Istun kotona. Paljon ei ympäriltä kuulu mitään. Näppäimistön äänet napsahtelee ilmoille, ja pesukoneessa käsinpesuohjelmalla pyörii värikäs leikkimatto, jolla pikkuinen ei enää pysy. Se saa elämän seuraavan pienen kodista. Muuten on aivan hiljaista.
Yritän saada kiinni, mitä mielessä pyörii.
Aion keittää pian kahvit. Sain torstaina lahjaksi etiopialaista, hedelmäistä kahvia kultaisessa paketissa. Se on juuri sellaista pienpaahtimokahvia, joka on niin rakkaudella paahdettu, että sen maistaa.
Kaupallinen yhteistyö: Aare Visuals
Pohjoisen tunturimaisemissa, kakkoskodin suojassa oli ohelppo ottaa etäisyyttä omaan kotiprojektiimme Porvoossa. Sanoinkin ystävälle puhelimessa sinne tultuamme, että olemme kuin lomalla omasta arjestamme.
Tänään palasimme kuitenkin kotiin, siis Porvoon kotiin.
Olemme tehneet vuoden aikana aivan järjettömästi kaikkea. Se on ollut ihan parasta, mutta samalla aika kuormittavaa. Nyt kun suurin osa kodin muutoksesta on takana päin, olo on kaiken kaikkiaan kuitenkin inspiroitunut. Lapista käsin ehti jopa ikävöidä kodin hulinaa ja muutoksen seuraamista. Mehän olemme saaneet aikaan vaikka mitä ja pian pääsemme lekottelemaan ja nauttimaan valmiin remontin tuloksista.
Olen noin miljoona ja yksi kertaa kiittänyt itseäni, että palkkasin suunnittelupuoleen apua ammattilaisilta. Sisustusarkkitehtitoimisto Aare Visuals on auttanut meitä koko projektin ajan, jotta oma hähmäinen visioni on päässyt kirkastumaan. Sisustussuunnittelu ja -arkkitehtuuri on oikeasti tosi haastavaa ja aikaa vievää, joten ammattilaisten ote oman puuhasteluni rinnalla auttoi ja auttaa pääsemään sellaiseen lopputulokseen, johon on helppo olla tyytyväinen. On ihana luoda sellainen koti, jossa viihtyy.
Alun perin ajattelin tehdä kaiken itse. Ja siis kaikella tarkoitan suunnittelupuolta, sillä käytännöntoteutuksesta sähkö- ja vesitöitä lukuun ottamatta vastaa puolisoni, armahin Partasuu. Hän sanoi jo projektin alussa, että saan päättää kaikesta. Että hän voi antaa mielipiteitään, jos tahdon, mutta luovassa puolessa ja ideoinnissa hän luottaa minuun. Minä taas luotan häneen toteuttamispuolessa, joten jako on ollut toimiva ja selkeä.
Alun perin meidän ei myöskään pitänyt tehdä mitään remonttia. Kunnes sitten päätimmekin laittaa kaikki pinnat hirsiä lukuun ottamatta uusiksi – ja aika paljon muutakin. Käytännössä tämä tarkoitti erityisesti todella rutkaa määrää maalia. Tarkemmin pintaremontistamme ja sen sisällöstä olen kirjoittanut täällä postauksessa.
Alkuun päästyämme tajusin, että minulla on visio, mutta oma osaamiseni sisustuksen ja suunnittelun suhteen on aika vajavainen. Olen visiönääri, mutta se ei ylety näin laajoihin kokonaisuuksiin, enkä tajua esimerkiksi valaistuksesta mitään. Lisäksi tajusin inhoavani valintojen maailmaa, sillä sisustuksen(kin) saralla valintoja tulee tehdä aivan valtavasti.
Olin myös remontin alkuvaiheessa viimeisilläni raskaana, ja oma ajatuskapasiteettini valui moneen muuhunkin laariin. Yritin pyykkäillä kirppikseltä ostamiani vauvanvaatteita ja lukea, miten imetys toimii.
