Kaupallinen yhteistyö: Kultaseppä Kulmala
Tarina on tullut päätökseen. Uniikkikoruni on valmis.
Oikeastaan pitäisi siis kai kirjoittaa, että tarina saa vihdoin alkaa. Riipus pääsee roikkumaan kaulaani, mukaan seikkailuihini. Käsityönä tarkkaan harkiten valmiiksi taiteiltu luomus pääsee elämään elämää kanssani: näkemään tunturit ja järvet ja meren. Kieppumaan tuulessa rantakaislikossa ja piiloutumaan myrskyltä villapaidan sisään. Amulettini.
Kyllä, puhuin korusta yksilön kolmannessa persoonassa. Ilmeisesti niinkin voi käydä, ihan tällaisellekin, joka ei näe ihan joka kivellä sielua. Koru tuntuu itselleni niin merkitykselliseltä, että oikeasti vähän tuntuu siltä, kun se olisi enemmän kuin koru.
Niille jotka nyt ihmettelevät mielissään, että mitä oikein horisen, taustoitan vähän:
Aloitimme jo useampi vuosi sitten, minun ollessa 29-vuotias, suunnitella itselleni uniikkikorua. Sen oli tarkoitus olla 30-vuotislahjana minulta minulle, kiitos eletystä elämästä.
No sitten tuli korona ja muut maailmanheilahtelut. Menin kaiken päälle vielä lisääntymäänkin. Mutta tänä keväänä, alkaneesta sotatilasta huolimatta, alkoi päässäni viimein rauhoittua. Koronakin alkoi hellittää otettaan yrityksistä. Päätimme Kulmalan väen kanssa, että nyt on oikea aikaa jatkaa projektiamme.
Oli ihan sellainen olo, että enhän olisi mitään korua vielä 30-vuotiaana tarvittukaan. Että nythän sitä vasta tuulista on ollutkin.
Vaan vähänpä tiesin. Onneksi. Usein kun asiat on helpompi kestää tilanteen ollessa päällä ja jälkikäteen täristen.
Olin nähnyt Pekka Kulmalaa viimeksi tämän vuoden huhtikuussa ja käynyt katsomassa aluilleen rakentuvaa korua ja kertomassa visioistani. Kannoin sisälläni pientä ihmettä, joka toi kaikkeen pientä salaista taikaa.
Parin kuukauden päästä tuota pientä ei enää ollut. Siitä muutamien kuukausien päästä menetimme toisenkin ihmeen, jonka jälkeen jouduin melkein heti perään viikoksi sairaalaan keuhkoveritulpan vuoksi. Vuosi on mennyt lähinnä toipuessa, henkisesti ja fyysisesti.
Tämä ei nyt ole sellaista tekstiä, että kaipaisin sääliä, eikä kenenkään tarvitse olla puolestani surullinenkaan. Olen jo yltäkylläisesti vuorattu myötätunnolla ja voin jo aika hyvin. Halusin vaan kirjoittaa, että onhan tässä riittänyt kannettavaa, vaikka riipus onkin vielä puuttunut kaulasta.
Siksikin tuntuu nyt erityisen tärkeältä, että sain kaulaani kannettavaa hartioiden sijaan. Tuntuu, että nythän minä tätä korua vasta tarvitsenkin! Nythän vasta näen sille oikean syyn ja merkityksen.
Vaikka totuus tietysti on, että vielähän sitä elämässä riittää tulevaisuudessakin. Aina välillä pitää vain pysähtyä ja muistaa olla itsestään ylpeä. Olla itselleen myötätuntoinen. Nyt taitaa olla se hetki.
Sain riipuksen muutama viikko sitten. Hetki oli todella jännittävä. En ole yhtään kotonani, kun avaan lahjoja tai vastaavia muiden nähden. Tuntuu jännittävältä, kun muut tuijottavat herkämättä reaktiotasi, ja pelkään etten osaa reagoida oikein. Nytkin hikoilin ja punastelin, mutta onneksi tilanne oli silti mitä rennoin. Söimme leivokset, kuten meillä on tapana ollut, ja nostimme jopa lasilliset tarinan päätökselle – tai alulle, kuinka sen kukin näkee.
Sitten Pekka ojensi minulle valkoiset puuvillahanskat käsissään korurasian, jonka avasin.
Koru on mieletön.
Juuri sellainen kuin olin piirrosten kautta kuvitellut ja vielä kauniimpikin. Suunnitelmat, ajatukset, visiot – kaikki oli kiteytettynä nyt tuohon esineeseen silmieni edessä.
Korussa kaiken keskiössä on näyttävä, mutta ei prämeilevä, luumäkeläinen berylli, ehta suomalainen jalokivi. Halusin koruuni vastuullisen jalokiven ja sen myös sain.
Kivi hohtaa kirkkaana, mutta vihreään taittavana. Keltaisen sävyisiä beryllejä kutsutaan kultaberylleiksi ja vihreän sävyisiä heliodoreiksi, joka tarkoittaa kreikaksi auringon lahjaa. Minun korussani on siis tällainen auringon lahja.
