On nolottanut käydä omassa blogissa

Olen ollut niin lukossa. Sumussa.

Kirjoitin viime vuonna blogia ennätysvähän. Työt olen saanut tehtyä, mutta muuten ei ole ollut kehumista. Viimeinen ei-kaupallinen kirjoitukseni oli toukokuussa. Se oli kyllä mahdollisesti kaikkien aikojen suosikkijuttuni, mutta silti. Ei se nyt sentään niin hyvä ole, että itseään ”bloggaajaksi” kutsuva ihminen voisi sen harjalla surffailla kirkkaaseen tulevaisuuteen.

On kirjoittamista ja on kirjoittamista.

Ensimmäinen on sellaista, että tekee kirjoittamista sisältävän työnsä valmiiksi. Laatii matkaraportit, kirjoittaa arvostelun uudesta kahvilasta tai referoi itselleen muistiin uutta uutisartikkelia. Tekee muistiinpanoja etäluennosta tai kirjoittaa ylös, mitä kaikkea tulevalla viikolla tulee tehdä. Tällaista kirjoittamista kyllä harjoitin viime vuonna. Kirjoitin, koska se kuului elämään. Koska niin kuului tehdä, jotta saa hommansa hoidetuksi ja elämän kulkemaan suht koht mallillaan.

Sitten on kirjoittamista. Niissä hetkissä sanat laskettelevat omille paikoilleen ja teksti virtaa omaa tahtiaa. Ja vaikka välillä (usein) kosahtaa ja tökkii, niin silti tuntuu, että kannattaa jatkaa. Sellaisen kirjoittamisen rinnalle tekee mieli keittää kauracappucino. Sanat näppäimistöllä tai paperilla kulkee usein ajatusta vikkelämmin ja kirjottaessaan saattaa samalla ymmärtää asioita. Tällaisten tekstien äärellä tuntee merkityksellisyyttä itsekin. Tuntuu siltä, että kannattaa jatkaa lauseiden muodostamista ja viedä ajatuksia pidemmälle. Tuntuu siltä, että minähän kirjoitan.

Kirjoittamista ei ole juuri näkynyt sen jälkeen, kun lapsemme syntyi. Suoraan sanoen kerrat ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Olen kaivannut sitä. Voi, miten paljon olenkaan. Olen kaivannut työni luovaa puolta, ajatusteni luovaa lohkoa. Mutta minusta ei vain ole irronnut kirkasta ajatuksenvirtaa, ehtaa mielikuvitusta – ei oikein mitään, mikä sytyttäisi mitään kunnollista lentoon.

Tämä on kyllä harmittanut. Jopa syönyt. Minä oikein huutelin äitiysloman alkaessa polleana, että nyt saa heittää juttuideoita. Että nyt minä kirjoitan! Että lapsen nukkuessa päiväunia, minä aion panostaa kirjoittamiseen. Minullahan oli kirjoitusmentorikin koko kevään.

Voi tavaton, miten surkea mentoroitava olin. En kirjoittanut yhtään.

Miksi? Ajatukseni on ollut sumea. Olen ollut väsynyt. En sillä tavalla, etten olisi nukkunut riittävästi yöunia. Meitä on siunattu lapsella, joka nukkuu yönsä hyvin. Olen vain ollut ihmisenä jotenkin samea, sumuinen. Minusta ei ole irronnut mitään kirkasta, mitään luovaa, mitään jakamisen arvoista.

Ei ole tehnyt mieli kirjoittaa mistään, mitä mielessä on. Ei ei ei! Tuota en tarkoita. On nimittäin tehnyt mieli kirjoittaa vaikka mistä. Kaikki on ollut vain mielessä sellaisena valtavana ajatuskönttinä. Kuin isona valkohomejuustomöhkäleenä, josta ei saa viipaloitua järkevänkokoisia paloja ollenkaan, tai kaikki valuu hallitsemattomana kokonaisuutena pitkin pöytiä.

Se nolottaa. On nolottanut käydä omassa blogissa. On nolottanut, että useammissa lähiaikoina julkaistuissa lehtijutuissa minua on tituleerattua bloggaajaksi, vaikka bloggaajana olen ollut melko mitätön. Ajattelen aina surkeana, että nyt joku menee blogiini ja ihmettelee päätään pyöritellen, että johan on hommaa. Olen kyllä ylpeä omista kaupallisista kirjoituksistani, eikä niissä ole mielestäni mitään vikaa. Mutta kaikki se ilma, jota kuvittelin pystyväni puhaltamaan kaiken väliin, on huutanut poissaolollaan. Kaikki se, joka muodostaa blogini pohjan. Pitsalta on puuttunut pohja, täytteet ovat pötkötelleet hujan hajan (Kyllä, tämä oli viimeinen ruokavertaus).