Pähkäilin tätä projektiani ja sen haasteita ääneen Instagram Storyssani. Sain hirveän määrän viestejä tyytyväisiltä sisustus-ammattilaisten käyttäjiltä. ”Maksaa kyllä, mutta on ehdottomasti rahan arvoista puuhaa. Parhaimmillaan ammattilainen tekee työnsä niin, että hänen palkkaus on myös taloudellinen voitto.” Todella moni suositteli ulkopuolisen suunnittelijan käyttämistä. ”Ammattilaisella on työkalut toteuttaa käytännössä ne ideat ja visiot, joita sinulla on mielessäsi.”
Stoorissa ilmoittautui myös Aare Visuals, joka olikin minulle entuudestaan tuttu. Aika nopeasti tein heidän viestinsä perään päätöksen, että hyppään heidän kelkkaansa. Ideat ja ehdotettu ”tuki” oli juuri sellaista mitä kaipasin.
Olen kai aina pelännyt, että sisustussuunnittelijan omat mieltymykset tekisivät kodistani jonkun muun kodin näköisen. Nyt olen tässä projektissa tajunnut, että hyvä suunnittelijahan kirkastaa vain asiakkaan omaa visiota.
Aare Visuals on kolmen sisustusarkkitehdin toimisto Kuopiosta. Vaikka kolmikon toimisto sijaitseekin Pohjois-Savossa, töitä tehdään ympäri Suomen. Me teimme projektin pelkästään etänä.
”Meidän tavoitteena on jokaisen asiakkaan kohdalla, että työskentely olisi mahdollisimman mutkatonta, mukavaa ja sujuvaa. Pääpaino meillä on kokonaisvaltaisissa sisustussuunnitelmissa, mutta niiden lisäksi annetaan tukea asiakkaan omiin suunnitelmiin. Tässä teidänkin kanssa sai kivasti olla tukena teidän/sun ajatuksissa ja suunnitelmissa – mutta kuitenkin laajalla skaalalla.”
– Titi, Aare Visuals
Mutkattomaksi, mukavaksi ja sujuvaksi kyllä yhteistyön koinkin, vaikka itseeni noita kolmea adjektiivia ei ehkä varsinkaan loppuraskaudesta pystynyt liittämäänkään. Vaihdoin mieltäni noin kahdeksan kertaa minuutissa, hamstrasin kodinrakennus-päissäni noin 23 valaisinta liikaa kodin eri tiloihin ja maalasimme useita seiniä jopa uudestaan projektin tiimellyksessä. Onneksi Aarelta satoi aina ymmärrystä ja naurua.
Aare Visuals toteutti kokonaisvaltaisen suunnittelun kotiimme. Syynissä oli siis koko koti ja kaikki sen tilat. Suunnitteluun sisältyi pintamateriaalit, kodin yleinen värisuunnitelma, irtokalusteet, kiintokalusteet, valaistus ja tekstiilit.
Erityisesti kaipasin apua tilojen sävyjen ja säilytysratkaisujen kanssa, joten niihin panostettiin spesiaalisti. Olin aivan pallo hukassa maalivalmistajien sävykarttojen kanssa. Mielestäni on mahdotonta hahmottaa satojen ja tuhansien sävyjen joukosta, mikä sävy voisi sopia minkäkin kanssa. Olen tottunut visuaaliseen suunnitteluun huomattavan paljon pienemmissä mittakaavoissa – nyt vastassa oli koko koti. Myös kiintokalusteet eli erilaiset kodin säilytysratkaisut aiheuttivat harmaita hiuksia. Annoin niiden suunnittelun mielelläni muiden vastuulle. Olen enemmän sellainen sopivien koristetyynyjen etsijä.
Yhteistyö ja suunnittelu alkoi järjettömällä draivilla. Koska olimme vauvan syntymän lähestyessä kiireisellä aikataululla liikenteessä, toimi Aare Visuals myös nopsasti suunnittelunsa kanssa.
