutta kevättä vastaanottaessa huomaankin, että olen salakavalasti oppinut viime vuonna jo vaikka mitä. Puolitiestä huolimatta.

Viime vuonna aivan kaikki tuli uutena, siis aivan kaikki! Googlasin muun muassa ”mikä on perenna” ja ”millaista multaa kasvimaalle”. Tänä vuonna todella moni asia on uusi, mutta ei sentään aivan yhtä moni. Olen kuin huomaamatta imenyt itseeni kasvimaa- ja puutarhatietoa, vaikka panostus ei olekaan ollut mitään ammattitasoista.

Ja en kyllä millekään ammattitasolle pyrikään, vaan yksinkertaisesti nauttimaan. Haluamme kasvattaa pihallamme herkkuja, mutta ennen kaikkea olla onnellisia puutarhureita. Harvan asian tarvitsee onneksi olla aivan tip top.

Yksi tämän kevään missioistamme oli aloittaa puutarhajätteen kompostointi.

Biojätettä olemme keränneet alusta lähtien täällä Porvoon kotonamme, ja sieltä syntyykin herkullista, kuohkeaa multaa kasapäin.

Tänä kesänä myös puutarhajäte pääsee myös kunnolla luonnon kiertokulkuun ja sitä kautta hyötykäyttöön. Puutarhassa syntyy paljon eloperäistä jätettä, ja kompostorissa jätteen sisältämät ravinteet saadaan hyödynnettyä omalla pihalla.

Kompostorin valinta

Puutarhajätteen kompostointi onnistuu joko:

– Puutarhajätekompostorissa
– Avokompostorissa eli kompostikasassa, avoimessa tai kannellisessa kehikossa

Puutarhajätettä voi laittaa myös keittiöstä syntyvän biojätteen sekaan, mikäli kompostoriin mahtuu, mutta ainakin meillä biojäte-kompostori on aina niin täynnä, että oman puutarhajäte-kompostorin perustaminen oli ainoa järkevä vaihtoehto. Pihamme on niin suuri, että myös puutarhajätettä syntyy aivan tolkuttomasti. On ihana ajatus, että nyt me saamme oikeasti myös hyödynnettyä niiden ravinteet kasvimaalla.

Valitsimme kompostoriksi Kekkilän 310-litraisen Puutarha- ja mökkikompostorin EKO-mallin, joka näyttää aivan jättikokoiselta pallogrilliltä. Kompostori on kevyesti eristetty, ja minkä vuoksi kompostoituminen käynnistyy varhain keväällä ja jatkuu pitkälle syksyyn. Kompostori on tarkoitettu kaikkien maatuvien jätteiden tehokkaaseen kompostointiin. Tämä on todella yksinkertainen käyttää ja valmistettu Suomessa kierrätysmuovista. Hyvä startti kompostihommille!

Tämän rinnalle aiomme nostaa vielä toisen puutarhajäte-kompostorin, jotta toisessa pääsee tapahtumaan aina jälkikompostoituminen, mutta se on sitten on vasta aloittelijan 2.kurssin kasvimaajuttuja, joten keskitytäänpäs nyt tähän ensimmäiseen kompostoriin. Hah.

Kompostorin paikan valinta

Naurattaa nämä kuvat, kun etsimme pallokompostorillemme kotia meidän pihalta. On tuo melkoinen ufo kyllä, kesän ykkösasuste oikein!

Kompostorin sijainnilla on väliä! Avokompostorin paikan kannattaa olla suht varjoisa ja suojainen, sillä sekä auringonpaiste että tuuli kuivattavat kasaa. Kannellisella kompostorilla tuulen merkitys ei ole yhtä suuri.

Ehkäpä olennaisin asia on se, että kompostorille tulee olla helppo kulku ja myös mahdollisuuksien mukaan tilaa kottikärryille. Kompostoinnista tulee helposti puuduttavaa, jos puutarhajätteen lappaaminen kompostoriin on liian vaivalloista.

Jos kompostoria harkitsee lähelle naapurin rajaa, tulee siitä keskustella naapurin kanssa. Myös talousvesikaivoon ja vesialueeseen pitää olla riittävästi matkaa. Koska suoto-, sade- ja sulamisvedet voivat imeytyä maaperään, monesti hiekka- tai sora-alusta on paras vaihtoehto.

Me löysimme aivan täydellisen kompostorin paikan kasvimaamme reunalta, kasvihuoneen takaa. Tänne mahtuu hyvin kärräämään kottikärryjen kanssa, täyttämään kompostoria, tekemään huoltotöitä ja viereen mahtuu hyvin myös toinen kompostori. Viljelylavoilta on lisäksi vain pikkumatka kulkea.

Luulenpa, että edelliset asukkaat ovat käyttäneet tätä maaplänttiä juuri samaan tarkoitukseen, sillä se vaikutti kuin asialle valmiiksi vihkityltä.

Kompostorin käyttöönotto

Kompostoria on helppo käyttää. Pohjalle laitetaan noin 5 cm kerros karkeaa oksahaketta tai risuja ilmavuuden varmistamiseksi ja siinäpä se! Kompostori on valmis käyttöön. Hyödynsimme itse pihan puista nurmelle tippuneita risuja.

Kompostoria täytetään puutarhajätteellä säännöllisesti. Jätteet levitetään tasaisesti kompostoriin pötköttelemään.

Mitä kompostoriin voi laittaa?

esim.
leikkokukat
kuihtuneet kesäkukat
vihannesten naatit
nurmikon leikkuujäte
kitketyt rikkaruohot (kuivata juuret ennen kompostoriin laittamista)
puista ja pensaista pudonneet lehdet
perennojen kuihtuneet varret
oksasilppu seosaineeksi…

Eli tosi paljon kaikenlaista, mitä nyt pihalta ja puutarhasta tulee.

Vioittuneiden kasvien ja rikkakasvien kanssa saa kuitenkin olla vähän tarkkana, sillä kompostorin pitää lämmettävä riittävästi. Tavallisimmat tautien aiheuttajat tuhoutuvat, kun lämpötila on useita viikkoja yli 40 astetta. Rikkakasvien siemenet tarvitsevat +55 astetta noin viikon ajan. Kotona, etenkin puutarhajätettä kompostoitaessa lämpötilat ovat sen verran alhaiset, että tuhoutumisesta ei ole takeita.

Hyvä varotoimenpide on kuivaus ennen kompostoimista: juuririkkakasvien juuret kuivataan auringossa ennen kompostoriin viemistä. Siementävät rikkakasvit kitketään ennen kukintaa, jolloin ne eivät pääse leviämään.

Kompostorin ylläpito

Jatkuva jätteiden lisääminen sekä oikea kosteus ovat tärkeitä kompostorin toiminnalle. Kompostiaineen olisi hyvä pysyä kosteana. Me heitimme nyt alkuun joukkoon märkiä lehtiä ojasta, sillä kannoin kompostoriin rutikuivaa puutarhajätettä. Jos komposti on liian kuiva, sitä voi kastella myös ihan pelkällä vedellä. Liian kosteaan kompostiin sekoitetaan kuivikeainetta.

Olennaista roolia komposti-show’ssa esittävät myös Kompostikuivike ja -virkiste.

Kekkilän komposti- ja huussikuivike pitää huolta siitä, että komposti pysyy hajuttomana ja ilmavana. Kuivike on imukykyistä ja pitää kompostin liian kosteuden loitolla. Näin jäte saa rauhassa kompostoitua muhevaksi mullaksi. Komposti- ja huussikuivike on valmistettu vain luonnollisista raaka-aineista: turpeesta, kutterilastusta ja männynkuoresta.