On erikoista, että olen tuntenut nimenomaan häpeää. Varmaan siksi, että kuvittelin olevani jotain muuta kuin olen. Kuvittelin, etteivät sellaiset ”väsynyt äiti” -jutut koske minua, koska olen melkoinen sinnipussi. Ajattelin, että tietysti painotan lapsiarkea nimenomaan antamalla sanojen löytää paikkansa rakentaen kauniita kokonaisuuksia. Tietenkin jaksan vaikka väsymyksen keskellä innostua uudesta, analysoida maailmaa ja pohdiskella syviä. Sitten olinkin se sumea mutsi vain. Teksteistä viis, olen ollut itselleni pettymys.

Ja sitten kun ei kirjoita, niin kirjoittaminen ei myöskään ruoki itse itseään. Se päinvastoin kuroo itseään sumppuun, tukkoon. Tiedättekö, kun lettiä pitää tarpeeksi pitkään päässä, niin se ikään kuin vetäytyy sellaiseksi rastaksi, jota on lopulta aika vaikea saada auki? Niin minun kirjoittamiselleni ja sitä myötä ajattelemiselleni on käynyt. On vaikea löytää alkua tai loppua, vaikea aloittaa yhtään mistään.

Ehkä tiedätte mistä puhun. Kirjoittaminen voi yhtä lailla kuvastaa vaikka liikuntaa tai ruoanlaittoa. Mitä tahansa tavanomaista, jopa rutiinillista, josta on yhtäkkiä tullut epämiellyttävän vaikeaa. Vaikeaa ylipäänsä! Se säikäyttää, jos ennen itselleen helppo ja luonnollinen asia kurtistaa yhtäkkiä kulmat ja tuntuu haastavalta.

Mutta tässä sitä nyt ollaan, aloittamassa jälleen. Korjaan: jatkamassa. Ei ole ollut mitään loppua, joten ei ole alkuakaan. On ollut vain uudenlainen vaihe elämässä, jossa aivoni ovat olleet kiinni jälkikasvuni henkiin jäämisessä. Nyt kun hän on säilynyt elossa jo 10 kuukautta, pystyn hiljalleen irrottamaan kapasiteettiani asioihin, joihin niitä olen toivonut.

Niin kuin vaikka kirjoittamiseen.

-Henriikka

Kuvat: Sam Jämsén

20 kommenttia

  1. EmiliaKL 24.1.2022

    Kivaa kun tulit taas kirjoittelemaan! Samaistun sumeaan olotilaan, minulla on 7kk ikäinen tytär joka nukkuu vähän vaihtelevasti. Minunkin on ollut vaikea tarttua itselle tärkeisiin asioihin kun tuntuu että ne lyhyet päiväunihetket tms täytyy vaan ladata omaa akkua ihan zombina. Mut kai tä on vaan vaihe ja jossain kohtaa sitä on taas jaksavampi ja enempi oma itsensä. Oot mun lemppari bloggaaja ja sellaisena pysyt vaikka tekstejä tulis harvemminkin. Ihanaa kevättä teidän perheelle!

    Vastaa
    • Henriikka 27.1.2022

      Ihan varmasti vain vaihe <3 Joo, se on kyllä jännä, että päiväunien aikana täytyy kyllä olla jotenkin erityisen jaksavainen olo, ettei eniten houkuta nimenomaan keittää itselleen hyvät kahvit. Ja minusta sitä kyllä kannattaakin priorisoida, siis ihania kahveja.

      Vastaa
  2. Helmi 24.1.2022

    Tervetuloa takaisin omaan blogiisi! (Kai niin saa sanoa.) Toivottavasti asian kirjoittaminen auki helpotti nolostusta. Instagramia käyttämättömän seuraajan näkökulmasta on ollut tietysti harmi, ettei viime vuonna ollut niin paljon luettavaa, mutta ei siinä mitään. Täällä ollaan. Tsemppiä jatkamiseen!

    Vastaa
    • Henriikka 27.1.2022

      Sitä melkein unohtaa, että sitähän on tosiaan liuta ihmisiä, jotka eivät seuraa Instagramia. Itseäni on harmittanut lähivuosina, että blogin kävijämäärät ovat tippuneet, koska seuraajat keskittyvät vain nopeatempoisempiin kanaviin. Itse olen kovasti hitaiden blogien ystävä <3 Kiitos. Kiva, että luet.