Käytännössä tällainen yhteistyö sujuu usein niin, että pidetään alkupalaveri, jossa asiakas saa kertoa toiveensa ja tilanteensa. Sen jälkeen suunnittelija ottaa aikansa, jonka jälkeen esittelee ideansa. Sen jälkeen kokonaisuutta viilataan esimerkiksi vielä kerran tai kahdesti, riippuen millaisesta kokonaisuudesta on sovittu. Itselläni Aare toimi matkan varrella myös yleiskonsulttina kiperimmissä tilanteissa, joissa halusin tarkistaa jonkun tietyn asian ammattilaiselta.
Olin superfiiliksissäni siitä, kuinka hyvin Aare Visualsin Titi sai kiinni ideoistani ja kokonaiskuvastani. Sillä jos ollaan ihan rehellisiä, tyylini ei ehkä edusta sellaista klassisinta ja helpoimmin hahmotettavaa tyylisuuntaa. Kuvailisin sitä pikemminkin sopivan rönsyileväksi ja poukkoilevaksi. Parin etätapaamisen jälkeen saimme kokonaissuunnitelman valmiiksi ja pystyimme aloittamaan käytännöntekemisen suunnitelman nojalla.
Yksityiskohdat ja pienet linjat tietysti elivät ja elävät matkan varrella, mutta oli vapauttavaa, kun kokonaisuus oli laitettu yhteen laajaan PDF-suunnitelmaan ja pohjapiirrokseen, josta käydä tiirailemassa asioita tasaisin väliajoin.
Ennen vauvan syntymää, vuosi sitten keväällä, pääsimme todella pitkälle, jonka jälkeen otimme tahallisesti aikaa vauvakuplalle. Kesän jälkeen, iltojen pimetessä ja pihahommien väistyttyä palasimme jälleen remontin pariin, ja nyt Lappi-kevään jälkeen pystymme saattamaan kokonaisuuden maaliin. Omakotitalo nyt aina elää ja projekteja riittää, mutta pintaremontin maali häämöttää viimeistään alkukesässä.
Jos elämäntilanne olisi ollut toinen, ei projektia olisi tietysti tarvinnut levittää näin laajalle aikajanalle. Mutta kun samaan aikaan on muun muassa reissailtu ja rakennettu terassia, laituria, paljua ja kylvetty kasvimaata, opeteltu veneilemään sekä kasvatettu vauvaa, on ollut ihana tehdä vähän rauhallisemmin.
Pyrin koko projektin ajan takomaan itselleni yhtä ajatusta takaraivoon: älä lähde mukaan trendeihin. Tiedän, se on melko mahdotonta, sillä emme ole immuuneja ympärillämme tapahtuvaan ja näkyvään. Jotkut asian tiesin kuitenkin helposti tämän vuoden tai viimeisen muutaman vuoden jutuksi, jolloin ne oli helppo myös torpata.
Haluan remontoida kodistamme mahdollisimman ajattoman, jotta remontti palvelee vähintään seuraavat kymmenen vuotta, mieluiten yli. Tämän vuoksi pidän vanhanajan tunnusta, sillä tiedän, ettei rakkauteni vanhaan tule tyssäämään. Toimiva pohja luo mahdollisuuden sille, että pienillä yksityiskohdilla voi sitten muokata kokonaisuutta ajan saatossa. Vaihtelusta nimittäin pidän, mutta se ei tarkoita, että koko huusholli pitää värkätä uusiksi – kirppikseltä ostetut pöytäliinat tai kynttilänjalat voivat riittää.
