Kaupallinen yhteistyö: reililiput saatu VR:ltä
On reilireissumme kuudes matkustuspäivä. 22 yöstä on jäljellä vielä 17. Se tuntuu aivan hurjalta, ehtiihän matkustaessa nähdä aina koko ajan ihan kamalasti (ihanasti) kaikkea uutta. Nytkin tuntuu, kuin olisimme irronneet Helsingin satamasta aikapäiviä sitten, vaikka todellisuudessa siitä ei ole viikkoakaan.
En kerta kaikkiaan pysty reissun päällä turruttamaan aistejani, vaan pää pyörii ärsykkeiden mukana kuin pöllöllä – vähän niin kuin isä opetti 11 vuotta sitten ajokoulussa tekemään. Toisaalta, reagoin ja huomioin ympäristöni ja sen ärsykkeet myös Suomessa, nyt vain olen koko ajan ihan uuden äärellä.
Taakse jäivät Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja nyt Puolakin, kun tunti sitten lähdimme Bialystokista kohti seuraavaa stoppia, Tsekkien Ostravaa. Bialystok oli reittisuunnitelmamme villi kortti, täysi jokeri, josta emme tienneet mitään etukäteen ja josta ei ainakaan Googlailun perusteella tuntunut tietävän kukaan suomalainen yhtään sen enempää.
Bialystok yllätti kuitenkin positiivisesti. 300 000 asukkaan kaupungin tori oli täynnä terasseja ja ruokapaikkoja, jotka täyttyivät iltaisin paikallisista perheistä, pariskunnista, ystäväporukoista ja muista seurueista. Vaikutimme olevan ainoat turistit paikan päällä ja silti joka terassi oli täpö täynnä hyväntuulisia joukkioita. Tunnelma oli ihana.
Sitä paitsi maksoimme suuresta ja tyylikkäästä kahden huoneen ja loft-asunnostamme yhteensä 35 euroa yöltä. Pyykit pestyinä ja hienosti nukuttuna oli hyvä todeta kahden yön jälkeen, että hinta-laatusuhde oli aivan priimaa.
Ennen Bialystokia vietimme pari päivää Vilnassa, joka yllätti sekin isosti. Toisin kuin ehkä Bialystokiin (paikan on kokenut kuitenkin päivässä aika laajasti), Vilnaan voisin aivan hyvin palata joskus vaikka syksyiselle kulinaristimatkalle. En ollut tajunnutkaan, millainen kompakti Berliini siitä on syntynyt: vintagekauppaa, vegaaniravintolaa, käsityökauppaa, luomuputiikkia… uutta ja vanhaa sekaisin, kulttuurien kirjoa ja uuden ajan voimaa. Paikan näkee muutamassa päivässä jo aika laajasti, kun vain jaksaa käpötellä aktiivisesti, mutta varmasti kaupungin syvimmät salaisuuden avautuisivat vasta pidemmän ajanjakson jälkeen.
Eräs ukranalaismimmi myi kivijalkaliikkeessään aivan ihania etno-henkisiä, pitkiä ja käsinommeltuja kukkamekkoja ja vaikka väitin viime kirjoituksessa, ettei shoppailu kiinnosta, poistuimme liikkeestä kaksi mekkoa paperikassissa. Itse asiassa äiti osti mekon myyjän itsensä päältä! Ei hän sentään jäänyt sinne alusvaatteisilleen, vaan nappasi rennosti seuraavan mekon rekistä: ”joo, aina kaikki mun päällä oleva on myytävää.” Noiden Baltian maiden käsityöperinne on onneksi vielä suht voimissaan: kaikkialla oli niin ihania pellavavaatteita, että aina piti jäädä hypistelemään.
Päivät ovat kuluneet pitkälti ympäri ämpäri kävellessä, kaikkea ympärillä olevaa ihaillessa ja jutellessa. Olemme jo monesti päättäneet, että nyt menemme puistoon lukemaan kirjaa, kunnes parin tunnin jälkeen olemme huomanneet, että kirjat ovat vieläkin repussa ja olemme vain istuneet vierekkäin ja jutelleet. Saas nähdä, koska puhe lakkaa. Vielä viiden ja puolen päivän jälkeen siitä ei ainakaan ole vielä mitään merkkejä.
Saas myös nähdä, milloin unentarve lakkaa. Ollessani puolitoista sitten isäni kanssa junamatkalla Venäjällä, isä jaksoi kiusata minua unimäärästäni. Hän irvaili pian ilmestyvistä makuuhaavoista ja jaksoi ihmetellä, miten 12 tunnin yöunien jälkeen saattoi ottaa neljän tunnin yöunet. Äitini alkaa pikkuhiljaa ymmärtää isääni, kun hän kolmatta tuntia hereillä ollessani katsoo aamuisin kepeästi kuorsaavaa tytärtään. Yhdeksän tuntia yössä ei selkeästi riitä mihinkään.
On kyllä mukava matkustaa vanhempiensa kanssa. Tai oikeastaan vanhempansa kanssa. Tulee tutustuttua ihan eri tavoin kuin normaaleissa perhetilanteissa tai silloinkaan, kun läsnä olisivat sekä isä että äiti. On mukava oppia tuntemaan myös ystävänä, ei vain vanhempana totutuissa ympyröissä ja rooleissa. Ja onhan se nyt ihan äärimmäisen iso kiitoksen aihe, että on luonnollista ja kivaa, eikä kiusallista lainkaan.
Minä olen kirjoittanut, äiti lukenut ahkerasti. Nimeni on Lucy Barton tuli illalla luetuksi ja nyt on meneillään Mehiläisten historia, joka tuntuu kuulemma alun perusteella huomattavasti paremmalta. Lucy Barton ei menestyksestään huolimatta kuulemma oikein iskenyt, mutta fiktiivinen kuvaus ilmastonmuutoksen vaikutuksista on imenyt niin mukaansa, ettei äiti edes kuule minua, kun puhuttelen. Tai ei ehkä vain halua kuulla.
Puolen tunnin päästä olemme Varsovassa, josta jatkamme vartin vaihdolla Ostravaan, jos vain onnistumme löytämään oikean junan. Ja miksipä emme onnistuisi? On mukava olla junassa, kun Baltian läpi körötimme bussissa. Maata pitkin -matkanteko tuntuu kyllä rauhoittavan kokonaisvaltaisesti: hektisyyden tilalle tulee levollisuutta, minnekään ei tarvitse hösöttää, kun tuijottaa ikkunasta vaihtuvia maisemia aivot sopivasti osattomina kaikesta. Maata pitkin matkustaessa tulee sellainen olo, että olen ansainnut nämä kokemukset. Kun vaivannäön jälkeen löytää perille uuteen kohteeseen, niin rinkan heittää tyytyväisenä majatalon lattialle, kuin lomansa olisi oikeasti ansainnut.
Ensimmäinen reilini oli vuonna 2010, toinen 2013. Maailma ja erityisesti Baltia ja Itä-Eurooppa on muuttunut noista ajoista aivan valtavasti. Missä ennen oli rosoisempaa, on nyt uuden sukupolven ja muutoksen tuulet ja tuntu.
-Henriikka