Kekkilän kompostivirkiste on taas valmiste kompostoinnin tehostamiseen ja nopeuttamiseen. Se vähentää hajuhaittoja, ehkäisee ravinnehävikkiä ja parantaa kypsän kompostin laatua. Kompostivirkistettä ripotellaan kompostoriin täytön yhteydessä: 10 litraa puutarhajätettä kohden tarvitaan 2 dl virkistettä. Keittiön biojätettä kuivempi, vähäravinteisempi puutarhajäte kompostoituu nopeammin virkisteen sisältämien ravinteiden ansiosta.

Kompostia sekoitetaan ja ilmataan parin viikon välein tarkoitukseen soveltuvalla sekoitussauvalla tai kuten meilläkin tehdään, ihan vaan talikolla. Kerran kuukaudessa on komposti hyvä kääntää perusteellisemmin ja peittää ohuelti kuivikeseoksella.

Kompostoria voi myös täyttää kerroksittain, välillä karkeaa maatuvaa ainesta lisäten (esim. kuorikate), jolloin ilmastamisen tarve vähenee. Mutta nämä ovat taas sellaisia pro-tipsejä, joilta voi sulkea korvat, jos haluaa aloitella mahdollisimman helpolla (niin kuin minä haluan!)

Missä kompostimassaa voi sitten käyttää? No pihalla ja puutarhassa, tietenkin! Valmis multamaiseksi maatunut massa sopii maanparannukseen, ja puolikypsää seosta voi käyttää puutarhassa katteena. Volá!

Melkoinen settihän tästä kirjoituksesta taas tuli. Tämä on kyllä sydämenasia itselleni. Tai ainakin siitä on kovaa vauhtia tulossa sellainen. Multa on niin ihana ja tärkeä asia.

Sinänsä huvittavaa, että niinkin luonnollinen asia kuin kompostointi, on unohtunut meiltä kaupunkielämään ja kaikenlaisiin palveluihin tottuneilta niin hyvin, että yhtäkkiä normaali luonnon kiertokulku tuntuu aivan taianomaiselta. Uuuuuu! Sieltähän syntyy oikeaa multaa.

Vaikka mullaksihan me ihmisetkin joskus päädymme. Läheiset voivat sitten ripotella hautaan Kekkilän kompostivirkistettä sekaan. Muah.

-Henriikka

Veneen keväthuolto         

Kaupallinen yhteistyö: Ryobi

Perjantaina meidän punaisen hirsitalon pihalla oli tekemisen meininki. Pidimme kunnon talkoopäivän, kun meren ja loppulumien vihdoin sulettua oli aika laittaa vene kevätkuntoon.

Veneilysesonki on täällä, ja Porvoon kaupunkikin laittaa varmasti pian laituripaikat keskustaan, joenvarteen, ellei tämä ole jo tapahtunut. Meidänkin pitää pian päästä veneellä syömään pehmistä vanhan kaupungin kupeeseen ja tutustumaan lähisaariin ja niiden retkeilymahdollisuuksiin paremmin. Viime kesä oli sellaista vene-elämäntavan starttailua, tänä kesänä lähtee!

Lue lisää

Päiväunia ja kolme jäätelöä päivässä

Vietämme juuri viikkoa Saksassa, vaaleanpunaisten puiden varjossa. Tulimme kolmisin tapaamaan puolison perhettä ja viettämään rentoa aikaa yhdessä. Rentoa se on ollutkin.

Minulla oli lomalle kolme tavoitetta: syödä gelatoa, ottaa kylpy ja nähdä vuoret.

Ei mennyt kuin kolme päivää, ja kaikki kolme tavoitetta olivat jo toteutuneet. Jopa heittämällä. Tänään söin kolme jäätelöä.

Lue lisää

Kalevala Koru, vastuullisesti voimanaisten jalanjäljissä

Kaupallinen yhteistyö Kalevala

Muutama vuosi sitten löysin Kalevala-korujen luo.

Se taisi olla juuri eräopaskouluvuosi, kun totisesti tajusin sydämeni pamppailevan vanhoille, mummilta saaduille perintökoruille. En tiedä, oliko se lähestyvä 30 vuoden ikä vai erinomaiset markkinointikampanjat. Varmaan molemmat. Mutta se tapahtui äkkiarvaamatta – yhtäkkiä vain tajusin, että nämä koruthan koskevat minuakin. Nämähän ovat minullekin, eivät vain äidilleni ja isoäideilleni.

Tajusin, että tällainen vähän sammaleinen seikkailijatytärkin voi pukea päälleen Kalevalaa.

Kuutar-korvakorut olivat klassinen lasku Kalevalan maailmaan. Ne ovat edelleenkin käytetyin Kalevala-koruni. Sittemmin olen tutustunut heidän koruihinsa syvemmin ja tarkemmin, niin vanhoihin kuin uusiin.

Ja eniten sitouttavin asia kaikessa on ollut se, että olen tutustunut Kalevala Korun historiaan ja arvoihin.

Lue lisää

Äideistä, mummusta ja tyttäristä (+North Outdoor -arvonta ja alekoodi)

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Kun puhutaan toukokuusta ja hiljaa lähestyvästä äitienpäivästä, käännän aina ajatukseni omaan äitiini. Valovoimaiseen, elämänjanoiseen äitiini.

Vasta hetken päästä ymmärrän, että äitienpäivä koskettaa tätä nykyä myös minua. Minä olen äiti. Se tuntuu edelleen, yli vuoden jälkeen, oudolta kirjoittaa ja sanoa ääneen.

Lue lisää

Tarina jatkuu: millainen uniikkikorustani tulee?

Kaupallinen yhteistyö: Kultaseppä Kulmala

Tiedän, että moni teistä on kaivannut tämän tarinan pariin. Ja jos ette olisikaan, niin minä ainakin olen. Tämä on tarina uniikkikorun synnystä.

Vettä on virrannut puroissa, järvissä ja merissä. Maailma ympärillä on nyrjähdellyt suuntaan ja toiseen, maannut kellallaan, mutta toisaalta paljastanut myös ihmeellisyyttään ja kauneuttaan. Parin viime vuoden aikana ei ole tapahtunut mitään, ja samalla kaikki. Ei mitään ihmeellistä, ja toisaalta maailmankirjoja on raapustettu täysin uuteen uskoon.

Lue lisää

10 vinkkiä: Kuinka valita sopiva teltta?

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Kesä tulee vauhdilla. Sen tuntee aurinkona ja aurinkorasvana iholla, lämpönä merinopöksyissä ja iloisina kevätläikähdyksinä koko kehossa. Sieltä se taas tulee, taianomainen kesä, joka kestää periaatteessa vain pienen hetken, mutta samalla pienen ikuisuuden. Valoa riittää vuorokauden ympäri ja seikkailuja samoin.

Kesän lähestymisen huomaa aina siitäkin, että alan ajatella enenevissä määrin telttailua.

Telttailen kyllä talvisaikaankin, mutta en voi väittää, etten silti haikailisi kevään ensimmäisen telttaretken tuntuun. Siihen, ettei aamulla makuupussista ulos kömpiessä ole kylmä, ja kahvia voi keittää pelkkä flanellipaita päällään. Keväällä linnutkin ovat kaikkialla, mikä on tällaiselle tukkinukkujalle pelkkää plussaa, kun pystyn suodattamaan laulun yöllä ja nauttimaan siitä herätessäni. Tulkoon tuhannet, tai vähintään muutamat ikimuistoiset, telttayöt.

