arkisto:

helmikuu 2024

Nyt vaan otat rennosti! – öö, miten?

Olen surusta kuormittuneen elämäni keskellä kuullut ystäviltä ja kaukaisemmiltakin paljon lausetta ”Nyt vaan otat rennosti!”

Rentoutuminen kuulostaa ihanalta. Päästä sellaiseen elämän kelluntatankkiin, seesteiseen ja onnelliseen tilaan, jossa ei ole tilaa stressille tai epämiellyttäville, vaikeille tunteille.

Sehän on juuri se vinkki, jonka itsekin sanoisin jollekin. Mutta kuinka se toteutetaan? On ollut vaikea keksiä, kuinka ottaisin rennosti tämän mieleni kanssa.

Olen alkanut tehdä empiiristä tutkimusta itseni kanssa siitä, mikä minua tällä hetkellä rentouttaa. Mikä tuo rauhaa, levollisuutta, seesteisyyttä, rentoutta?

(Yksinkertaisimmat keinot ovat liikunta ja luonto, mutta koska ne ovat niin itsestäänselviä vaihtoehtoja, ja koska olen jauhanut niistä jo kyllästymiseen saakka, jätän ne nyt listalta pois. Lollerinloo.)

Meditaatio, rentoutumis-, läsnäolo- ja hengitysharjoitukset

Sekundääristä lapsettomuutta kanssani käsitellyt gynekologi antoi neuvoksi päivittäiset hengitysharjoitukset. Hän alleviivasi, että tämä saattaa tuntua ihan hörhöilyltä, mutta jos se ajatus vaikka auttaisi, että tästä on ihan tieteellistä näyttöä. Hän ehdotti koko kehon skannaavaa rentoutumisharjoitusta, jossa käydään läpi ajatuksen tasolla koko keho aina otsasta varpaisiin saakka.

Kyllä, se auttaa. Ja onneksi tällaiseen on myös valmiita ääninauhoja, jotta ei tarvitse pitää välttämättä omaa mieltä täysin skarppina koko harjoitusta.

MUTTA oma kärsivällisyyteni ei ole vielä siellä pisteessä, että jaksaisin niitä kovin usein, vaikka lääkäri ehdotti tätä kertaa päivässä.Niinpä rinnalla kulkee pari uutta meditaatiotapaa:

1-minute-mediation löytyy Youtubesta (esim. tämä – jep, kuulostaa aluksi aivan nuijalta, mutta auttaa silti) ja se kestää minuutin. Sille on aikaa aina. Sen voi tehdä työpäivän aluksi tai vaikka päätteeksi, mutta tärkeää on laittaa ärsykkeet sivuun ja palauttaa mieli ja keho samaan paikkaan.

Ja koska en jaksa näinkään vaativaa tehtävää aina, olen kehittänyt vieläkin miellyttävämmän meditaation: biisimeditaatio. Laitan kaiuttimesta kuulumaan yhden biisin, tutun tai tuntemattoman. Ja biisin ajan pitää pitää silmiä kiinni ja keskittyä siihen biisiin. Tänään aamulla kuuntelin Knipin ”Melankolia” ennen kuin aloitin työpäivän. Toimi hetkeen erinomaisesti.

Huom huom! Tiedän, että termi ”meditaatio” on monelle tosi kaukainen ja vieras. Voit hyvin korvata sen sanan sanalla ”rentoutumisharjoitus”, jos haluat vähän maanläheisempää termistöä. Mistään sen kummallisemmasta asiasta kun ei ole kyse. Tässä ei tarvitse levitoida tai päästä Narniaan. Tarkoituksena on laskea ylikerroksia ja päästä mielen kanssa sinne, missä kehokin on.

Puhelin pois

Puhelin tuo ärsykkeet ja dopamiinit silmille koko ajan. Puhelin saa hermoston ylikierroksille satoja ellei tuhansia kertoja päivässä.

Koska olen huono kontrolloimaan tätä asiaa itse, olen ottanut kovat keinot käyttöön.

Ostin lukollisen boksin, johon saan puhelimen silloin, kun tarvitsen aikaa keskittymiselle.

Sen lisäksi käytän puolisoa hyväkseni tässä. Esimerkiksi alkuviikosta tehdessäni podcast-jaksojen käsikirjotuksia, annoin puhelimen hänelle saatesanoin: ”älä anna tätä mulle nyt, ennen kuin olen saanut tämän valmiiksi.”

