Yhdessä syömisen voittaa vain pussailu, jos sekään

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Olen kutsunut tänä vuonna kotiini syömään enemmän ihmisiä kuin koskaan aiemmin. Kovin tutuksi käyneen lankkupöydän ääreen ovat istahtaneet niin vanhat ystävät, uudet tuttavuudet kuin perheenjäsenetkin. Joskus (usein) ollaan rentoiltu ja syöty sohvalta käsin, muutaman kerran raahattu tarjoiltavat jopa sänkyyn.

Viime viikonloppuna kutsuimme vanhempani ja siskoni meille joulujuhlien viettoon. Vietämme tänä vuonna kaikki joulunpyhät erossa ensimmäistä kertaa ikinä, minkä vuoksi halusimme pitää omat joulut ennakkoon yhdessä.

Ei ole paljon yhdessä syömistä voittanutta. Onko mitään? Ehkä pussailu, jos sekään.

Mikä on sitten saanut meidät kutsumaan ruoan äärelle ihmisiä enemmän kuin ikinä? Selkeitä syitä on luullakseni kolme:

1. Pidämme kodistamme. Nautimme olla täällä. Vaikka olemme aina kestinneet mielellämme, on se monin verroin nautinnollisempaa, kun omasta kodistaan pitää ihan oikeasti.

2. Riman alentaminen. Joskus luulin, että aina pitää leipoa itse, aina pitää loihtia jotain vaikeaa. Nykyisin saatan hyvinkin panostaa kattaukseen, mutta hakea ruoat valmiina. Tai keittää pelkät puurot ja tarjoilla jälkkäriksi jäätelöä. Tai olla tarjoamatta jälkkäriä.

Joskus on tietysti ihanaa valmistaa jotain pitkän kaavan kautta, mutta esimerkiksi tänä vuonna sellaista en ole tainnut tehdä kertaakaan. Eikä kukaan vieras ole nyrpistellyt nenäänsä ihmettelen, että tällaistako vain?

3. Vakaa päätös. Kirjoitin tammikuussa päätöksestäni syödä tänä vuonna enemmän yhdessä ja niin olen tehnyt. Ja se on kyllä jotain, minkä haluan säilyttää tulevallekin ja tulevillekin vuosille.

Näissä pikkujouluissa oli tarjolla joulupuuroa, Jannen hellin ottein punaisesta maidosta hartaasti keittelemää. En tiedä saanko Tansaniassa riisipuuroa, joten piti varmuudeksi nauttia kunnon satsi etukäteen. Manteli sujautettiin puuron sekaan, mutta lopulta sitä ei löytänyt kukaan. En tiedä kuka hotki annoksensa sellaisella tahdilla, että mantelimöntti on jäänyt huomiotta.

Jälkiruoaksi oli sekalainen setti kaapista löydettyjä ja kaupan antimilla täydennettyjä juustoja, keksejä, hedelmiä ja pähkinöitä. Kävimmme aina välillä sohvalla pötköttämässä ja juttelimme vähän, jonka jälkeen jaksoi taas maistaa jotain lisää.

Kattauksessa luotin punaisen joulutähden rinnalla pelkkään valkoiseen. Arabian 24h-sarjan kupit, kulhot ja lautaset sopivat erinomaisesti joulukauttaukseen. Silitin jopa pöytäliinankin joulun kunniaksi.

On aina kiinnostavaa ja vähän hurjaa miettiä kulunutta vuotta. Olen Arabian yhteistyöbloggaajana rakennellut jos jonkinmoisia kattauksia vuoden mittaan:

Tammikuussa maisteltiin raakakakkuja ja jaettiin salaisuuksia kynttilöiden valossa. Helmikuun Paratiisi-kakkutikkarit olivat aivan käsittämättömän hienot. Maaliskuussa yhteinen aamiainen syötiin nostalgisessa, tunnelmallisessa pikajunassa. Huhtikuussa istuttiin kauniin nyyttäripöydän ääreen. Toukokuussa iso aamiainen syötiin sängyssä. Kesäkuussa oli alkukesän vihreää ja ihana piknik Vanhankaupunginkoskella. Heinäkuussa lettukestejä vietettiin mummin ja vaarin vanhalla mökillä. Elokuussa kippistettiin uudelle työpaikalle auringonkukkien keskellä. Syyskuussa herkuteltiin sisarusten kesken. Lokakuun puurobaari hymyilyttää vieläkin. Marraskuussa punottiin juonia ja istuttiin ensitreffejä kaasoporukalla. Ja nyt istutaan jo joulua odottaen.

Huh, mikä vuosi. Sanomattakin selvää, miten paljon olen nauttinut niin kattamisesta ja kauniista astioista, kuin näistä kaikista yllämainituista hetkistä.

Pikkujoulut saivat arvoisensa lopun, kun Janne ja isä päättivät asentaa valkoisen telkkarimme seinälle. Siinä he ähersivät lattialla, kun naisväki keskusteli niitä näitä ja hekotteli olemattomiin partoihinsa miesten innokkaalle väsäämiselle. Lopulta suuntasimme kaikki yhteisvoimin rautakauppaan hakemaan pidempiä ruuveja projektin loppuunviemiseksi.

Onnistuneet pikkujoulut siis. Vaikka kyllä minä tietysti vähän kaihoisasti mietin kotijouluakin. Onneksi sen ehtii kokea taas ensi vuonna. Ja vaikka sitä seuraavanakin.