Nyt tulee juttu siitä, kuinka valita itselleen tai retkiryhmälleen sopivin teltta.

Vaikka itse sanonkin, tämä on hyvä juttu, informatiivinen mutta helposti lähestyttävä. Kannattaa lukea!

Lue lisää

Tyytyväisyys

Istun kotona. Paljon ei ympäriltä kuulu mitään. Näppäimistön äänet napsahtelee ilmoille, ja pesukoneessa käsinpesuohjelmalla pyörii värikäs leikkimatto, jolla pikkuinen ei enää pysy. Se saa elämän seuraavan pienen kodista. Muuten on aivan hiljaista.

Yritän saada kiinni, mitä mielessä pyörii.

Aion keittää pian kahvit. Sain torstaina lahjaksi etiopialaista, hedelmäistä kahvia kultaisessa paketissa. Se on juuri sellaista pienpaahtimokahvia, joka on niin rakkaudella paahdettu, että sen maistaa.

Lue lisää

Hirsitalon sisustussuunnittelu käytännössä

Kaupallinen yhteistyö: Aare Visuals

Pohjoisen tunturimaisemissa, kakkoskodin suojassa oli ohelppo ottaa etäisyyttä omaan kotiprojektiimme Porvoossa. Sanoinkin ystävälle puhelimessa sinne tultuamme, että olemme kuin lomalla omasta arjestamme.

Tänään palasimme kuitenkin kotiin, siis Porvoon kotiin.

Olemme tehneet vuoden aikana aivan järjettömästi kaikkea. Se on ollut ihan parasta, mutta samalla aika kuormittavaa. Nyt kun suurin osa kodin muutoksesta on takana päin, olo on kaiken kaikkiaan kuitenkin inspiroitunut. Lapista käsin ehti jopa ikävöidä kodin hulinaa ja muutoksen seuraamista. Mehän olemme saaneet aikaan vaikka mitä ja pian pääsemme lekottelemaan ja nauttimaan valmiin remontin tuloksista.

Olen noin miljoona ja yksi kertaa kiittänyt itseäni, että palkkasin suunnittelupuoleen apua ammattilaisilta. Sisustusarkkitehtitoimisto Aare Visuals on auttanut meitä koko projektin ajan, jotta oma hähmäinen visioni on päässyt kirkastumaan. Sisustussuunnittelu ja -arkkitehtuuri on oikeasti tosi haastavaa ja aikaa vievää, joten ammattilaisten ote oman puuhasteluni rinnalla auttoi ja auttaa pääsemään sellaiseen lopputulokseen, johon on helppo olla tyytyväinen. On ihana luoda sellainen koti, jossa viihtyy.

Pintaremontin lähtökohdat

Alun perin ajattelin tehdä kaiken itse. Ja siis kaikella tarkoitan suunnittelupuolta, sillä käytännöntoteutuksesta sähkö- ja vesitöitä lukuun ottamatta vastaa puolisoni, armahin Partasuu. Hän sanoi jo projektin alussa, että saan päättää kaikesta. Että hän voi antaa mielipiteitään, jos tahdon, mutta luovassa puolessa ja ideoinnissa hän luottaa minuun. Minä taas luotan häneen toteuttamispuolessa, joten jako on ollut toimiva ja selkeä.

Alun perin meidän ei myöskään pitänyt tehdä mitään remonttia. Kunnes sitten päätimmekin laittaa kaikki pinnat hirsiä lukuun ottamatta uusiksi – ja aika paljon muutakin. Käytännössä tämä tarkoitti erityisesti todella rutkaa määrää maalia. Tarkemmin pintaremontistamme ja sen sisällöstä olen kirjoittanut täällä postauksessa.

Alkuun päästyämme tajusin, että minulla on visio, mutta oma osaamiseni sisustuksen ja suunnittelun suhteen on aika vajavainen. Olen visiönääri, mutta se ei ylety näin laajoihin kokonaisuuksiin, enkä tajua esimerkiksi valaistuksesta mitään. Lisäksi tajusin inhoavani valintojen maailmaa, sillä sisustuksen(kin) saralla valintoja tulee tehdä aivan valtavasti.

Olin myös remontin alkuvaiheessa viimeisilläni raskaana, ja oma ajatuskapasiteettini valui moneen muuhunkin laariin. Yritin pyykkäillä kirppikseltä ostamiani vauvanvaatteita ja lukea, miten imetys toimii.

Pähkäilin tätä projektiani ja sen haasteita ääneen Instagram Storyssani. Sain hirveän määrän viestejä tyytyväisiltä sisustus-ammattilaisten käyttäjiltä. ”Maksaa kyllä, mutta on ehdottomasti rahan arvoista puuhaa. Parhaimmillaan ammattilainen tekee työnsä niin, että hänen palkkaus on myös taloudellinen voitto.” Todella moni suositteli ulkopuolisen suunnittelijan käyttämistä. ”Ammattilaisella on työkalut toteuttaa käytännössä ne ideat ja visiot, joita sinulla on mielessäsi.”

Sisustusarkkitehtitoimisto Aare Visuals

Stoorissa ilmoittautui myös Aare Visuals, joka olikin minulle entuudestaan tuttu. Aika nopeasti tein heidän viestinsä perään päätöksen, että hyppään heidän kelkkaansa. Ideat ja ehdotettu ”tuki” oli juuri sellaista mitä kaipasin.

Olen kai aina pelännyt, että sisustussuunnittelijan omat mieltymykset tekisivät kodistani jonkun muun kodin näköisen. Nyt olen tässä projektissa tajunnut, että hyvä suunnittelijahan kirkastaa vain asiakkaan omaa visiota.

Aare Visuals on kolmen sisustusarkkitehdin toimisto Kuopiosta. Vaikka kolmikon toimisto sijaitseekin Pohjois-Savossa, töitä tehdään ympäri Suomen. Me teimme projektin pelkästään etänä.

”Meidän tavoitteena on jokaisen asiakkaan kohdalla, että työskentely olisi mahdollisimman mutkatonta, mukavaa ja sujuvaa. Pääpaino meillä on kokonaisvaltaisissa sisustussuunnitelmissa, mutta niiden lisäksi annetaan tukea asiakkaan omiin suunnitelmiin. Tässä teidänkin kanssa sai kivasti olla tukena teidän/sun ajatuksissa ja suunnitelmissa – mutta kuitenkin laajalla skaalalla.”

– Titi, Aare Visuals

Mutkattomaksi, mukavaksi ja sujuvaksi kyllä yhteistyön koinkin, vaikka itseeni noita kolmea adjektiivia ei ehkä varsinkaan loppuraskaudesta pystynyt liittämäänkään. Vaihdoin mieltäni noin kahdeksan kertaa minuutissa, hamstrasin kodinrakennus-päissäni noin 23 valaisinta liikaa kodin eri tiloihin ja maalasimme useita seiniä jopa uudestaan projektin tiimellyksessä. Onneksi Aarelta satoi aina ymmärrystä ja naurua.

Mitä käytännössä teimme?

Aare Visuals toteutti kokonaisvaltaisen suunnittelun kotiimme. Syynissä oli siis koko koti ja kaikki sen tilat. Suunnitteluun sisältyi pintamateriaalit, kodin yleinen värisuunnitelma, irtokalusteet, kiintokalusteet, valaistus ja tekstiilit.