Yksinkertaista ja toimivaa. Ja jos ei ihan heti, niin pitkässä juoksussa rentouttavaa. Keskittyminen ja antimultitaskays tuo levollisuutta ja rentoutta.

Keskeyttämäton puuhastelu

Tämä on suurin oivallukseni rentoutumisesta! En kaipaa rentoutumiseen välttämättä mitään sen ihmeellisempää kuin sen, että saan tehdä jotain asiaa keskeytyksettä. Ettei minun tarvitse olla valppaana, vaan voin keskittyä siihen meneillä olevaan puuhaan ilman pelkoa, että kohta minut keskeytetään.

En tarvitse sohvalla pötköttelyä tai varsinaista lepoa sen oletetussa muodossa, vaan sitä että voin vaikka tehdä töitä tai kirjoittaa tällaista blogijuttua ilman, että se hetken rauha loppuu pian.

Tänään on kotityöpäivä, ja huomaan jo nyt vähän ahdistuvani, kun kotityöpäivääni on jäljellä enää kolmisen tuntia. Tämähän on tuttu tunne sunnuntai-ahdistujille! Pitäisi mieluummin keskittyä hetkeen kuin ahdistua siitä, että se pian loppuu.

Näitä keskeyttämättömiä hetkiä pitäisi ymmärtää vaalia arjessa. Ja ylipäänsä ottaa tavaksi laittaa merkille, että ”Nyt on sellainen hetki. Nyt minulla on esimerkiksi puoli tuntia aikaa olla levollisesti. Tätä ei kukaan minulta vie.”

Tänään tällaista kuratoimatonta ajatuksenvirtaa.

Saitteko ajatuksista kiinni? Mitkä on teille ne tavat, jotka rentouttavat eniten?

Nyt otan yhden biisin verran meditaatiota, syön lounasta ja pyrin pitämään mielen täällä kroppani kanssa.

Ja mikä tärkeintä: näiden muutamien kikkojenkaan kanssa en yritä lähteä suorittamaan rentoutumista. Se on lyhyt tie.

-Henriikka

(Kun joku kuitenkin mietiskelee, niin sekä villapaita että huivit ovat second hand. Villapaita jonkun itsetekemä, huivissa ei enää lappuja kiinni. Ihania molemmat!)

Itseaiheutettu keskittymishäiriö

Olen yksi niistä lukuisista, jotka ovat nyky-yhteiskunnassa rakentaneet itselleen keskittymishäiriön. Itse aiheutettu keskittymishäiriö, ADT.

Siitä on pauhattu viimeisen vuoden sisään valtamedioissa, joten miksei nyt täälläkin, vähän vähemmän valtaisessa pikkumediassa. Tunnistanhan itsessänikin tuon, ADT:n.

Vaikka oikeastaan tuntuu hupsulta allokoida itseään minkään kirjainyhdistelmien alle. Tulee vähän sellainen olo, kun yrittäisin suurennella haastettani tai tehdä itsestäni suuremman numeron kuin olenkaan.

Mutta kyllä te tiedätte: vähän väliä tulee impulssi napata puhelin käteen. Tekee mieli täyttää tylsyyttä virikkeillä, havitella dopamiinia. Bussissa ei pysty enää vain istumaan ja tuijottamaan maisemia, kirjaa on vaikea aloittaa, sarja on helpompi valita kuin kahden tunnin elokuva.

Kaikki on meille saatavilla aivan koko ajan. Ja toisaalta meidän pitäisi olla itse säännöstelemässä itsellemme sitä kaikkea terveellisissä annoksissa, aikamääreissä ja tilanteissa. Mahdotonta.

Olen käynyt viime syksystä lähtien työnohjauksessa. Olemme puhuneet useista teemoista, mutta kaikki menevät aika sujuvasti otsikon alle ”Voisiko elämä ja työelämä olla jotenkin vähän vähemmän hähmäistä?”

Olemme yrittäneet rakentaa prosesseja, työtapoja ja rutiineja, jotka auttaisivat minua arjessa ja löytämään selkeämmän työelämän.

Viimeksi puolitoistatuntisen session loppupuolella työnohjaajani Tarja kysyi, onko jotain, mihin haluaisin erityisesti loppuajan keskittyä. Mietin hetken ja totesin, että sen päivän puhutuista teemoista selkeimmin mieleen oli jäänyt keskittymiskyky.

Keskittymiskyky – mikä ihana sana.