Sen lisäksi, että asiat eivät saa olla ajassa kiinni, niiden pitää olla riittävän helppoja ja käytännönläheisiä. Meidän multaisille varpaille ja sormille ei sovi oikeastaan mikään vitivalkoinen, eikä kärsivällisyytemme riitä, jos koti ei kestä melko vallatontakin elämää. Lisäksi tuleva taaperoaika vaatii varmasti verot kodistakin. Oli onni, että Aare Visuals osasi ohjata oikeanlaisiin ratkaisuihin. Ei ollut kerta tai kaksi, kun tuli ehdotusta jostain ”joka saattaisi kestää kulutusta vähän paremmin.”
”Kestävät valinnat ja ratkaisut sisustuksen suhteen on meille suunnittelun lähtökohta. Hyvin suunniteltu kokonaisuus kestää aikaa ja käyttöä itseltä seuraaville. En silti haluaisi laittaa liikaa paineita sen suhteen, että on tehtävä kerralla oikeat valinnat loppuelämäksi, sillä ken tietää loppuelämästään..? Uskon kuitenkin, että hyvä tilasuunnittelu antaa tilaa muuttaa mieltä. Laadukkaat materiaalit ovat muokattavissa ja tuovat iloa myöhemmin seuraavalla omistajalla.”
– Titi, Aare Visuals
Kestävyyden ja ajattomuuden rinnalla kulki ajatus leikkisyydestä. Enkä tarkoita tällä nyt mitään pastellitaivasta tai silkkaa naivismia, vaan sitä ettei kodin tarvitse olla niin vakava asia. On hauska yhdistellä yllättäviä väri- tai materiaalivalintoja tai rikkoa kokonaisuutta yllätyksellisesti. Isoveljeni on tituleerannut tyyliäni ”pelottavaksi mummolaksi”, mutta minulle tällainen paikoitellen sekavakin kokonaisuus luo tunnun kodista. Lämmöstä. Elämästä.
Ja sehän sisustuksessa onkin parasta. Kukin voi luoda sen kodintunnun juuri sellaisilla asioilla ja tyyleillä, joista itse pitää – ja pyytää ja palkata siihen luomistyöhön jeesiä, jos tuntuu, ettei omat resurssit riitä.
Jos kaipaat itse apua oman kotisi tai vaikka yrityksen sisustusasioissa, uskallan todella lämpimästi suositella Aare Visualsin lämmintä ja sydämellistä, mutta yhtä lailla laadukasta ja ammattimaista palvelua.
Aare auttaa myös hahmottamaan mahdollista kokonaisuutta kanssasi, jos et ole aivan varma itse, millaista apua tarvitsisit ja minkälaisessa paketissa. Itsekään en alun perin tiennyt, millaista apua voisin saada. Laitoin vaan viestiä, että SOS, nyt olen jumissa.
Jos apu kutkuttaa, helpoimmalla pääset, kun laitat mailia suoraan heidän nettisivujensa yhteydenottolomakkeen kautta. Tai voit vaikka jäädä seurailemaan Aaren meininkiä Instagramissa, jos tulevaisuudessa löydät itsesi tarvitsemasta ammattilaisjeesiä.
Nyt nautin muutamasta viikosta etelässä, tilailen kaapinnuppeja kevään remonttia odottelemaan ja tunnen tyytyväisyyttä siitä, että molemmissa kodeissamme vallitsee kodin tuntu.
– Henriikka
Kuvat satunnaisia näyttökuvia kokonaissuunnitelmasta
Viime vuonna luin toimittaja Lena Nelskylän haastattelun Helsingin Sanomista. ”Taianomainen arki” oli otsikkona jo niin houkutteleva, etten voinut jättää artikkelia lukematta.
”Elämää ei kannata tuhlata odottelemalla viikonloppua, sanoo Lena Nelskylä, jonka mielestä juhlamekot ja spontaanit piknikit sopivat mainiosti keskelle työviikkoa.”
Pelkäsin kyllä aluksi, että juttu on jotain huttuista, toksista positiivisuutta, mutta onneksi ei. Inspiroiduin jutusta syvästi.