Erityisesti kaipasin apua tilojen sävyjen ja säilytysratkaisujen kanssa, joten niihin panostettiin spesiaalisti. Olin aivan pallo hukassa maalivalmistajien sävykarttojen kanssa. Mielestäni on mahdotonta hahmottaa satojen ja tuhansien sävyjen joukosta, mikä sävy voisi sopia minkäkin kanssa. Olen tottunut visuaaliseen suunnitteluun huomattavan paljon pienemmissä mittakaavoissa – nyt vastassa oli koko koti. Myös kiintokalusteet eli erilaiset kodin säilytysratkaisut aiheuttivat harmaita hiuksia. Annoin niiden suunnittelun mielelläni muiden vastuulle. Olen enemmän sellainen sopivien koristetyynyjen etsijä.

Miten yhteistyö eteni?

Yhteistyö ja suunnittelu alkoi järjettömällä draivilla. Koska olimme vauvan syntymän lähestyessä kiireisellä aikataululla liikenteessä, toimi Aare Visuals myös nopsasti suunnittelunsa kanssa.

Käytännössä tällainen yhteistyö sujuu usein niin, että pidetään alkupalaveri, jossa asiakas saa kertoa toiveensa ja tilanteensa. Sen jälkeen suunnittelija ottaa aikansa, jonka jälkeen esittelee ideansa. Sen jälkeen kokonaisuutta viilataan esimerkiksi vielä kerran tai kahdesti, riippuen millaisesta kokonaisuudesta on sovittu. Itselläni Aare toimi matkan varrella myös yleiskonsulttina kiperimmissä tilanteissa, joissa halusin tarkistaa jonkun tietyn asian ammattilaiselta.

Olin superfiiliksissäni siitä, kuinka hyvin Aare Visualsin Titi sai kiinni ideoistani ja kokonaiskuvastani. Sillä jos ollaan ihan rehellisiä, tyylini ei ehkä edusta sellaista klassisinta ja helpoimmin hahmotettavaa tyylisuuntaa. Kuvailisin sitä pikemminkin sopivan rönsyileväksi ja poukkoilevaksi. Parin etätapaamisen jälkeen saimme kokonaissuunnitelman valmiiksi ja pystyimme aloittamaan käytännöntekemisen suunnitelman nojalla.

Yksityiskohdat ja pienet linjat tietysti elivät ja elävät matkan varrella, mutta oli vapauttavaa, kun kokonaisuus oli laitettu yhteen laajaan PDF-suunnitelmaan ja pohjapiirrokseen, josta käydä tiirailemassa asioita tasaisin väliajoin.

Ennen vauvan syntymää, vuosi sitten keväällä, pääsimme todella pitkälle, jonka jälkeen otimme tahallisesti aikaa vauvakuplalle. Kesän jälkeen, iltojen pimetessä ja pihahommien väistyttyä palasimme jälleen remontin pariin, ja nyt Lappi-kevään jälkeen pystymme saattamaan kokonaisuuden maaliin. Omakotitalo nyt aina elää ja projekteja riittää, mutta pintaremontin maali häämöttää viimeistään alkukesässä.

Jos elämäntilanne olisi ollut toinen, ei projektia olisi tietysti tarvinnut levittää näin laajalle aikajanalle. Mutta kun samaan aikaan on muun muassa reissailtu ja rakennettu terassia, laituria, paljua ja kylvetty kasvimaata, opeteltu veneilemään sekä kasvatettu vauvaa, on ollut ihana tehdä vähän rauhallisemmin.

Suunnittelun kulmakivet: Kestävää, leikkisää ja ajatonta

Pyrin koko projektin ajan takomaan itselleni yhtä ajatusta takaraivoon: älä lähde mukaan trendeihin. Tiedän, se on melko mahdotonta, sillä emme ole immuuneja ympärillämme tapahtuvaan ja näkyvään. Jotkut asian tiesin kuitenkin helposti tämän vuoden tai viimeisen muutaman vuoden jutuksi, jolloin ne oli helppo myös torpata.

Haluan remontoida kodistamme mahdollisimman ajattoman, jotta remontti palvelee vähintään seuraavat kymmenen vuotta, mieluiten yli. Tämän vuoksi pidän vanhanajan tunnusta, sillä tiedän, ettei rakkauteni vanhaan tule tyssäämään. Toimiva pohja luo mahdollisuuden sille, että pienillä yksityiskohdilla voi sitten muokata kokonaisuutta ajan saatossa. Vaihtelusta nimittäin pidän, mutta se ei tarkoita, että koko huusholli pitää värkätä uusiksi – kirppikseltä ostetut pöytäliinat tai kynttilänjalat voivat riittää.

Sen lisäksi, että asiat eivät saa olla ajassa kiinni, niiden pitää olla riittävän helppoja ja käytännönläheisiä. Meidän multaisille varpaille ja sormille ei sovi oikeastaan mikään vitivalkoinen, eikä kärsivällisyytemme riitä, jos koti ei kestä melko vallatontakin elämää. Lisäksi tuleva taaperoaika vaatii varmasti verot kodistakin. Oli onni, että Aare Visuals osasi ohjata oikeanlaisiin ratkaisuihin. Ei ollut kerta tai kaksi, kun tuli ehdotusta jostain ”joka saattaisi kestää kulutusta vähän paremmin.”

”Kestävät valinnat ja ratkaisut sisustuksen suhteen on meille suunnittelun lähtökohta. Hyvin suunniteltu kokonaisuus kestää aikaa ja käyttöä itseltä seuraaville. En silti haluaisi laittaa liikaa paineita sen suhteen, että on tehtävä kerralla oikeat valinnat loppuelämäksi, sillä ken tietää loppuelämästään..? Uskon kuitenkin, että hyvä tilasuunnittelu antaa tilaa muuttaa mieltä. Laadukkaat materiaalit ovat muokattavissa ja tuovat iloa myöhemmin seuraavalla omistajalla.”

– Titi, Aare Visuals

Kestävyyden ja ajattomuuden rinnalla kulki ajatus leikkisyydestä. Enkä tarkoita tällä nyt mitään pastellitaivasta tai silkkaa naivismia, vaan sitä ettei kodin tarvitse olla niin vakava asia. On hauska yhdistellä yllättäviä väri- tai materiaalivalintoja tai rikkoa kokonaisuutta yllätyksellisesti. Isoveljeni on tituleerannut tyyliäni ”pelottavaksi mummolaksi”, mutta minulle tällainen paikoitellen sekavakin kokonaisuus luo tunnun kodista. Lämmöstä. Elämästä.

Ja sehän sisustuksessa onkin parasta. Kukin voi luoda sen kodintunnun juuri sellaisilla asioilla ja tyyleillä, joista itse pitää – ja pyytää ja palkata siihen luomistyöhön jeesiä, jos tuntuu, ettei omat resurssit riitä.

Jos kaipaat itse apua oman kotisi tai vaikka yrityksen sisustusasioissa, uskallan todella lämpimästi suositella Aare Visualsin lämmintä ja sydämellistä, mutta yhtä lailla laadukasta ja ammattimaista palvelua.

Aare auttaa myös hahmottamaan mahdollista kokonaisuutta kanssasi, jos et ole aivan varma itse, millaista apua tarvitsisit ja minkälaisessa paketissa. Itsekään en alun perin tiennyt, millaista apua voisin saada. Laitoin vaan viestiä, että SOS, nyt olen jumissa.