Sana vie lapsuuteen, kun jaksoin oleskella omissa mielikuvitusmaailmoissani vaikka miten pitkään. Istuin kivellä ja kalastin. Samoilin metsässä sisarusten kanssa ja leikin. Piirsin. Luin. Liikuin. Mitä tahansa, mutta aina meneillään olevaan keskittyen.

Sana kertoo myös nuoruudesta, vaikka ei aivan yhtä hanakasti. Mutta edelleen yläkoulu- ja lukioikäisenä pystyin helposti lukemaan vaikka kolme tuntia koulukirjaa paikaltani nousematta. Sitten kävin syömässä ja jatkoin toiset kolme. Sitten ehkä vielä kolmannet kolme. (Jep, silloinen itsekontrollini on nyt kaukainen muisto vain.)

Muistot eivät ehkä näiltä ajoilta ole yhtä kultaisia, kun keskittyminen keskittyi lähinnä kouluun ja koulutehtäviin, joka oli suorittavalle itselleni aika rankkaa. Mutta silti on mukava ajatella itse sitä keskittymistä. Olin siinä totisesti hyvä.

Ja onhan se oltava vielä minussa jossain? Voiko 10 vuotta älypuhelinten maailmassa tuhota aivoni lopullisesti? Tuskin sentään. Mutta muutosta on kyllä tultava, jos aion keskittyä mummona palapeleihin.

Työnohjaajani pyysi miettimään, mihin nykyään keskityn.

Vastasin heti nauraen, että en mihinkään.

Sitten aloin miettimään. Keskittymään.

Keskityn urheiluun, esimerkiksi uimahallissa uimiseen ja sulkapallohallissa pelaamiseen, hiihtoladulla hiihtoon.

Keskittyminen on helppoa, kun näkee ystäviä. En ole enää sellainen, että tekisi mieli kaivaa puhelinta esiin, kun ystävät ovat vieressä. Ainakin jos tapaaminen kestää vain muutaman tunnin.

Luonnossa löydän hetkiä, jolloin keskityn.

Lapsen kanssa löydän hetkiä, jolloin keskityn.

Puolison kanssa elokuvaa katsellessa keskityn.

Toisinaan maalatessani keskityn.

Palavereita on elämässäni nykyisin sen verran vähän, että niissäkin keskityn.

Joululomalla luin monta kirjaa keskittyneesti.

Oli hetkiä sitten kuitenkin. Jos työnohjaajani tsemppimieltä on uskominen, niin yllättävän paljonkin.

Vastasin, että ei jotain tunnin pätkiä lasketa. Tai sellaisia hetkiä, niin kuin urheilu, jolloin puhelimen ottaminen käteen ei olisi muutenkaan mahdollista. Eikä somelomalla luettuja kirjoja.

Haluaisin monen tunnin mittaisia flow-kokemuksia. Olon siitä, että minä hallitsen mielihalujani, eivätkä ne minua. Ja usein, lähes aina, tämä mielihalujen maailman, tämä kaikki keskittymätön levottomuus kiteytyy nimenomaan puhelimeen ja someen. Sieltä se mahdollinen dopamiinipläjäys huutaa, että avaa ruutu, skrollaa vähän, saat nopeasti pientä nautintoa.

Työnohjaajani oli sitä mieltä, että niistä lyhyistä hetkistä kannattaa aloittaa. Niinpä istun ja kirjoitan tässä. Sain tehtäväkseni keskittyä 1,5 tuntia blogijutun kirjoittamiseen.

Olen paljon nopeampi kuin muistin. Kohta on mennyt 20 minuuttia, ja pitäisi kuluttaa vielä tunti ja 10. Aloitin jo kahdesta muusta aiheesta, mutta sitten laitoin ne jemmaan ja otin käsittelyyn tämän akuuteimman. Tämän jota muutenkin pyörittelen nyt mielessäni.

Keskittyminen on vaikeaa. Varsinkin tällä tavalla, että se on pakotettua.

Mutta ehkä se on juuri se salaisuus. Aikuisena ja tällaisessa työssä minun ei tarvitse koskaan keskittyä kovin kauaa. Minun ei tarvitse pakottaa itseäni keskittymiskykyni mukavuusalueen ulkopuolelle. Eihän se siksi harjaannukaan, eikä se lapsuus- ja nuoruusiän keskittymiskyky pysy yllä. En opi, koska en harjoittele, koska harjoittelu on niin epämukavaa.

