Irvistyksiä

Eilen R-kioskin kassajonossa pieni tyttö näytti minulle kieltä ja irvisti. Aivan yllättäen, varoittamatta.

Hän oli luullakseni äitinsä kanssa kassalla, kun minä odotin vuoroani jonon ensimmäisenä. Hän kääntyi olkansa yli, katsoi silmiini, näytti kieltään ja irvisti.

Hätkähdin vähän. Hölmistyin yllätyksestä. Sen jälkeen hymyilin leveästi.

Sitten näytin kieltä takaisin ja irvistin. En tiedä, oliko se aivan soveliasta, mutta niin kuitenkin tein.

Oli hänen vuoronsa hätkähtää. Olisittepa nähneet sen yllättyneisyyden. Olin kuitenkin trenssitakissa ja harmaassa villahuivissa aivan asiallisesti postipakettiani jonottava aikuinen nainen.

Sitten häntä nauratti. Hän pyöräytteli silmiään ja näytti taas kieltä. Meitä molempia nauratti ihan kauhean paljon tuo täysin yllättäen syntynyt kanssakäyminen, sanaton viestinnän hetki. Vilkuilimme toisiamme, irvistelimme ja nauroimme.

Tytön äiti, tai kukaan muukaan, ei ollut huomannut mitään koko aikana. Mutta kun äiti oli saanut asiansa kassalla hoidettua, huomasi hän levottomasti pyörivän tyttärensä. Nainen oli vaivaantuneen oloinen. Tuli pieni nuhtelu ja vakava poistuminen.

Iskin tytölle silmää.

Mietin, että kyllä maailma olisi parempi paikka, jos lasten toilailuun suhtauduttaisiin myötämielisemmin, jolloin huoltajien ei tarvitsisi vaivaantua, jos lapset ovat lapsia.

Ja että maailma olisi parempi paikka, jos aina välillä irvistelisi tuntemattoman kanssa kassajonossa ilman, että aivan tietää, onko se ihan järkevää.

-Henriikka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.