Elämässä voi päättää, antaako vastoinkäymisten kasvattaa viisaaksi vai katkeraksi.
Suunnilleen tällaisen lauseen näin vastikään jossain. Varmaan somessa, niin kuin kaiken muunkin epämääräisen tätä nykyä.
En muista tarkkoja sanoja, mutta ydinsanoma oli tuo. Vastoinkäymisten kautta viisaaksi vai katkeraksi.
Ärsytti. Juuri tuota samaa huttua, että voit itse päättää, mitä elämälläsi teet, mitä siltä saat.
Manifestoi! Usko itseesi ja unelmiisi! Ole paras versio itsestäsi. Olet itse itsesi valtias. Sinun tielläsi olet vain sinä itse.
Jäin kuitenkin miettimään tuota pidemmäksi aikaa. Hyvän (tai todella surkean) sitaatin merkki. Epäilen ensimmäistä.
Olen kertonut tuhottoman monta kertaa, että elämässäni on ollut viime vuosina vastoinkäymisiä.
On ollut vaikea loppuraskaus, vaikea synnytys, äärimmäisen vaikea palautuminen, raskaus vauvavuosi, kaksi keskenmenoa ja keuhkoveritulppa, jota seurasivat paha refluksitauti, paniikkihäiriökohtaukset ynnä muu. Sekundäärinen lapsettomuus, niin sitä kai voi jo kutsua, on elämässämme tällä hetkellä suuresti läsnä, mikä vaikuttaa mieleen ja jaksamiseen.
Ei ole totta, ettei kenellekään anneta enempää kuin he jaksavat kantaa. Ei todellakaan. Minulle on ainakin annettu aivan liikaa, paljon enemmän kuin jaksan.
Jollekin, vielä raskaampaa elämää eläneelle, oma pakettini voi kuulostaa kevyeltä. Minulle ei. En olisi millään jaksanut tätä. En jaksa vieläkään.
Mutta totta on sekin, ettei kukaan näitä vastoinkäymisiäni puolestani kanna. Kukaan ei pysty puolestani vaikuttamaan ja päättämään, miten niihin suhtaudun, kuinka jatkan eteenpäin. Miten loppuelämäni elän.
Puoliso elää tietysti isosti mukana, läheisetkin oman osansa. Mutta kaikilla meillä on omat elämämme elettävänä. Eivät nämä ole niin isoja asioita kenellekään muulle kuin minulle ja rinnalla elävälle puolisolle.
Ja tätä en nyt tarkoita kirjoittaa niin, että se kuulostaisi katkeralta, vaan yksinkertaisesti toteamalla.
Vain minulla on valta vaikuttaa siihen, miten suhtaudun elämäni vastoinkäymisiin.
Se ei tarkoita, etteikö taakan alle voisi silti lyhistyä hetkeksi tai pidemmäksi aikaa, ehkä pysyvästi.
Mutta minusta tuntuu, juuri nyt, juuri tänään, että olen löytänyt sen verran resursseja, että voin alkaa pohtia tuota sitaattia. Katkeruutta ja viisautta. Omaa mielenmaisemaani. Hokemiani, joita itselleni syötän. Uskoa tai epäuskoa, joita itseeni valan. Tsemppiä. Sisua. Puhtia. Sinnikkyyttä.
En ehkä usko, että nousen Fenix-lintuna tuhkasta. Mutta nousen ehkä jaloilleni, nousen ehkä mieleni päälle.
Nousen varovasti mieleni päälle. Se kuulostaa hyvältä.
-Henriikka
Olipa kaunis lause- ja sen otan omaan tajunnanvirtaani sulatettavaksi ????
Itsellenikin on annettu koettelemuksia ihan yhden naisen loppuelämän tarpeeseen jo, mutta kuka tietää mitä vielä on tulossa…sen olen oppinut, että ilman mustaa huumoriani ja ihania ihmisiä ympärilläni, en olisi Feeniks, ties jo monettako kertaa…ihmeellinen ihminen ja mielenkestävyyden rajat, aallokkoa kaikkine kuohuinensa. Miten ihana olisi elää vain vaalenpunaisessa hattarahötössä, mutta se ei ole minun osani eikä sinunkaan, valitettavasti ???? Silti joka päivä henkäys kerrallaan eteenpäin ????
Taas, ihanasti kirjoitettu, etenkin loppu ????
Tärkeä teksti, osui syvälle. Nousen varovasti mieleni päälle voisi olla myös hyvä muistolause itselleni!
Meille ei sitä toista lasta koskaan tullut. 2 inseminaatiota, 2 IVF hoitokertaa ja lukuisia alkionsiirtoja myöhemmin ja nyt jo 47 vuotta täyttäneenä, se on varmaa.
Elämässäni on lähes 10 vuotta pitkä ajanjakso, jolloin mielessä oli päällimmäisenä lapsihaaveet. Kipeät ja palavat, epätoivoiset toiveet. Jotka eivät koskaan täyttyneet. Mitä ajattelen nyt tuosta ajasta? Toivoisinko sen pois? Onko 3 henkinen perheemme nyt minulle riittävä?
Minä olen, kuka olen, koska olen kokenut ne asiat, jotka koin. Toisen lapsen kaipuu on poissa, mutta lapseni olisi ansainnut siskon tai veljen. Vieläkin tämä ajatus viiltää välillä.