En pitänyt koskaan kokeisiin lukemisestakaan, mutta silti vain tein sitä. Sehän oli nimenomaan pakotettua keskittymistä. Pystyn helposti palauttamaan mieleeni historian kirjan, jonka väleihin laitoin aina merkintöjä siitä, että nyt voi ottaa tauon: kuunnella biisin, syödä omenan, lähettää viestin poikaystävälle.

Nykyisellä keskittymiskyvylläni koko albumi olisi jo kuunneltu, hedelmäkori syöty ja viestejä lähetetty pilvin pimein jo ensimmäisen sivun aikana.

Tiedän, etten ole ainoa. Tiedän, että tosi moni teistäkin, jotka tämän lukevat, tunnistavat itsensäkin.

Mutta se ei jotenkin lohduta, pikemminkin ahdistaa: miten me olemme päästäneet itsemme tähän jamaan?

Miettikää, että sain älypuhelimen 10,5 vuotta sitten ja kirjoitin silloin tähän samaan blogiin, miten pelkään muuttuvani. Ja juuri niin on käynyt.

”Isoin asia onkin tieto siitä, että kun annan pikkusormen, se vie koko käden. Ja totta kai se tekee niin, sehän mahdollistaa monen asian, mitä en ennen ole voinut tehdä. Toisaalta se mahdollistaa myös älyttömän typerän puhelinkäyttäytymisen: ystävät kahvipöydän ääressä puhelimet kädessä, ihmiset keikalla eivät kuule musiikkia, kun kuvaavat. Jokainen bussimatka kuljetaan netin syövereissä ja aina pitää olla tavoitettavissa. Väittelyitä ja keskusteluja ei synny, kun aina voidaan tarkistaa faktat samantien. Tärkeät tylsistymisen hetket jäävät unholaan, kun aina on virikkeitä. Ja tätä minä inhoan.”

Omat tapani ovat niitä, joita voin muuttaa. Ja minä haluan hanakasti saada keskittymiskykyni takaisin. Uskon sen laskevan samalla ylikerroksia ja tuovan levollisuutta tilalle.

(Välihuomio: ensimmäinen impulssi vasta tässä vaiheessa! Teki mieli ottaa puhelin ja käydä somet läpi. Olen ylpeä, että meni puoli tuntia. Ehkä voin kuin voinkin oppia. Oikeastihan pitäisi laittaa puhelin jonnekin kauas, mutta kuuntelen siitä samalla musiikkia, ja minulla on vain langalliset kuulokkeet. Parasta olisi tietysti hiljaisuus, mutta alhaalla huudatetaan lastenlauluja, niin otan mieluummin tämän Relaxing kasvohoito -soittolistan kuin Tässäpä Peppi Pitkätossu.)

Ehkä tätä voi tosiaan harjoitella. Pidin 90- ja 2000-luvun keskittyvästä itseäni. Ehkä voisin löytää hänet tälle vuosikymmenelle. Oho, yksi vuosikymmen taisi jäädä välistä, mutta jos nyt 2020-luku voisi olla uutta, kultaista keskittymisen aikakautta.

Sitä kohti.

-Henriikka

Ps. Aikaa jäljellä tasan tunti. Tulee pitkä tunti.

Ps. Oikoluvun jälkeen 49 minuuttia. Huh.

Pps. Muotoilujen jälkeen 35 minuuttia. I can do this!

Pps. Kuvien valinnan jälkeen 27 minuuttia. Tämä alkaa helpottua. Oikeasti. Minä keskityn.

Ppps. ÄH! Nyt luin vahingossa viestin puhelimesta. Nyt palaan ruotuun. 23 minuuttia pyhää aikaa jäljellä. You can do this!

Kuvat: Pauliina Tähkäpää

13 x Oivallusta somelomalta

Olin joulun ja uuden vuoden aikaan kolme viikkoa somelomalla. 

Whatsappin ja oman siviilisähköpostin olin jättänyt tästä lakosta pois, sillä odotin nimenomaan sitä, että saan olla läheisten ystävieni kanssa kontaktissa enemmän somen jäätyä sivummalle. Whatsapp ei ole muutenkaan minulle erityisen koukuttava sovellus. Mutta Instagram, Facebook, Threads, Pinterest ja sen lisäksi vielä työsähköposti olivat täydessä bannassa.