      Vastaa
  3. Lad 24.1.2022

    Tervetuloa takaisin!

    Kävin juuri eilen täällä etsimässä lukemista. Selasin kaksi sivua, ja petyin kun kaikki on vain kaupallista yhteistyötä. Fanitan sinun juttuja, huumoria, kerrontaa, ja tykkään enemmän lukea ei-kaupallista sisältöä. Meinasin eilen jättää kommentin mutta onneksi jätin sen tekemättä, sillä nyt onkin kivempi kommentoida ja toivottaa tervetulleeksi takaisin!
    Täällä ollaan edelleen 😊

    Vastaa
    • Henriikka 27.1.2022

      Onneksi tulit tänään kommentoimaan. Luulenpa, että tästä kommentista tuli mulle parempi fiilis ;) Vaikka kritiikki oliskin ollut aivan paikallaan tässä kohtaa. Kiitos.

      Vastaa
  4. Johanna 24.1.2022

    Voi kuule! Tunnistan tuon sameuden paremmin kuin hyvin! Siinä sameuden keskellä on vaikeaa saada ajatuksen päästä kiinni. Ja kun saa, saattaa se karata ennen kuin sen on ehtinyt kirjoittaa ylös kun joku tai jokin vie huomion syystä tai toisesta. Kirkkaita ajatuksia sinulla on ollut tänäkin aikana ja uskon, että vaikka saattaa tuntua tahmealle jatkaa niin ajattele minkä matkan olet tässä kulkenut, kaikki mentorisi opit ovat siellä jossain varmasti. En malta odottaa jatkoa.

    Vastaa
    • Henriikka 27.1.2022

      Meitä sameita kulkijoita taitaa olla aika reilusti tässä maailmassa. Kiitos ihanasta viestistäsi.

      Vastaa
  5. Kevathuuto 24.1.2022

    Saa tuntua sumealta<3. Tutun kuuloista. Kai se on niin, että äidiksi tuleminen on niin suurta, että se vie kapasiteettia. Kiitos kun kirjoitit.

    Vastaa
    • Henriikka 27.1.2022

      Niin se taitaa olla. Suorastaan jättimäistä. Onneksi syy kaikelle sumulle on niin tärkeä.

      Vastaa
  6. Thilda 25.1.2022

    Oh… yllätyin. En ole ajatellut tekstejäsi noin. Olen vain nauttinut lukemastani. Vaikkakin kaupallinen yhteistyö ei ole itselleni yhtään se juttu, niin tykkään lukea monenlaista.
    Toisaalta tajuan sen mitä tarkoitat sumeudella ja sillä ettei tunnu olevan mitään langanpäätä. Mutta luulen, että se on vain enimmäkseen omassa päässä.
    Kevätvaloa sinulle! :)

    Vastaa
    • Henriikka 27.1.2022

      Kevätvaloa sinne myös! Huojentavaa kuulla, että ruudun sille puolelle on välittynyt muutakin kuin silkkaa hähmäisyyttä.

      Vastaa
  7. H 26.1.2022

    <3 Voimia! Mulla oli ihan samaa fiilis lapsen synnyttyä. Olen aina ollut aktiivinen ja toimelias ja olin hämmentynyt miten klähmäinen ja älyllisesti ja toiminnallisesti jumissa olin lapsen synnyttyä (useamman vuoden). Mutta kun lapsi menee päivähoitoon ja pääsee itse irti kotiluupista niin aivot hiljalleen virkoavat. Armoa <3 vielä sun aivot palautuu. Kaikista muistakin töistä ollaan äitiyslomalla ja syystä.

    Vastaa
    • Henriikka 27.1.2022

      Mukavan armollinen sanoma. Täytyy palata sun viestin ääreen, kun kokee ärsytystä siitä, ettei oo aivan oma itsensä. Kiitos.

      Vastaa
  8. Tiu 31.1.2022

    Kiitos, että kirjoitit. Tsemppiä sinne. Täällä vajaa 8kk:n äiti ja huomaan, että just vasta viime aikoina ”samea olo” on alkanut taittumaan. Viime syksynä tuntui, ettei edes reseptin seuraamisesta tule mitään ja saati ruuan tekemisestä, minkä ei pitäisi olla kovin monimutkaista :D Mukavaa kevättä sinne, jään odottelemaan tulevia tekstejä ja podeja!

    Vastaa
    • Henriikka 2.2.2022

      Hei, itsellä muuten tosi samoihin aikoihin tuli tuo taitoskohta. Siinä missä 6-kuukautisen kanssa olin vielä aika pöhnässä syksyllä, alkoi joulunaikaan olla jo kirkkaampaa. Ja itsehän en edes ollut omineni vauvan kanssa kotona – millainenhan olisin olltu sitten! Kiitos :))

      Vastaa
  9. Suvi S. 8.2.2022

    Hei Henriikka!