Löysin jutusta paljon itseäni, mutta toisaalta löysin tällaiseen ”pyrin tekemään elämästäni elämyksellistä ja onnellista” -ajatteluun Lenan kautta myös syvemmän tason. Tätähän voi todella tituleerata aivan elämäntavaksi! (Se tuli kuulemma Lenallekin yllätyksenä, kun hän puki ajatuksensa yhdessä yössä teoriaksi vihkoonsa.)
Pyysin Lenan loppuvuodesta podcastiini puhumaan tarkemmin aiheesta ”Kuinka tehdä elämästä onnellisempaa”. Uskallan väittää, että kemiamme klikkasivat jutuissamme ja ajatuksissamme hyvin, ja pääsimme aiheessa syvälle. Niin syvälle, että nyt podcastin juuri alkaneeseen 5.tuotantokauden ensimmäiseen jaksoon pyysin taas Lenan vieraaksi. Jakso käsittelee Elämän fundamentteja, toinen Lenan teoria, johon vakaasti uskon.
Elämän fundamentit ovat yksinkertaisesti elämän tukipilareita, jotka tekevät elämästä mahdollisimman täyttä ja hyvää.
On olemassa yleisiä, kliseisiä hyvinvointi-teesejä, jotka koskevat kaikkia: x-määrä unta, terveellinen ruoka, mielekäs työ… Mutta elämän fundamentit ovat sen sijaan kullekin henkilökohtaisia. Ne ovat asioita, jotka rakentavat omaa hyvinvointia ja hyvää arkea. Tyytyväisyyttä elämään.
Kun Lena esitteli minulle tämän elämän fundamentit -teoriansa, minulla lähti ajatuskelat samantien liikkeelle. Mietin joululoman yli fundamenttejani antaumuksella.
Lopulta päädyin näihin viiteen:
Eli tiivistettynä nämä voisivat oikeastaan kirjoittaa näin:
Yhteys kehoon, mieleen, luontoon ja läheisiin + elämyksellinen arki.
Nämä eivät ole missään järjestyksessä, yhtä tärkeitä kaikki ja kaikki toinen toistaan täydentämässä.
Kehon käyttämisellä tarkoitan liikettä. Sitä että pysyn liikkeessä ja saan käyttää kehoani. Kyseessä voi olla hyötyliikunta tai suunniteltu urheilusuoritus. Joka tapauksessa kaipaan sitä, että mielen lisäksi myös kehoni pysyy aktiivisena. Joskus se tarkoittaa villiä tanssia imuroidessa, joskus hiihtolenkkiä. Yhteys kehooni on minulle ehdottoman tärkeä asia.
Mielen käyttämisellä tarkoitan sitä, että opin uutta, kehityn ja käytän aivokapasiteettiani. Usein tämä fundamentti täyttyy esimerkiksi lukiessa tai käydessä omia ajatuksia avaavia keskustelua. Ylipäänsä se, että saa avartavia ajatuksia oman mielen ulkopuolelta, tuntuu äärimmäisen tärkeältä. Myös kirjoittaminen menee minulla tähän kategoriaan. Saan sulatella ajatuksiani.
Elämyksellinen arki on sitä, että kaikesta ei tule liian rutinoitunutta. Että arjessa riittää yllätyksiä. Että lounaan voi välillä syödä ulkona viltillä tai että aamiaisleivän päälle laittaa päälliset nauran naaman muotoon. Että oma elämä on sopivasti elämyksillä höystetty.
Luonnossa olo ja yhtys luontoon tulee tuskin teille yllätyksenä. Luonnossa olen oma itseni. Kaipaan sen läheisyyttä, sen parantavaa ja rauhoittavaa voimaa. Haluan olla yhteydessä luomakuntaan ja elää myös sitä kunnioittaen. Luonnossa asiat loksahtavat automaattisesti prioriteettijärjestykseen.