Olen pitänyt somelakkoja nyt ehkä vajaa 10 kertaa. Ensimmäisen kerran viikon syksyllä 2019. Nyt lähivuosina on ollut tapana olla täydellä lomalla usean viikon kesäisin ja joulun alla.

Se on taattua, että on lakko sitten miten pitkä tahansa, uusille ajatuksille löytyy aina mielestä tilaa. Tässä muutama oivallus ja huomio tämänkertaiselta somelomalta.

1. Lakot helpottavat

Ensimmäisen kerran somelakkoillessani lakko kesti viikon. Tuntui, etten siedä viikkoa millään. Tuntui, että jään kaikesta paitsi (ömmh, siis mistä tarkalleen, ihmettelen nyt), ja mahdollisuudet viruivat ohi.

En ollut koskaan poissa somesta tai Instagramista paria päivää pidempään (ja silloinkin vain pakon edessä, jos olin vaelluksella tai reissussa kuuluvuuksien tai retroaikana nettikahviloiden ulottumattomissa).

Nykyään tuntuu, ettei viikko riitä mihinkään. Että vasta usean viikon aikana pääsee kunnolla kiinni riippuvuuteensa ja ajatuksiin.

Olen vuosien varrella pidentänyt somelomia hiljalleen ja uskoakseni vähintään 3 viikon pätkä pari kertaa vuodessa olisi itselleni optimaalinen.

2. On helpompi lakkoilla, kun mitään ei tapahdu muutenkaan

Heinäkuussa melkein koko Suomi valuu lomakehtoonsa ja keinuttelee siellä. Joulun alla kaikki alkavat olla kaikkeen aika vässähtäneitä ja käpertyvät omiin talviluoliinsa joulu-unille.

Siis loistava aika lakkoilla! Someen palatessa pääsi helposti kärryille siitä, että kukaan muukaan ei ole tehnyt juuri yhtään mitään.

3. Appit kannattaa siirtää puhelimessa uuteen paikkaan tai poistaa kokonaan

Sormemme ja aivomme ovat niin automatisoituneita skrollaamaan esimerkiksi Instagramiin, että yhtäkkiä huomaamme olevamme tutussa appissa lakosta huolimatta. Suosittelen appien poistoa tai siirtämistä johonkin monen swaippauksen päähän ulottumattomiin, jotta swaipatessa ehtii hoksata, että mitäs tässä nyt ollaankaan tekemässä? Se on muuten kuumottavaa huomata, mihin sormet rullailee ilman, että ehtii ajatella.

4. Pahin vaihe kestää noin kaksi päivää

Pahimmat riippuvuusoireet kestävät pari päivää. Nykyisin olen lähinnä huojentunut lakkojen alkaessa, mutta varsinkin muutama vuosi sitten kaksi päivää meni ihan nykiessä. Tuntuu kuin olisi revitty jostain yhteisöstä irti yllättäen.

Ja sitähän se ihan todella onkin. Ja tässä kyllä kannattaa antaa itselleen armoa. Ihmisen luonteeseen kuuluu haluta kuulua joukkoon – fomo on siis äärimmäisen ymmärrettävä tunne.

5. Koukussa hyväksyntään

Tällä kertaa suurimpana tunteena pyyhkäisi joku omituinen tunneaalto siitä, että haluaisin huomiota. Korjaan: hyväksyntää!

Olen tehnyt somea lähes päivittäin jo 12 vuotta ja sitä ennen olin aktiivinen ja suht ison yleisön keräävä aktiivi IRC-galleriassa ja Facebookissa. Minulla ei ole siis aikuis- tai edes nuoruusiän kokemusta siitä, millaista on olla ilman sosiaalisen median tuomaa huomiota (kyllä, tiedostan hyvin, miten pelottavaa se on.).

Saan käydä päivittäin Instagramissani keskustelua seuraajieni kanssa ja milloin tahansa inboxissa voi olla ilahduttava, nostattava tai vaikka kriittinen viesti odottamassa. Olen taatusti riippuvainen somen tuomasta dopamiinista, mutta myös huomiosta, hyväksynnästä ja itseäni koskevista mielipiteistä, joita somen kautta saan.

Muutamia vuosia sitten olin todella koukuttunut Jodeliin ja erityisesti kanaviin, joissa keskusteltiin minusta. Vaati monta kuukautta sitkeää yrittämistä, että pääsin koukusta irti. On omituisella tavalla ihmisen luonteessa kiinni haluta tietää, mitä itsestä ajatellaan. Tässä ammatissa se vääristyy vielä aivan extra-leveille.