    Halusin vain sanoa, että tämä postaus oli tosi tärkeä näin lukijan näkökulmasta. On aivan ymmärrettävää, että äitiyslomalla blogitekstiä ei synny samalla tavalla kuin ennen. Ja se on itseasiassa aika kunnioitettavaa, että kirjoitat mieluummin harvemmin, mutta jotain sulle merkityksellistä tekstiä, kuin diipadaapaa ajatuksen virtaa. Vaikka ei siinäkään mitään pahaa ole. Semmoisiakin blogeja on. Mutta kun olen tykännyt sinun blogistasi juuri siitä syystä, että blogisi sisältää paljon merkityksellisiä aiheita ja tarinoita, minkä lisäksi kirjoituksesi sisältää taidokasta verbaalista leikkisyyttä ja ilmaisua. Oli ihana kuulla, että haluat edelleen ruokkia sitä kirjoittajuutta itsessäsi. On myös kunnioitettavaa, että haluat vaalia perhe-elämääsi ja itseäsi, etkä puske puolivillaista tekstiä lapsen nukkuessa päiväunia. Tsemppiä paljon äitiyden ja työelämän yhdistämiseen!<3

    Vastaa
    • TiinaElina 15.2.2022

      Niin tuttua vaikkin aikaa onkin kulunut jo 32 vuotta esikoisen syntymästä.Olin ihan sumussa pitkään (toki jouduin nukkumaankin huonosti ja olin jo 35v virkanainen). Katselin elämääni väliin kuin ulkopuolinen.
      Mulla oli kyllä joku raskauden jälkeinen masennus…
      Mut kaikesta selvii, ja pääasia et oot itelles armollinen. Kyllä on kiva mummelinkin lukea näitä juttuja.
      Voimia oikein toimia ja vähän hyviä hetkiä elämääsi, enempi ainakin kuin niitä arkisen tylsiä ;)

      Vastaa
  10. Maija 28.3.2022

    Hei, minäkin olen välillä käymässä vilkuilemassa uusia postauksia ja nyt niitä oli tullut. Mä luen nimenomaan sun blogitekstejä enkä instajuttuja (vaikka nyt ”tauolla” olen niitäkin joskus käynyt vilkuilemassa).

    Kiitos, että kirjoitit katkeruudesta ja kateudesta. Kyllä niitäkin saa tuntea ja niistä puhua ääneen, vaikka tuntuvatkin tunteista kaikista myrkyllisimmiltä. Kaikki me varmaan joskus tunnemme niitäkin. Hienoa, että sulla on kuitenkin tahto ja keinoja olla ruokkimatta niitä miten sattuu.

    Kiitos, että kirjoitit vauvavuoden äitiaivoista ja siitä pettymyksestä, ettei ollutkaan sellainen äiti kuin oli itse ajatellut. Mä oon kokenut samoja sumuja ja pettymyksiä ja hämmennyksiä.

    Mutta oon MYÖS kokenut sen jännän ja ihanan tunteen, kun jossain vaiheessa tuntuu, että MÄ OON TAAS MÄ. Kaikki me muututaan ja vanhetaan, oli äiti tai ei, eikä tulla koskaan samoiksi, mitä ollaan oltu. Mutta silti jossain kohtaa vauvavuoden jälkeen usein löytää itsensä jaksamassa ja nauttimassa tehdä/olla sitä, mikä on ollut tauolla raskauden ja alkuäitiyden ajan.

    Kolmannen lapsen kanssa jo uskalsi luottaa tähän prosessiin, ja uskalsi heittäytyä siihen sumuun. Luotti, että kyllä se hälvenee, kyllä tulee vielä jaksamaan, kyllä tulee vielä löytämään ilon omista jutuista… Mut se tulee ajallaan.

    Vastaa
  11. Janica 20.4.2022

    Tuttu tunne, mutta niin paljon on muuttunut, niin monesta itselle tärkeästä olen luopunut. Se pistää miettimään, onko ne asiat oikeasti tärkeitä. Tietyt asiat muuttaa tärkeysjärjestyksiä, kuten erityislapsi. Tuntuu oudolta sanoa omaa lasta erityislapseksi, mutta kai hän sitä on, kun tarvitsemme tällä hetkellä enemmän tukea kuin moni muu lapsi. Olisipa sitä tukea vanhemmillekin.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.