Jos apu kutkuttaa, helpoimmalla pääset, kun laitat mailia suoraan heidän nettisivujensa yhteydenottolomakkeen kautta. Tai voit vaikka jäädä seurailemaan Aaren meininkiä Instagramissa, jos tulevaisuudessa löydät itsesi tarvitsemasta ammattilaisjeesiä.

Nyt nautin muutamasta viikosta etelässä, tilailen kaapinnuppeja kevään remonttia odottelemaan ja tunnen tyytyväisyyttä siitä, että molemmissa kodeissamme vallitsee kodin tuntu.

– Henriikka

Kuvat satunnaisia näyttökuvia kokonaissuunnitelmasta

Elämän fundamentit

Viime vuonna luin toimittaja Lena Nelskylän haastattelun Helsingin Sanomista.Taianomainen arki” oli otsikkona jo niin houkutteleva, etten voinut jättää artikkelia lukematta.

”Elämää ei kannata tuhlata odottelemalla viikonloppua, sanoo Lena Nelskylä, jonka mielestä juhlamekot ja spontaanit piknikit sopivat mainiosti keskelle työviikkoa.”

Pelkäsin kyllä aluksi, että juttu on jotain huttuista, toksista positiivisuutta, mutta onneksi ei. Inspiroiduin jutusta syvästi.

Löysin jutusta paljon itseäni, mutta toisaalta löysin tällaiseen ”pyrin tekemään elämästäni elämyksellistä ja onnellista” -ajatteluun Lenan kautta myös syvemmän tason. Tätähän voi todella tituleerata aivan elämäntavaksi! (Se tuli kuulemma Lenallekin yllätyksenä, kun hän puki ajatuksensa yhdessä yössä teoriaksi vihkoonsa.)

Pyysin Lenan loppuvuodesta podcastiini puhumaan tarkemmin aiheesta ”Kuinka tehdä elämästä onnellisempaa”. Uskallan väittää, että kemiamme klikkasivat jutuissamme ja ajatuksissamme hyvin, ja pääsimme aiheessa syvälle. Niin syvälle, että nyt podcastin juuri alkaneeseen 5.tuotantokauden ensimmäiseen jaksoon pyysin taas Lenan vieraaksi. Jakso käsittelee Elämän fundamentteja, toinen Lenan teoria, johon vakaasti uskon.

Mitä ovat elämän fundamentit?

Elämän fundamentit ovat yksinkertaisesti elämän tukipilareita, jotka tekevät elämästä mahdollisimman täyttä ja hyvää.

On olemassa yleisiä, kliseisiä hyvinvointi-teesejä, jotka koskevat kaikkia: x-määrä unta, terveellinen ruoka, mielekäs työ… Mutta elämän fundamentit ovat sen sijaan kullekin henkilökohtaisia. Ne ovat asioita, jotka rakentavat omaa hyvinvointia ja hyvää arkea. Tyytyväisyyttä elämään.

Kun Lena esitteli minulle tämän elämän fundamentit -teoriansa, minulla lähti ajatuskelat samantien liikkeelle. Mietin joululoman yli fundamenttejani antaumuksella.

Lopulta päädyin näihin viiteen:

  • Kehon käyttäminen
  • Mielen käyttäminen
  • Elämyksellinen arki
  • Luonnossa olo ja yhteys luontoon
  • Yhteys läheisiin

Eli tiivistettynä nämä voisivat oikeastaan kirjoittaa näin:

Yhteys kehoon, mieleen, luontoon ja läheisiin + elämyksellinen arki.

Nämä eivät ole missään järjestyksessä, yhtä tärkeitä kaikki ja kaikki toinen toistaan täydentämässä.

Mitä nämä fundamentit sitten tarkemmin tarkoittavat?

Kehon käyttämisellä tarkoitan liikettä. Sitä että pysyn liikkeessä ja saan käyttää kehoani. Kyseessä voi olla hyötyliikunta tai suunniteltu urheilusuoritus. Joka tapauksessa kaipaan sitä, että mielen lisäksi myös kehoni pysyy aktiivisena. Joskus se tarkoittaa villiä tanssia imuroidessa, joskus hiihtolenkkiä. Yhteys kehooni on minulle ehdottoman tärkeä asia.

Mielen käyttämisellä tarkoitan sitä, että opin uutta, kehityn ja käytän aivokapasiteettiani. Usein tämä fundamentti täyttyy esimerkiksi lukiessa tai käydessä omia ajatuksia avaavia keskustelua. Ylipäänsä se, että saa avartavia ajatuksia oman mielen ulkopuolelta, tuntuu äärimmäisen tärkeältä. Myös kirjoittaminen menee minulla tähän kategoriaan. Saan sulatella ajatuksiani.

Elämyksellinen arki on sitä, että kaikesta ei tule liian rutinoitunutta. Että arjessa riittää yllätyksiä. Että lounaan voi välillä syödä ulkona viltillä tai että aamiaisleivän päälle laittaa päälliset nauran naaman muotoon. Että oma elämä on sopivasti elämyksillä höystetty.

Luonnossa olo ja yhtys luontoon tulee tuskin teille yllätyksenä. Luonnossa olen oma itseni. Kaipaan sen läheisyyttä, sen parantavaa ja rauhoittavaa voimaa. Haluan olla yhteydessä luomakuntaan ja elää myös sitä kunnioittaen. Luonnossa asiat loksahtavat automaattisesti prioriteettijärjestykseen.

Viimeisenä kohtana on yhteys läheisiin, varsinkin niihin kaikista tärkeimpiin, mutta ehkä myös yleisesti yhteys ihmisiin. En ole autio saari, ja perhe on minulle kaikki kaikessa. Ilman heitä en olisi oma itseni ja läheisteni kautta myös peilaan paljon itseäni ja omaa elämääni.

Nämähän ovat oikeasti todella simppeleitä juttuja. Mutta yllättävästi niiden miettiminen on kirkastanut minulle sitä, millaista elämää haluan elää.

Täällä Lapissa on ollut aikaa ajatella, mutta on ollut myös mahdollisuus toteuttaa näitä kaikkia. Varsinkin ensimmäisellä viikolla minulla oli niin vähän töitä, että aikaa jäi päivisin hiihtää ja nähdä ystäviä, iltaisin lukea ja kököttää Partasuun kainalossa.

Mietin ensimmäisen viikon jälkeen, miksi elämä tuntui niin onnelliselta. Sitten tajusin, että kaikki fundamentit ovat täyttyneet. Kaikki viisi on tullut huomioiduksi. Se teki elämästä hyvää, vaikka sinänsä mitään ihmeellistä ei ollutkaan ohjelmassa.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, eilen julkaistussa podcast-jaksossa sukellamme aiheeseen syvemmin. Podijaksot löytyvät Spotifystä, Suplasta, Applen podipalvelusta, Acastista ja muista ilmaisista podipalveluista.

Mutta ei hätää, jos podcast-hommat eivät ole sinun juttusi. Tiedän, että podcast-viittaukset saattavat rasittaa, jos niitä ei itse kuuntele. Saat kyllä tästä tekstistäkin ihan riittämiin Lenan teoriasta, jotta voit alkaa pohtimaan omia elämän fundamenttejasi.

Suosittelen lämmöllä pohtimaan omaa elämäänsä tällaisen näkökulman kautta. Vaikka löydökset eivät olisi isoja, niin uskon, että fundamenttien tiedostaminen ja vaikkapa niiden ylöskirjaaminen voi saada aikaan elämässä sopivaa liikettä mielekkäämpään suuntaan.