Luumäen berylli kuuluu jalokivien luokituksessa beryllien ryhmään, joihin kuuluvat myös paremmin tunnetut smaragdi ja akvamariini.
Riipuksen kulta tulee Lapin kultamailta – muun muassa Ivalojoen, Lemmenjoen ja niiden sivujokien alueelta sekä Tankavaaran seudulta. Se on mahdollisimman hyvin ympäristöä kunnioittavalla tavalla huuhdottua ja tuotettu korukäyttöön. Kaikki muukin Kulmalla käytetty kulta on kierrätettyä, he eivät siis käytä lainkaan niin sanottua kaivoskultaa.
Riipuksen kääntöpuolella on kaunis kompassi. Kun näin Pekan luonnoskirjassa piirrosten vaihtoehdoissa kompassihahmotelman, tiesin heti sen olevan minun tulevassa korussani. Siihen yhdistyy retki-intohimo, mutta toisaalta sellainen joku abstraktimpi, korkeampi johdatus.
Ketju on sopivan pitkä, mutta ajattelimme toteuttaa vielä lyhyemmän ketjunkin, jotta halutessani saan riipuksen rinnalta korkeammalle, kaulalle saakka.
Korun toteutti alusta lähtien käsityönä Pekka, virallisemmin kultaseppä Pekka Kulmala. Olemme huomanneet tässä vuosin varsilla, että meillä on yllättävän paljon yhteistä. Se on ollut yksi syy, miksi tämä projekti on ollut niin mieleinen. Uskoakseni molemmille.
Pekka on aina löytänyt inspiraationsa luonnosta. Jo pikkupoikana hänen taskunsa täyttyivät pihalta, rannoilta ja tien varsilta löytyneistä kivistä, ja ajatukset karkasivat vapauteen ja ulkoilmaan. Kuulostaa tutulta.
Nykyisin hän lataa akkujaan perheensä kanssa omalla pienellä saarellaan. Saaren luontoa ja vuodenkiertoa seuratessa ihmettelyn aiheet eivät lopu koskaan. Kuulostaa jälleen tutulta.
Pekka haluaa siirtää seuraavillekin sukupolville luonnon arvostuksen ja kunnioituksen. Luonto on läsnä Kulmalan koruissa silmää miellyttävänä mittasuhteiden sopusointuisuutena ja usein myös korujen teemoissa.
”Tämä sinun korusi oli siinäkin mielessä erinomaisen osuva työ, sillä alusta pitäen oli selvää, että jaamme keskenämme monia asioita ja arvoja, kuten luonnon arvostuksen, siellä liikkumisen, suomalaisuuden ja saarelaisuudenkin.
Tietty hengenheimolaisuus siis oli hyvä apuvoima suunnitteluprosessissa alusta asti.
Sain sinulta mainioita viitteitä omista ajatuksistasi amulettiin, jonka suunnittelun lähtökohtana olivat suomalainen jalokivi ja kotimainen kulta – toki myös täyttynyttä kolmea vuosikymmentäsi unohtamatta.”
-Kultaseppä Pekka Kulmala
En ole käyttänyt riipusta vielä paljonkaan, juuri yhtään, sillä halusin että se säilyy teiltä vielä yllätyksenä. On ollut hauskaa huomata, miten moni on kysellyt tämän projektin perään ja toisaalta haaveillut omasta uniikkikorusta. Siksi kai halusin, ettette näe korua ankeasti jossain pikselisen haravointikuvan yhteydessä, vaan tällälailla kauniisti kuvattuna.
Kahlasimme Kristan kanssa kotipihaltamme merenrantaan ja tanssin kaislikossa koru kaulassani. Ei kerrota kenellekään, että mekon alla on oikeasti merinovillakalsarit ja kumisaappaat.
Kuvista tuli todella kauniit, korun näköiset. Luonnon voimaa, eteerisyyttä, sisukkuutta, tahtoa ja vimmaista elämänhalua. Sitä tämä koru on, sitä minäkin kai jossain sisimmässäni olen.
Mutta nyt vihkin korun kunnolla käyttöön. Ja vielä minä onneksi ehdin käyttää tätä vuosia ja vuosikymmeniä. Amuletti-riipukseni ei ole mikään kausiasuste, vaan myös seuraaville sukupolville siirtyvä arvoesine, jonka mukana kulkee monta tarinaa. Toivon, että lapseni kantaa tätä joskus ylpeänä.
-Henriikka
Pst! Jos ajatus uniikkokorusta lahjaksi itsellesi tai jollekin läheiselle jäi kutkuttamaan tai haluat käydä ihastelemassa Kulmalan valmiita koruja tai haluat vaikka muokata vanhat arvokorusi, niin suosittelen astumaan Kultaseppä Kulmalan kynnyksen yli. Lupaan, että vastassa on ystävälliset kasvot.
Lue edelliset kirjoitukset aiheesta:
30-vuotislahja ja kiitos itselleni: uniikkikoru tarinalla
Tarina jatkuu: millainen uniikkikorustani tulee?
Kuvat: Krista Ylinen
Edit: Toni Eskelinen