Nyt kun minulla ei ollut somea käytössä eikä näin ollen vuorovaikutussuhde seuraajiin auki, ajauduin esimerkiksi googlailemaan omaa nimeäni ja lueskelemaan kaiken maailman keskusteluita itsestäni.

6. Introverttiys/ekstroverttiys

Olin lapsena ja nuorena omissa oloissa viihtyjä, mutta myös iloinen ekstrovertti. Marinoin itseni seuralla ja sosiaalisilla ympyröillä, järjestin juhlia ja pyöritin kaiken maailman kerhoja.

Aikuisena tämä piirre on kadonnut. Kaipaan todella paljon yksinoloa ja rauhaa. Tosi usein huomaan ajattelevani, että olisin tosi mieluusti ihan yksin, ja sosiaaliset tilanteet kuormittavat. Juuri mietin kevään mahdollista lomaa ja totesin, että mieluiten olen viikon omineni.

Somelomaillessa sain sosiaalisia voimavarojani reippaasti takaisin. Voiko olla, että sometyö ja siellä käytävä jatkuvat vuorovaikutus syö sosiaalisuuteni tyystin? Olisinko introvertti ollenkaan, jos tekisin toisenlaista työtä? Olisinko edes ambivertti?

7. Reflektointi

Olen välillä niin lopen kyllästynyt someen, että tulen haukkuneeksi sitä aika yksioikoisesti. Mutta puolisoni kehotti minua huomioimaan asioita, jotka somelomallani huomasin somen myönteisiksi asioiksi. Niitäkin nimittäin on runsaasti!

Ehkä suurin asia oli se, että huomasin elämän lipuvan helpommin ohi ilman somea. Sosiaaliseen mediaan päivittäminen ja asioista keskustelu on kuin vuorovaikutuksellinen päiväkirja, jossa reflektoidaan omaa elämää, tapahtumia ja tuntemuksia. Käyn kuvien, videoiden, tekstien ja keskustelujen kautta lähes päivittäin läpi sen, mitä on tapahtunut ja toisaalta myös sen, mitä olen tuntenut. Opin keskusteluista, avarran ajatuksiani. Näin reflektoin huomaamattani ja paketoin elämääni automaattisesti itsellenikin ymmärrettävään muotoon.

8. Some pistää toteuttamaan haaveita

Minulta aina kysytään, teenkö joitain asioita vai somen vuoksi. Vastaan aina: ”EHDOTTOMASTI, ja se on mahtavaa!”

Sometyö luo minulle sopivasti painetta tehdä asioita, joita haaveilen, mutta joita en välttämättä mukavuuspäissäni toteuttaisi. Onhan tämä taatusti kieroutunuttakin, mutta otetaan nyt hyvät puolet irti, kun niitäkin selvästi löytyy kasapäin.

9. Aikaa jää muulle

Ei liene ihme, että kun ei skrollaa tai päivitä somea, aikaa jää muulle. Luin viisi kirjaa, olin levollisesti perheen ja ystävien kanssa, ulkoilin, jopa leivoin.

Kun työnohjaajani pyysi vuoden ensimmäisenä kotitehtävänä miettimään tämän vuoden somesääntöjäni, hän pyysi nimenomaan keskittymään siihen, mitä saan tilalle somea vähentäessäni, eikä siihen mistä joudun luopumaan.

10. Ei pelkkä some vaan koko puhelin

Selvästi pakonomainen käytökseni puhelimen ääressä ei liity pelkästään someen, vaan koko puhelimeen.

Pari viikkoa meni aika rauhallisesti, ja joulun alla muun perheen lomaillessa oli varsin helppo pitäytyä erossa puhelimesta. Sitten alkoi uusi vuosi ja huomasin, että olin vähän väliä katsomassa esimerkiksi verkkopankkini tilannetta, jota en yleensä juuri vahtaa. Lisäksi koukutuin myymään Tori.fissä kaikenlaista ja kyttäämään sieltä itselleni villakangastakkia.

Eli muistutus itselleni: tee ensi kerralla paremmat säännöt. Ei minkäänlaista puhelimen turhaa selailua missään muodossa! Puhelimen pakonomainen käyttö on selkeästi jotain tylsyyden ja muiden vaikeiden tunteiden turruttamista, joten banniin pitäisi mennä aivan kaikki turha selailu.