Viimeisenä kohtana on yhteys läheisiin, varsinkin niihin kaikista tärkeimpiin, mutta ehkä myös yleisesti yhteys ihmisiin. En ole autio saari, ja perhe on minulle kaikki kaikessa. Ilman heitä en olisi oma itseni ja läheisteni kautta myös peilaan paljon itseäni ja omaa elämääni.
Nämähän ovat oikeasti todella simppeleitä juttuja. Mutta yllättävästi niiden miettiminen on kirkastanut minulle sitä, millaista elämää haluan elää.
Täällä Lapissa on ollut aikaa ajatella, mutta on ollut myös mahdollisuus toteuttaa näitä kaikkia. Varsinkin ensimmäisellä viikolla minulla oli niin vähän töitä, että aikaa jäi päivisin hiihtää ja nähdä ystäviä, iltaisin lukea ja kököttää Partasuun kainalossa.
Mietin ensimmäisen viikon jälkeen, miksi elämä tuntui niin onnelliselta. Sitten tajusin, että kaikki fundamentit ovat täyttyneet. Kaikki viisi on tullut huomioiduksi. Se teki elämästä hyvää, vaikka sinänsä mitään ihmeellistä ei ollutkaan ohjelmassa.
Jos aihe kiinnostaa enemmän, eilen julkaistussa podcast-jaksossa sukellamme aiheeseen syvemmin. Podijaksot löytyvät Spotifystä, Suplasta, Applen podipalvelusta, Acastista ja muista ilmaisista podipalveluista.
Mutta ei hätää, jos podcast-hommat eivät ole sinun juttusi. Tiedän, että podcast-viittaukset saattavat rasittaa, jos niitä ei itse kuuntele. Saat kyllä tästä tekstistäkin ihan riittämiin Lenan teoriasta, jotta voit alkaa pohtimaan omia elämän fundamenttejasi.
Suosittelen lämmöllä pohtimaan omaa elämäänsä tällaisen näkökulman kautta. Vaikka löydökset eivät olisi isoja, niin uskon, että fundamenttien tiedostaminen ja vaikkapa niiden ylöskirjaaminen voi saada aikaan elämässä sopivaa liikettä mielekkäämpään suuntaan.
Lämpöä ja kirkkaita ajatuksia kaikille.
-Henriikka
Kuvat ovat jo pari vuotta vanhoja. En ole leikannut yllätyksenä taas etuhiuksia. Näissä vaan oli mukavasti sellaista arjentuntua.
En haluaisi ajatella niin paljon omaa kehoani. Ainakaan sitä, miltä se näyttää. Mutta ajattelen.
Juuri kun olin päässyt siihen pisteeseen, että olin päässyt selkeästi kehosuhteessani tasapainoiseen tilanteeseen, tulin raskaaksi.
Nyt tutun vatsani tilalla on ollut jo pian pari vuotta aivan uudenlainen maha. Ensin hiljalleen pullistuva, sitten aivan valtava, minkä jälkeen hetkessä ruttuinen, arpinen ja tummunut. Napatyrällinen, kaiken päälle.
Toisaalta on hyvä, että aikaa kuluu. Alan hiljalleen unohtaa, miltä mahani ennen tuntui ja miltä se näytti. Yritän olla liikaa katsomatta vanhoja valokuvia. Katkeruus nostaisi helposti päätään.
Katkeruus nostaa päätään myös silloin, kun mietin tilastoja. Miten todennäköistä oli, että raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on yhtä hidasta ja haastavaa kuin minulla? Hyvin epätodennäköistä. Miksi minulle sitten piti käydä näin? Tuota lausetta olisi helppo jäädä pyörittämään mieleen ikuisiksi ajoiksi. Pyörittämään niin pitkäksi aikaa, että muodostuu itsesäälin kuoppa, josta ei noin vain nousta.
Olen katsonut mahaani niin monta kertaa ja miettinyt, että kenen ihmeen tuo on. Ei minun ainakaan.
