Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia
Olen kutsunut tänä vuonna kotiini syömään enemmän ihmisiä kuin koskaan aiemmin. Kovin tutuksi käyneen lankkupöydän ääreen ovat istahtaneet niin vanhat ystävät, uudet tuttavuudet kuin perheenjäsenetkin. Joskus (usein) ollaan rentoiltu ja syöty sohvalta käsin, muutaman kerran raahattu tarjoiltavat jopa sänkyyn.
Viime viikonloppuna kutsuimme vanhempani ja siskoni meille joulujuhlien viettoon. Vietämme tänä vuonna kaikki joulunpyhät erossa ensimmäistä kertaa ikinä, minkä vuoksi halusimme pitää omat joulut ennakkoon yhdessä.
Ei ole paljon yhdessä syömistä voittanutta. Onko mitään? Ehkä pussailu, jos sekään.
Mikä on sitten saanut meidät kutsumaan ruoan äärelle ihmisiä enemmän kuin ikinä? Selkeitä syitä on luullakseni kolme:
1. Pidämme kodistamme. Nautimme olla täällä. Vaikka olemme aina kestinneet mielellämme, on se monin verroin nautinnollisempaa, kun omasta kodistaan pitää ihan oikeasti.
2. Riman alentaminen. Joskus luulin, että aina pitää leipoa itse, aina pitää loihtia jotain vaikeaa. Nykyisin saatan hyvinkin panostaa kattaukseen, mutta hakea ruoat valmiina. Tai keittää pelkät puurot ja tarjoilla jälkkäriksi jäätelöä. Tai olla tarjoamatta jälkkäriä.
Joskus on tietysti ihanaa valmistaa jotain pitkän kaavan kautta, mutta esimerkiksi tänä vuonna sellaista en ole tainnut tehdä kertaakaan. Eikä kukaan vieras ole nyrpistellyt nenäänsä ihmettelen, että tällaistako vain?
3. Vakaa päätös. Kirjoitin tammikuussa päätöksestäni syödä tänä vuonna enemmän yhdessä ja niin olen tehnyt. Ja se on kyllä jotain, minkä haluan säilyttää tulevallekin ja tulevillekin vuosille.
Näissä pikkujouluissa oli tarjolla joulupuuroa, Jannen hellin ottein punaisesta maidosta hartaasti keittelemää. En tiedä saanko Tansaniassa riisipuuroa, joten piti varmuudeksi nauttia kunnon satsi etukäteen. Manteli sujautettiin puuron sekaan, mutta lopulta sitä ei löytänyt kukaan. En tiedä kuka hotki annoksensa sellaisella tahdilla, että mantelimöntti on jäänyt huomiotta.
Jälkiruoaksi oli sekalainen setti kaapista löydettyjä ja kaupan antimilla täydennettyjä juustoja, keksejä, hedelmiä ja pähkinöitä. Kävimmme aina välillä sohvalla pötköttämässä ja juttelimme vähän, jonka jälkeen jaksoi taas maistaa jotain lisää.
Kattauksessa luotin punaisen joulutähden rinnalla pelkkään valkoiseen. Arabian 24h-sarjan kupit, kulhot ja lautaset sopivat erinomaisesti joulukauttaukseen. Silitin jopa pöytäliinankin joulun kunniaksi.
On aina kiinnostavaa ja vähän hurjaa miettiä kulunutta vuotta. Olen Arabian yhteistyöbloggaajana rakennellut jos jonkinmoisia kattauksia vuoden mittaan:
Tammikuussa maisteltiin raakakakkuja ja jaettiin salaisuuksia kynttilöiden valossa. Helmikuun Paratiisi-kakkutikkarit olivat aivan käsittämättömän hienot. Maaliskuussa yhteinen aamiainen syötiin nostalgisessa, tunnelmallisessa pikajunassa. Huhtikuussa istuttiin kauniin nyyttäripöydän ääreen. Toukokuussa iso aamiainen syötiin sängyssä. Kesäkuussa oli alkukesän vihreää ja ihana piknik Vanhankaupunginkoskella. Heinäkuussa lettukestejä vietettiin mummin ja vaarin vanhalla mökillä. Elokuussa kippistettiin uudelle työpaikalle auringonkukkien keskellä. Syyskuussa herkuteltiin sisarusten kesken. Lokakuun puurobaari hymyilyttää vieläkin. Marraskuussa punottiin juonia ja istuttiin ensitreffejä kaasoporukalla. Ja nyt istutaan jo joulua odottaen.
Huh, mikä vuosi. Sanomattakin selvää, miten paljon olen nauttinut niin kattamisesta ja kauniista astioista, kuin näistä kaikista yllämainituista hetkistä.
Pikkujoulut saivat arvoisensa lopun, kun Janne ja isä päättivät asentaa valkoisen telkkarimme seinälle. Siinä he ähersivät lattialla, kun naisväki keskusteli niitä näitä ja hekotteli olemattomiin partoihinsa miesten innokkaalle väsäämiselle. Lopulta suuntasimme kaikki yhteisvoimin rautakauppaan hakemaan pidempiä ruuveja projektin loppuunviemiseksi.
Onnistuneet pikkujoulut siis. Vaikka kyllä minä tietysti vähän kaihoisasti mietin kotijouluakin. Onneksi sen ehtii kokea taas ensi vuonna. Ja vaikka sitä seuraavanakin.
-Henriikka