-Henriikka

Ihanaa olla kotona.

kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Tuttu tuoksu heti ovella. Tuttu tunne tutulla sohvalla. Tuttua kahvia tutusta mukista. Ihanaa olla taas viikon reissun jälkeen kotona. Tuttu tuntuu ihanalta.

Mietin matkoilla usein koti-ikävää ja miksi poden sitä herkästi. Vaikka koti-ikävä ei saakaan minua jäämään kotiin, se pysyy kesytettynä mielessä koko ajan. Luulen, että tunnen ikävää, sillä minulla on se tuttu, ihana paikka, johon palata. Enkä nyt tarkoita vain kotia vaan myös kaikkea siinä kehällä: perhettä, ystäviä ja sopivassa suhteessa turvaa ja vapautta.

Tänään iloitsin isosti siitä, että sain nukkua yhdeksään saakka. Ja että aamiainen oli ihan simppeli – rieskaa, avokadoa ja Gilmoren tyttöjä.

Mutta kun kävin läpi näitä lähtöpäivänä, viikko sitten otettuja kuvia, niin sydämessä läikähti: mikä aamiainen! Kipusimme siskon kanssa laivasänkyymme ja söimme harkitun, huvittavan kuratoidun aamiaisen. Sävyt tarkkaan valittu ja aamutakitkin sävy sävyyn.

Hankalaahan se on, olla kaatamatta laseja ja läikyttämättä pellaville, mutta kaiken vaivan arvoista yhtä kaikki.

Kattauksessa oli kaikkea ihanaa ja tuttua: kaurapuuroa, marjoja, avokadoa, päärynää, kananmunia, ruisleipää, croisantteja, pellavansiemeniä, appiukon keittämiä hilloja ja voita merisuolalla. Suosittelen joskus kokeilemaan kauppareissua ruoan sävyjen mukaan – on virkistävän erilaista.

Astioina oli puutarjottimia, joiden päällä valkoista ja savunharmaata: Arabian Arctica Graniitti -astiat (uudet suosikkini) yhdistettiin valkoisiin Arcticoihin ja 24h-sarjaan. Tuntuu, että yhdistän nykyään jo melko näpäkästi Arabian eri sarjoja toisiinsa. Valkoisen sävy on kaikissa sarjoissa sama, mikä helpottaa kummasti.

Lisäksi oli greippimehua kirppislaseista ja kangasliinoja kiedottuna ruoan ympärille niin kuin niitä muka oikeasti tarvitsisi.

Ihanaa olla kotona, ihanaa olla kotona. Ja molempia tarvitaan: tällaisia harkittuja, hitaita ja erityisen kauniita aamuhetkiä, sekä niitä simppeleitä, liian nopeita, lennosta ryystettyjä vellejä ja kahveja.

Rauhaa päivään.

-Henriikka

Kevät tulee, oletko valmis?

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Kevät tulee, oletko valmis?

Minä olen. Oi, olen todella! Ajamme juuri Vuokatista kotiin kainuulaisia lumisia, pikkuteitä, ja aurinko paistaa niin valtavana, että pian pitää laittaa tuuletus päälle.

Viime viikonloppuna Roosaliina oli meillä yövieraana. Päätimme sunnuntaina, että katamme brunssin kevät-teemalla, sillä meillä oli valmiiksi keltaisia ja valkoisia tulppaaneita. Laitoin sisaren kauppaan sanoilla: “Teen meille brunssin, jos haet kaikkea keväistä.

Ruokapöytään katettiin lopulta paljon keväänsävyisiä hedelmiä ja vihanneksia, hedelmämehua, jugurttia, muhkeita sämpylöitä ja juustoa prämeästi tiskiltä tilattuna. Roosaliina teki myslin kaiken lisäksi itse. Kuplavesi maustettiin sitruunalla ja kurkulla.

Ja kaiken kukkuraksi meillä on juuri sattumalta niitä alkuviikosta hehkuttamiani kakkutikkareita. Mustavalkoisia Paratiisi-tikkareita oli sopivasti kolmelle syöjälle kolme kappaletta.

Valitsin astiat tikkareiden mukaan – poikkeuksellista, hah. Kaikille Paratiisi-kupit ja -lautaset, loput astiat valkoista 24h-sarjaa.

Aamiaista syötiin pari tuntia. Jäin itse vielä kahvikupin kanssa pöydän ääreen, kun Roosaliina lähti moikkaamaan muita Helsingin tuttujaan. On mukava, kun siskon vierailu on spesiaalitilanne, mutta olen silti iloinen saadessaan hänet taas ensi kesän jälkeen takaisin kotikulmille.

Iloitsin myös tajutessani, etten ole kokenut sunnuntai-ahdistusta enää moneen vuoteen. Uuden viikon starttaaminen tuntuu vähän samalta kuin kevät: Uutta, hyvää edessä. Tunnelin päässä valoa.

Kainuulaiset pikkutiet ovat vaihtuneet savolaisiin pikkuteihin kirjoittaessani. Nyt olisi kahvitauon aika. Keiteleen Lossisaaren kahvio. Olisi kaurismäkeläistä, ellei aurinko paistaisi niin armollisesti.

Janne sitoo hiuksia nutturalle. Ei kuulemma kehtaa mennä arvokkaaseen maalaiskuppilaan hiukset hulmuten.

Ihania hetkiä, keväisiä sellaisia.

-Henriikka