Olin tottunut sellaiseen tavalliseen mahaan. Sellaiseen, jossa on napa. Olin 29 ja puoli vuotta tottunut minun mahaani. Katkeruus meinaa välillä ottaa vallan, kun ajattelen, että nyt tämä ruttukasa on minun mahani. Maha, jota tulen kantamaan loppuelämän. Etten tule saamaan takaisin sitä tuttua, sileää mahaa, vaan tilalla on tämä, jossa sisäelimetkin ovat aivan väärillä paikoilla.
Katkeruuden rinnalla taistelen kateutta vastaan. En olisi voinut kuvitellakaan, miten paljon kateutta herättää nähdä kuva navasta. Siis aivan minkälaisesta navasta vain. En ennen ajatellut napoja ollenkaan.
Kateus tulee helposti kaveriksi. Aivan oma lukunsa on nopeasti tai jopa aivan normaalisti palautuvat äidit. Sellaisetkin, joilla on vain joitain arpia tai vain jonkun verran roikkuvaa, ylimääräistä ihoa ja arpia. Vain pienet napatyrät.
Olen välillä kateellinen jopa heille, jotka ovat palautuneet keskimääräistä huonommin, mutta eivät kuitenkaan yhtä huonosti kuin minä.
Ja heille myös, jotka pystyvät tekemään kaikkea.
Ja sellaiset henkilöt, jotka pystyisivät mihin tahansa, mutta eivät tee mitään – ne vasta ovatkin vaikeita kohdata. Tekisi mieli mennä huutamaan päin naamaa, että miksi tätä ei käynyt sinulle, kun ethän edes tee kehollasi mitään.
Pahinta ovat ehkä ne somevaikuttajat, jotka kirjoittavat peiliselfieiden rinnalle kuvatekstiksi: ”3 kuukautta synnytyksestä. Mikä on sinun tekosyysi?” Oma kehoni ei ole varmaan ollut yhtä palautunut edes syntyessäni.
Tiedän hyvin, että nämä ovat hyvin rujoja, käsittelemättömiä ajatuksia. Sellaisia syvän sisimmän huutoja. Raakaversioita mielen kiemuroista. Päästän harvoin tällaisia keloja ulos edes itselleni, koska ne alkavat vain ruokkia itseään. Koska niistä ei ole mitään hyötyä.
Olen onneksi lähes koko ajan niskan päällä. Ja sitten välillä ryöppyää kuohahdus läpi järjen, suoraan jostain sopukoista, ja tunnen kaikki kamalat tunteet, kaikki hirveän rumat ajatukset.
Haluaisin ajatella itsestäni kauniisti, mutta aina en pysty.
Katkeruus ja kateus ovat tulleet tutuiksi viimeisten kuukausien aikana. Pystyn aika hyvin taistelemaan niitä vastaan, mutta en aina. Ehkä ajatukset muuttavat joskus muotoaan niin, ettei tätä tarvitse enää kutsua taisteluksi. Ehkä opin katsomaan itseäni lempeästi myös huonoina hetkinäni.
Eniten vihaan sääliä. Sitä että ihmiset katsovat minua säälien tai ajattelevat, että voi ei, kun sille kävi noin. Että ennen hän oli niin normaali, ja voi ei nyt. Voi ei. Välillä minulla menee myötätunto ja säälikin aivan sekaisin. Molempia taitaa olla vähän vaikea ottaa vastaan sellaisilta, jotka eivät yhtään ymmärrä, eivätkä ole kokeneet mitään vastaavaa.
Eniten on auttanut se, että on valjastanut oman kehonsa niin sanotusti keskustelun aiheeksi, palautuvien hyväksi, koko kansan ruttumahaksi. Mutta on tämäkin välillä ihan kamalaa. Tässä on aika haavoittuvassa asemassa.
Eräs ystäväni sanoi, että ei haluakaan enää tulla raskaaksi sen jälkeen, kun on nähnyt mitä minulle kävi. Että hän aloitti jälleen ehkäisyn käytön. Sanoin ääneen, että ymmärrän, että on tämä aika raskasta. Todellisuudessa meinasin purskahtaa itkuun ja valua pienenä myttynä maahan.