Vaikka olisi kuinka aikuinen, pystyy itseään huijaamaan dopamiini-janoisena kovin helposti.

11. Ahdistus

Palasin someen eilen aloitettuani työt. Ensimmäiseksi pamahti silmille muutamat tuttavien raskausuutiset. Se tuntui sekundäärisen lapsettomuuden kanssa kipuilevalle iskulta vastaan. Ilmat pihalle.

Some herätti ahdistuksen. Teki mieli irtaantua taas muista ja jäädä omaan poteroonsa, omien ajatustensa kanssa.

Mutta onko tärkeämpää kohdata nuo tunteet, niin oikeassa elämässä kuin sosiaalisessa mediassa, ja miettiä, mitä ne itselleen kertovat? Vai olisiko parempi eristäytyä vähän enemmän? Siinäpä vasta kysymys. Valitsen itse, ainakin tällä hetkellä, ensimmäisen. Yhtä lailla nuo raskausuutiset olisivat tuntuneet iskulta live-elämässäkin, vaikka tietysti haluan noille raskautuneille oikeasti pelkkää hyvää.

Mutta se on taattua, että kun itsellään on elämässä vähän kehnompi vaihe, tuo some lohdun lisäksi myös paljon ahdistusta pintaan. En ole ainakaan itse onnistunut valitsemaan pelkkää lohtua, inspiraatiota ja vertaistukea, vaan somen mukana tulee kolikon molemmat puolet.

12. Elämä on algoritmejä tärkeämpää

Saan elantoni sosiaalisesta mediasta. Se on itselleni harrastuksen myötä syntynyt työpaikka.

Jos ajattelee pelkästään järjellä, on silkkaa hulluutta olla pois somesta. Algoritmit suosivat aktiivisia ja elän näyttökerroista ja seuraajista.

Mutta yritän olla välittämättä näistä faktoista. Elämä on algoritmejä tärkeämpää. En halua olla loukussa työssä, josta en voi olla lomalla. Jos tämä ura kuihtuu, etsin toisen.

13. Someloma on alku järkevälle somen käytölle

Ei ole mitään maailman järkeä elää riippuvuussuhteessa, jossa täyslakotetaan kaksi pätkää vuodessa ja muuten ollaan asian kanssa aivan hunningolla.

Someloman jälkeen aiomme siis seuraavan viikon aikana luoda somesäännöt arkeemme ja aloittaa yhdessä niiden noudattamisen.

Haluan oppia vastuulliseksi, järkeväksi somenkäyttäjäksi. 

Jos joku on jo sellainen, kuulisin enemmän kuin kiitollisena kaikki pitkäikäisesti toimiviksi todetut ohjenuorat.

Sosiaalisen median riippuvuus on siitä hankala, että se on niin järjettömän yleinen, että sitä katsotaan läpi sormien. Oman empiirisen tutkimukseni mukaan vaikuttaa, että vähintään neljä viidestä tutustani on enemmän tai vähemmän koukussa someen, mutta aika harva yrittää kovin sinnikkäästi päästä siitä eroon.

Jos alkoholiin tai peleihin on yhtä riippuvainen, on ainoa ratkaisu totaalilopettaminen. Somesta on kuitenkin vaikeampi olla poissa. Siellä tapahtuu nykypäivän sosiaalisesta kanssakäymisestä, asioiden hoitamisesta ynnä muusta leijonanosa.

En ymmärrä, miksei kouluissa ole jo pakollisena osana jotain vastuullisen somenkäytön opetusta. Ehkä siksi, ettei kouluille voi kaikkea vastuuta sysätä.

Mutta odottelen kyllä itse innolla, milloin markkinoille tulee ammattilaisia, jotka pystyvät kouluttamaan aikuisia ihmisiä järkeviksi somenkäyttäjiksi. Ja toisaalta sitäkin, milloin sosiaalisen median jättejä aletaan lain puitteissa velvoittamaan, niin kuin vaikka rahapelaamista, alkoholin myyntiä ja muuta addiktoivaa.

Noniin, laukalle meinaa lähteä!

Kirjoitan sitten lisää, kunhan somenkäytölle on luotu uudet raamit.

Meidän täytyy keksiä säännöt… somelle.
(Tähän se Anna Puun melodia.)

-Henriikka, avoin addikti

Kuvat: Joanna Suomalainen

takki – Joutsen / pipo – Myssyfarmi / laukku – Lovia / villapaita ja housut – second hand