Olen käynyt läpi masennusjaksoja ja ahdistuneisuushäiriön. Olen huutoitkenyt ja maannut lamaantuneena tuskani alla. Olen kuitenkin myös elänyt onnea ja iloinnut. Nyt terapiassa työstän vielä viimeisiä vanhoja taakkoja pois.
Tarinani saa onnellisen lopun. Kaikki on ihan hyvin. Ei mennyt niin kuin suunnittelin ja toivoin, mutta olen tässä, elän ja minulla on maailman suurenmoisin aikuistuvat lapsi, josta olen kiitollinen jokaikinen päivä. Saan olla äiti hänelle!
Meille annettiin enemmän kuin olisimme jaksaneet kantaa. Minä selvisin, niin toivon ja uskon sinunkin selviävän. Valoa ja rakkautta päiviisi❤️
Kiitos tästä blogista. Kiitos, että kirjoitat ❤️
Olen lukenut kirjoituksiasi jonkin aikaa. Olen saanut teksteistäsi uutta pohdittavaa, inspiraatiota, voimaa ja iloa. Kiitos niistä, tästäkin. Toivon sinulle ja teille vain parasta.
Minusta tuntuu pahalta tuo kaikki, mitä olet joutunut kokemaan. Samaan aikaan kaikkea en kuitenkaan pysty ymmärtämään, vaikka oikeasti haluaisin. En nimittäin ole itse kokenut koskaan tarvetta saada lapsia ja minua kiinnostaa paljonkin se, mitä kaikkia ajatuksia siihen liittyy. Mitä jää puuttumaan, jos lasta ei saa, mikä siitä tekee loppujen lopuksi niin tuskallista? Vai onko kyseessä vain tarve/toive, jota ei pysty tarkemmin selittämään? Olisiko jossakin vaikkapa aiheesta kirjoitettuja tekstejä, jotka avaisivat asiaa tästä näkökulmasta? Toivon, etten loukkaa kysymykselläni, se ei missään nimessä ole tarkoitukseni. Haluaisin vain ymmärtää paremmin ihmisiä, joille lapsen saaminen olisi niin tärkeää.
Voimia sinne ❤️.
Elämässäni on usein käynyt niin, että kun olen kovasti toivonut jotain ja tuntenut tuskaa, on toiveeni toteutunut vasta kun olen oppinut olemaan sinut tilanteen kanssa ja tavallaan päästänyt irti. Olen hyväksynyt, että elämä on ihan hyvää sellaisenaan. Näin on käynyt ainakin parisuhteen osalta. Kun en rakastanut itseäni tarpeeksi ja halusin kovasti poikaystävää vedin puoleeni vain miehiä jotka eivät voineet rakastaa ja se aiheutti vain yhä enemmän tuskaa. Kun opin nauttimaan yksinolosta, löysin rakastavan miehen, vaikka se veikin vuosia.
Myös lähipiirissä olen nähnyt samaa. Esimerkiksi yksi pariskunta yritti vuosia toista lasta, koki keskenmenoja ja surua. He luopuivat ajatuksesta saada enää toinen lapsi. Ikääkin oli jo lähes 50. Ja niin se lapsi tuli yhtäkkiä sitten kun he eivät siihen enää itsekään uskoneet.
Olet kokenut hirvittävän rankkoja asioita. Elämässäsi on silti myös paljon niin hyvää ja hienoa ja kaunista. Ihana iso ja lämminhenkinen perhe, kaunis koti luonnonhelmassa, rakastava puoliso ja suloinen lapsi. Tuo kaikki on aivan ainutkertaista.
Toinen lapsikin teille tulee. Ja joskus tulevaisuudessa voit löytää siitä jotain hyvää, että elämänne aikataulu kirjoitettiin niin.
Muutama päivä sitten kävin ruokakaupassa ja kuulin käytäväkeskustelun, jossa iäkäs nainen kertoi myyjälle, että katkeroituminen ei auta mitään. Se jäi mieleeni, koska olin kokenut viime aikoina niin paljon turhautumista ja pettymyksiä liittyen uuden työn etsimiseen.
Hyvin kiteytetty, että voi valita viisastuuko vai katkeroituuko.
Paljon voimia sinulle Henriikka, olet todella rohkea. Se miten avoimesti tuot elämän kipeämmätkin asiat esille, auttaa monia muitakin asian kanssa kamppailevia. Näen että tässä jo itsessään piilee se voima, mikä sinulla jo on päästä tästäkin elämän vaiheesta ylitse.
Muista olla armollinen itsellesi. Meillä on kuitenkin vain tämä yksi elämä elettävänä ja välillä toistuvat vastoinkäymiset saavat mielen synkistymään ja keskittymään vain niihin negatiivisiin asioihin.
Oli murhe mikä tahansa sitä ei pidä hävetä, sillä jokainen meistä kamppailee yhtälailla mielenvoiman kanssa. Kiitollisuudessa piilee valtava voima ja onneksi sitä voi kasvattaa monien päivittäisten rutiinien avulla.
Henkiseen kasvuun ja oman naiseuden voiman löytämiseen suosittelen tutusmaan voimaannuttaviin valmennuksiin, joissa oppii tuntemaan omaa hormontoimintaa paremmin ja kaikkein tärkeimpänä arvostamaan itseään naisena:
https://www.jennikasalmela.fi/
Ps. Tää ei oo sit mikään markkinointi sivustolle. Olen vain kuullut tästä kouluttajasta paljon hyvää ja halusin jakaa tämän sinulle.