Ihan karseaa ja toisaalta myös tosi pelottavaa jakaa omasta vatsastaan kuvia. Vaikka olenkin saanut tuhansia ihania viestejä, kyllä mieleen jäävät kummittelemaan myös ne kommentit, joissa lukee, että hyi helvetti, tai ne, joissa todetaan, että en kyllä panisi edes takaapäin. Keskustelupalstoilla on oikeasti arvioitu sitäkin, että voisiko kanssani harrastaa enää seksiä. Ajatelkaa! Ikään kuin se olisi heistä kiinni.
Ja sitten kuitenkin huonoina hetkinäni mietin, että jos nyt eroaisin,
niin haluaisiko minua enää kukaan.
-Henriikka
Kävimme eilen ystäväni Terhin kanssa retkellä tunturissa. Tarkemmin sanottuna kyseessä taisi kyllä olla tunturiselänne, Äkäskero, josta tuli kertaheitolla suosikkejani.
Voi kyllä olla, että olen joskus ennenkin käynyt siellä. Tuppaan kuitenkin aina unohtamaan uskollisesti lähes kaikki vierailemani paikat, joten olen saattanut ristiä tämän suosikikseni jo joskus aiemmin.
Noniin, tein pikaisen googlauksen ja KYLLÄ. Olen käynyt Äkäskerolla aiemminkin. Muutama vuosi sitten elokuisella reissulla siskoni kanssa kävimme ihailemassa kerolla auringonlaskua. On se hyvä, kun on itse suositellut kohdetta blogissaan ja silti menee paikan päälle kuin ensikertalainen.
Tarkoitukseni oli kuitenkin kirjoittaa siitä, että aina kannattaisi jaksaa tehdä eväät. Retki ilman eväitä ei ole retki, vaan ulkoilua.
Olen laiska eväiden tekijä. Eilen puhuimme Terhin kanssa, että jaamme tämän haasteen molemmat. Eväät on maailman ihanin asia, mutta niiden tekeminen tuntuu usein vaikealta – ja usein aivan syyttä.
Eilen kävimme matkan varrelta hakemassa mukaamme laskiaispullat, ja olin keittänyt kahvia termariin. Ei vaiva ollenkaan. Ei minkäänlainen. Mutta miten ihanaa onkaan kaataa höyryävää juomaa tunturin (tai tunturiselänteen) huipulla kuksaan ja ottaa tauko. Minimaalinen vaiva, maksimaalinen nautinto.
En tiedä miksi eväiden tekoon on aina niin suuri kynnys. Välillä huomaan, että jopa take away -mukiin kahvinkeitto ja mukin mukaanotto kävelylle tuntuu vaivalloiselta. Saati sitten kunnon retkileipien kääräisy mehiläisvahakääreeseen ja reppuun sujauttaminen. Sille ei ole mitään järjellistä perustetta, miksi eväisiin on niin korkea kynnys, sillä jo parissa minuutissa saa aina loihdittua jotain.
Eilen mietimme ääneen, että pitäisi kyllä taas ryhdistäytyä termarin kanssa. Tehdä useammista ulkoiluista retkiä, ihanista hetkistä vielä ihanampia. Nautiskella.
Tämä olkoon siis pieni lähitulevaisuuden tavoite: Tee eväät.
Niiden vaiva-ilo-suhde on aina räiskyen plussan puolella.
Katson aina @retkiruokaa-Instagram-tiliä kuola valuen. Siellä loihditaan vaikka minkälaisia outdoor-eväitä. En kuitenkaan laita rimaa niin korkealla, vaan enemmänkin tällaiselle pulla+kahvi-tasolle.
Sitten voin termarini kanssa jälleen piipahtaa Äkäskerolle ja todeta, että täällä en olekaan koskaan ollut, tästä tulikin ihan lempparini.
-Henriikka