Lämpöä ja kirkkaita ajatuksia kaikille.

-Henriikka

Kuvat ovat jo pari vuotta vanhoja. En ole leikannut yllätyksenä taas etuhiuksia. Näissä vaan oli mukavasti sellaista arjentuntua.

Ystäväni katkeruus ja kateus

En haluaisi ajatella niin paljon omaa kehoani. Ainakaan sitä, miltä se näyttää. Mutta ajattelen.

Juuri kun olin päässyt siihen pisteeseen, että olin päässyt selkeästi kehosuhteessani tasapainoiseen tilanteeseen, tulin raskaaksi.

Nyt tutun vatsani tilalla on ollut jo pian pari vuotta aivan uudenlainen maha. Ensin hiljalleen pullistuva, sitten aivan valtava, minkä jälkeen hetkessä ruttuinen, arpinen ja tummunut. Napatyrällinen, kaiken päälle.

Toisaalta on hyvä, että aikaa kuluu. Alan hiljalleen unohtaa, miltä mahani ennen tuntui ja miltä se näytti. Yritän olla liikaa katsomatta vanhoja valokuvia. Katkeruus nostaisi helposti päätään.

Katkeruus nostaa päätään myös silloin, kun mietin tilastoja. Miten todennäköistä oli, että raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on yhtä hidasta ja haastavaa kuin minulla? Hyvin epätodennäköistä. Miksi minulle sitten piti käydä näin? Tuota lausetta olisi helppo jäädä pyörittämään mieleen ikuisiksi ajoiksi. Pyörittämään niin pitkäksi aikaa, että muodostuu itsesäälin kuoppa, josta ei noin vain nousta.

Olen katsonut mahaani niin monta kertaa ja miettinyt, että kenen ihmeen tuo on. Ei minun ainakaan.

Olin tottunut sellaiseen tavalliseen mahaan. Sellaiseen, jossa on napa. Olin 29 ja puoli vuotta tottunut minun mahaani. Katkeruus meinaa välillä ottaa vallan, kun ajattelen, että nyt tämä ruttukasa on minun mahani. Maha, jota tulen kantamaan loppuelämän. Etten tule saamaan takaisin sitä tuttua, sileää mahaa, vaan tilalla on tämä, jossa sisäelimetkin ovat aivan väärillä paikoilla.

Katkeruuden rinnalla taistelen kateutta vastaan. En olisi voinut kuvitellakaan, miten paljon kateutta herättää nähdä kuva navasta. Siis aivan minkälaisesta navasta vain. En ennen ajatellut napoja ollenkaan.

Kateus tulee helposti kaveriksi. Aivan oma lukunsa on nopeasti tai jopa aivan normaalisti palautuvat äidit. Sellaisetkin, joilla on vain joitain arpia tai vain jonkun verran roikkuvaa, ylimääräistä ihoa ja arpia. Vain pienet napatyrät.

Olen välillä kateellinen jopa heille, jotka ovat palautuneet keskimääräistä huonommin, mutta eivät kuitenkaan yhtä huonosti kuin minä.

Ja heille myös, jotka pystyvät tekemään kaikkea.

Ja sellaiset henkilöt, jotka pystyisivät mihin tahansa, mutta eivät tee mitään – ne vasta ovatkin vaikeita kohdata. Tekisi mieli mennä huutamaan päin naamaa, että miksi tätä ei käynyt sinulle, kun ethän edes tee kehollasi mitään.

Pahinta ovat ehkä ne somevaikuttajat, jotka kirjoittavat peiliselfieiden rinnalle kuvatekstiksi: ”3 kuukautta synnytyksestä. Mikä on sinun tekosyysi?” Oma kehoni ei ole varmaan ollut yhtä palautunut edes syntyessäni.

Tiedän hyvin, että nämä ovat hyvin rujoja, käsittelemättömiä ajatuksia. Sellaisia syvän sisimmän huutoja. Raakaversioita mielen kiemuroista. Päästän harvoin tällaisia keloja ulos edes itselleni, koska ne alkavat vain ruokkia itseään. Koska niistä ei ole mitään hyötyä.

Olen onneksi lähes koko ajan niskan päällä. Ja sitten välillä ryöppyää kuohahdus läpi järjen, suoraan jostain sopukoista, ja tunnen kaikki kamalat tunteet, kaikki hirveän rumat ajatukset.

Haluaisin ajatella itsestäni kauniisti, mutta aina en pysty.

Katkeruus ja kateus ovat tulleet tutuiksi viimeisten kuukausien aikana. Pystyn aika hyvin taistelemaan niitä vastaan, mutta en aina. Ehkä ajatukset muuttavat joskus muotoaan niin, ettei tätä tarvitse enää kutsua taisteluksi. Ehkä opin katsomaan itseäni lempeästi myös huonoina hetkinäni.

Eniten vihaan sääliä. Sitä että ihmiset katsovat minua säälien tai ajattelevat, että voi ei, kun sille kävi noin. Että ennen hän oli niin normaali, ja voi ei nyt. Voi ei. Välillä minulla menee myötätunto ja säälikin aivan sekaisin. Molempia taitaa olla vähän vaikea ottaa vastaan sellaisilta, jotka eivät yhtään ymmärrä, eivätkä ole kokeneet mitään vastaavaa.

Eniten on auttanut se, että on valjastanut oman kehonsa niin sanotusti keskustelun aiheeksi, palautuvien hyväksi, koko kansan ruttumahaksi. Mutta on tämäkin välillä ihan kamalaa. Tässä on aika haavoittuvassa asemassa.

Eräs ystäväni sanoi, että ei haluakaan enää tulla raskaaksi sen jälkeen, kun on nähnyt mitä minulle kävi. Että hän aloitti jälleen ehkäisyn käytön. Sanoin ääneen, että ymmärrän, että on tämä aika raskasta. Todellisuudessa meinasin purskahtaa itkuun ja valua pienenä myttynä maahan.

Ihan karseaa ja toisaalta myös tosi pelottavaa jakaa omasta vatsastaan kuvia. Vaikka olenkin saanut tuhansia ihania viestejä, kyllä mieleen jäävät kummittelemaan myös ne kommentit, joissa lukee, että hyi helvetti, tai ne, joissa todetaan, että en kyllä panisi edes takaapäin. Keskustelupalstoilla on oikeasti arvioitu sitäkin, että voisiko kanssani harrastaa enää seksiä. Ajatelkaa! Ikään kuin se olisi heistä kiinni.

Ja sitten kuitenkin huonoina hetkinäni mietin, että jos nyt eroaisin,
niin haluaisiko minua enää kukaan.

-Henriikka

Eväät

Kävimme eilen ystäväni Terhin kanssa retkellä tunturissa. Tarkemmin sanottuna kyseessä taisi kyllä olla tunturiselänne, Äkäskero, josta tuli kertaheitolla suosikkejani.

Voi kyllä olla, että olen joskus ennenkin käynyt siellä. Tuppaan kuitenkin aina unohtamaan uskollisesti lähes kaikki vierailemani paikat, joten olen saattanut ristiä tämän suosikikseni jo joskus aiemmin.

Noniin, tein pikaisen googlauksen ja KYLLÄ. Olen käynyt Äkäskerolla aiemminkin. Muutama vuosi sitten elokuisella reissulla siskoni kanssa kävimme ihailemassa kerolla auringonlaskua. On se hyvä, kun on itse suositellut kohdetta blogissaan ja silti menee paikan päälle kuin ensikertalainen.

Tarkoitukseni oli kuitenkin kirjoittaa siitä, että aina kannattaisi jaksaa tehdä eväät. Retki ilman eväitä ei ole retki, vaan ulkoilua.

Olen laiska eväiden tekijä. Eilen puhuimme Terhin kanssa, että jaamme tämän haasteen molemmat. Eväät on maailman ihanin asia, mutta niiden tekeminen tuntuu usein vaikealta – ja usein aivan syyttä.

Eilen kävimme matkan varrelta hakemassa mukaamme laskiaispullat, ja olin keittänyt kahvia termariin. Ei vaiva ollenkaan. Ei minkäänlainen. Mutta miten ihanaa onkaan kaataa höyryävää juomaa tunturin (tai tunturiselänteen) huipulla kuksaan ja ottaa tauko. Minimaalinen vaiva, maksimaalinen nautinto.

En tiedä miksi eväiden tekoon on aina niin suuri kynnys. Välillä huomaan, että jopa take away -mukiin kahvinkeitto ja mukin mukaanotto kävelylle tuntuu vaivalloiselta. Saati sitten kunnon retkileipien kääräisy mehiläisvahakääreeseen ja reppuun sujauttaminen. Sille ei ole mitään järjellistä perustetta, miksi eväisiin on niin korkea kynnys, sillä jo parissa minuutissa saa aina loihdittua jotain.

Eilen mietimme ääneen, että pitäisi kyllä taas ryhdistäytyä termarin kanssa. Tehdä useammista ulkoiluista retkiä, ihanista hetkistä vielä ihanampia. Nautiskella.

Tämä olkoon siis pieni lähitulevaisuuden tavoite: Tee eväät.
Niiden vaiva-ilo-suhde on aina räiskyen plussan puolella.

Katson aina @retkiruokaa-Instagram-tiliä kuola valuen. Siellä loihditaan vaikka minkälaisia outdoor-eväitä. En kuitenkaan laita rimaa niin korkealla, vaan enemmänkin tällaiselle pulla+kahvi-tasolle.

Sitten voin termarini kanssa jälleen piipahtaa Äkäskerolle ja todeta, että täällä en olekaan koskaan ollut, tästä tulikin ihan lempparini.

-Henriikka

Pieni perhe tunturissa

Välillä sitä hätkähtää itsekin, missä elämä oikein kulkee.

Reilu vuosi sitten, 5. tammikuuta, kirjoitin blogiin näin:

Lauteilla istuessamme sanoin ääneen unelmani. Sellaisen unelman, joka ei tunnu vielä tällä hetkellä realistiselta, mutta jonka toteutumiseen uskon lujasti.

Haaveeni on asua kesät saaristossa ja talvet tunturissa.

On vaikea ennen vauvan tuloa miettiä, millaiseksi arki sen jälkeen muodostuu, minkä takia emme pidä vielä minkäänlaista hoppua haaveen kanssa. Vähän niin kuin lumenluonnissakin: ei kannata höntyillä. Mutta näemme suunnitelman silti varsin mahdolliseksi, ainakin niinä vuosina, kun koulunkäynti ei ole vielä alkanut. Tietysti tämä kaikki vaatisi vaikka minkälaista järjestelyä, mutta niinhän unelmat yleensäkin.

Voi olla, että haave haihtuu ilmaan yhtä kevyesti kuin lumi laskeutui Porvoon saaristoon. Sellaistakin sattuu. Voi olla, että tajuammekin, ettemme halua lähteä kotoa minnekään, milloinkaan, ja sekin on tosi ok.

Mutta niin kauan, kuin haave pysyy mielessäni, aion ottaa sen tosissani ja kuunnella sitä. Ties vaikka se lennättäisi meidän pienen perheen tunturiin.

Tänään, vuotta ja kuukautta myöhemmin, istun pienessä, punaisessa aurinkotorpassamme Äkäslompolon kylässä. Ympärillä nousee lempeät tunturit ja mieli on tyyni. Haave on toteutunut, yhtäkkiä ja ikään kuin huomaamatta.

Monille haaveistani käy juuri näin. Ne toteutuvat huomaamatta. Kun sanon ne ääneen, alan alitajuisesti työstämään elämääni siihen suuntaan, että tilanne ja puitteet olisivat haaveelle otolliset.

Kun syksyllä kerroin isälleni, että olemme käyneet ruskaretkellämme katsomassa kahdesti pientä tupaa pohjoisessa, hän vastasi: ”En tiennyt edes, että ihan tosissanne etsitte sieltä paikkaa.”

Vastasin, että en tainnut aivan tietää itsekään.

Toki hakuvahti oli ilmoittanut Kolarin ja Muonion alueen mökeistä ja taloista jo kotvan aikaa, mutta se oli tuntunut sellaiselta kevyeltä hupsuttelulta. Kunhan nyt tässä katselemme. Ja sitten yhtäkkiä, puffff, seisomme naama virneessä Äkäslompolo-järven rannalla koko pieni perhe ja suunnittelemme, että ensi kesänä lähdemme melomaan tai soutelemaan järvelle omasta pihasta.

Toki aikajänteemmekin uusille ajatuksille on noin kymmenen kertaa nopeampi kuin vaikka isälläni, mutta kyllä se silti yllätti meidätkin.

On unelmia, joihin ei voi itse vaikuttaa millään tavalla. Niin kuin vaikka lapsen saanti. Joo, tietysti sitä voi pyrkiä penetraatioon mahdollisimman useasti ja mahdollisimman kiihkeästi, mutta sen jälkeen ei ole omissa käsissä, kuinka ihmisenalulle käy tai on käymättä. Enkä tiedä, onko kiihkeydelläkään osaa ja arpaa sopassa. Tuskin.

Mutta tällaisiin unelmiin, joiden kulkuun voi itse vaikuttaa, olen tottunut sörkkimään usein. Mielestäni asiat alkavat useimmiten tapahtua silloin, kun niistä alkaa hölistä ääneen. Silloin nimittäin herkästi myös huomaa, jos ei ole haaveensa kanssa aivan tosissaan. Silloin hölinä vikkelästi loppuu. Mutta esimerkiksi nämä Lapin kakkoskoti -ajatukset vain jatkoivat kulkuaan mielessä ja aamupalapöytä-keskusteluissamme. Annoimme niille sijaa, ja ne ottivat paikkansa.

Vuodessa ehti tapahtua merkittävästi ajatustyötä huomaamatta, vaikka tosiasiassa paljon oli kyse vain siitä, että olimme avanneet ovet haaveelle ja kutsuneet sen sisään.
Välillä haaveiden toteutumisen tiellä on sitten kaikkia tylsiä käytännönjuttuja. Niin kuin vaikka se, että emme meinanneet saada lainaa, tai se, että rasitustodistukselle oli unohdettu kirjata ikivanhat panttikirjat, joita olikin hups vain koko talon arvosta.

Olin ostanut mökki-innostuspäissäni Matti Pikkujämsältä pienen kuvitus-originaalin, joka näytti ihan meidän pieneltä punaiselta talolta. Ehdin jo kirota, että nyt on sitten typerä taideteoskin muistuttamassa kuolleesta unelmasta.

No, lopulta vahat panttikirjat todettiin olemattomiksi ja kuoletettiin. Ja lainakin saatiin sitten sydämellisen oloisen pankkivirkailijan kautta. Mutta olisi voinut mennä toisinkin.

Inhoan syvästi sanaa ”manifestoida”, mutta tätä se taitaa olla. En silti suostu käyttämään tuota termiä ihanien haaveitteni rinnalla.

Sen sijaan muistutan itseäni, että kannattaa vähän sumuisinakin hetkinä muistaa haaveilla. Tai vähintään avata haaveille ovet mielessään, jotta ne pystyvät tekemään työtään meissä.

-Henriikka

On nolottanut käydä omassa blogissa

Olen ollut niin lukossa. Sumussa.

Kirjoitin viime vuonna blogia ennätysvähän. Työt olen saanut tehtyä, mutta muuten ei ole ollut kehumista. Viimeinen ei-kaupallinen kirjoitukseni oli toukokuussa. Se oli kyllä mahdollisesti kaikkien aikojen suosikkijuttuni, mutta silti. Ei se nyt sentään niin hyvä ole, että itseään ”bloggaajaksi” kutsuva ihminen voisi sen harjalla surffailla kirkkaaseen tulevaisuuteen.

On kirjoittamista ja on kirjoittamista.

Ensimmäinen on sellaista, että tekee kirjoittamista sisältävän työnsä valmiiksi. Laatii matkaraportit, kirjoittaa arvostelun uudesta kahvilasta tai referoi itselleen muistiin uutta uutisartikkelia. Tekee muistiinpanoja etäluennosta tai kirjoittaa ylös, mitä kaikkea tulevalla viikolla tulee tehdä. Tällaista kirjoittamista kyllä harjoitin viime vuonna. Kirjoitin, koska se kuului elämään. Koska niin kuului tehdä, jotta saa hommansa hoidetuksi ja elämän kulkemaan suht koht mallillaan.

Sitten on kirjoittamista. Niissä hetkissä sanat laskettelevat omille paikoilleen ja teksti virtaa omaa tahtiaa. Ja vaikka välillä (usein) kosahtaa ja tökkii, niin silti tuntuu, että kannattaa jatkaa. Sellaisen kirjoittamisen rinnalle tekee mieli keittää kauracappucino. Sanat näppäimistöllä tai paperilla kulkee usein ajatusta vikkelämmin ja kirjottaessaan saattaa samalla ymmärtää asioita. Tällaisten tekstien äärellä tuntee merkityksellisyyttä itsekin. Tuntuu siltä, että kannattaa jatkaa lauseiden muodostamista ja viedä ajatuksia pidemmälle. Tuntuu siltä, että minähän kirjoitan.

Kirjoittamista ei ole juuri näkynyt sen jälkeen, kun lapsemme syntyi. Suoraan sanoen kerrat ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Olen kaivannut sitä. Voi, miten paljon olenkaan. Olen kaivannut työni luovaa puolta, ajatusteni luovaa lohkoa. Mutta minusta ei vain ole irronnut kirkasta ajatuksenvirtaa, ehtaa mielikuvitusta – ei oikein mitään, mikä sytyttäisi mitään kunnollista lentoon.

Tämä on kyllä harmittanut. Jopa syönyt. Minä oikein huutelin äitiysloman alkaessa polleana, että nyt saa heittää juttuideoita. Että nyt minä kirjoitan! Että lapsen nukkuessa päiväunia, minä aion panostaa kirjoittamiseen. Minullahan oli kirjoitusmentorikin koko kevään.

Voi tavaton, miten surkea mentoroitava olin. En kirjoittanut yhtään.

Miksi? Ajatukseni on ollut sumea. Olen ollut väsynyt. En sillä tavalla, etten olisi nukkunut riittävästi yöunia. Meitä on siunattu lapsella, joka nukkuu yönsä hyvin. Olen vain ollut ihmisenä jotenkin samea, sumuinen. Minusta ei ole irronnut mitään kirkasta, mitään luovaa, mitään jakamisen arvoista.

Ei ole tehnyt mieli kirjoittaa mistään, mitä mielessä on. Ei ei ei! Tuota en tarkoita. On nimittäin tehnyt mieli kirjoittaa vaikka mistä. Kaikki on ollut vain mielessä sellaisena valtavana ajatuskönttinä. Kuin isona valkohomejuustomöhkäleenä, josta ei saa viipaloitua järkevänkokoisia paloja ollenkaan, tai kaikki valuu hallitsemattomana kokonaisuutena pitkin pöytiä.

Se nolottaa. On nolottanut käydä omassa blogissa. On nolottanut, että useammissa lähiaikoina julkaistuissa lehtijutuissa minua on tituleerattua bloggaajaksi, vaikka bloggaajana olen ollut melko mitätön. Ajattelen aina surkeana, että nyt joku menee blogiini ja ihmettelee päätään pyöritellen, että johan on hommaa. Olen kyllä ylpeä omista kaupallisista kirjoituksistani, eikä niissä ole mielestäni mitään vikaa. Mutta kaikki se ilma, jota kuvittelin pystyväni puhaltamaan kaiken väliin, on huutanut poissaolollaan. Kaikki se, joka muodostaa blogini pohjan. Pitsalta on puuttunut pohja, täytteet ovat pötkötelleet hujan hajan (Kyllä, tämä oli viimeinen ruokavertaus).

On erikoista, että olen tuntenut nimenomaan häpeää. Varmaan siksi, että kuvittelin olevani jotain muuta kuin olen. Kuvittelin, etteivät sellaiset ”väsynyt äiti” -jutut koske minua, koska olen melkoinen sinnipussi. Ajattelin, että tietysti painotan lapsiarkea nimenomaan antamalla sanojen löytää paikkansa rakentaen kauniita kokonaisuuksia. Tietenkin jaksan vaikka väsymyksen keskellä innostua uudesta, analysoida maailmaa ja pohdiskella syviä. Sitten olinkin se sumea mutsi vain. Teksteistä viis, olen ollut itselleni pettymys.

Ja sitten kun ei kirjoita, niin kirjoittaminen ei myöskään ruoki itse itseään. Se päinvastoin kuroo itseään sumppuun, tukkoon. Tiedättekö, kun lettiä pitää tarpeeksi pitkään päässä, niin se ikään kuin vetäytyy sellaiseksi rastaksi, jota on lopulta aika vaikea saada auki? Niin minun kirjoittamiselleni ja sitä myötä ajattelemiselleni on käynyt. On vaikea löytää alkua tai loppua, vaikea aloittaa yhtään mistään.

Ehkä tiedätte mistä puhun. Kirjoittaminen voi yhtä lailla kuvastaa vaikka liikuntaa tai ruoanlaittoa. Mitä tahansa tavanomaista, jopa rutiinillista, josta on yhtäkkiä tullut epämiellyttävän vaikeaa. Vaikeaa ylipäänsä! Se säikäyttää, jos ennen itselleen helppo ja luonnollinen asia kurtistaa yhtäkkiä kulmat ja tuntuu haastavalta.

Mutta tässä sitä nyt ollaan, aloittamassa jälleen. Korjaan: jatkamassa. Ei ole ollut mitään loppua, joten ei ole alkuakaan. On ollut vain uudenlainen vaihe elämässä, jossa aivoni ovat olleet kiinni jälkikasvuni henkiin jäämisessä. Nyt kun hän on säilynyt elossa jo 10 kuukautta, pystyn hiljalleen irrottamaan kapasiteettiani asioihin, joihin niitä olen toivonut.

Niin kuin vaikka kirjoittamiseen.

-Henriikka

Kuvat: Sam Jämsén