On jäätelö hyvää, kun yksin syö

_MG_0951 kopio

Tänään oli syksyn ensimmäinen työpäivä. Se oli hyvä työpäivä, vaikka tajusin kahdeksan tunnin jälkeen unohtaneeni, miten väsyttävää kokoaikainen sisälläolo onkaan. Energiatasoni romahtivat jo heti iltapäivästä, kun olin viime viikkojen aikana tottunut ulkoilmaan.

Eilen oli syksyn ensimmäinen pipopäivä. Tajusin heti pipon päähän painaessani unohtaneeni, miten ihanalta hiusten päälle vedetty myssy tuntuu. Kirjoitin viisi vuotta syksyllä otsikolla “puku tekee miehen, pipo suurmiehen” ja siltä minusta tuntuu edelleen, vaikka ulkonäöltä olenkin hitusen muuttunut.

_MG_0869 kopio _MG_0919 kopio

Työpäivän jälkeen kävimme Jannen kanssa jätskillä, gelato-makuina kinder, jugurtti-lime ja suolainen toffee. Unohdin keskittyä makuihin, kun hotkin ihanaa jätskiä. On ongelmallista ottaa jäätelö puoliksi, sillä mitä nopeammin syö, sitä enemmän saa.

On myös ongelmallista, kun parin viikon löysemmän lomaviikon jälkeen pitäisi aloittaa liikunnan riemut ja urheilun ilot, mutta ainoa mikä kiinnostaa on jäätelö. Ajattelin kuitenkin haastaa teidät kanssani sokerilakkoon ensi viikon maanantaista jouluun saakka. Pitää paljastaa pari päivää etukäteen, että ehditte sulatella asiaa ja popsia vielä viikonlopun lempiherkkujanne.

_MG_0940 kopio _MG_0859 kopio

Oikeastaan minulla on takki aika tyhjä. Työkauden alku veti kuitiksi. Onneksi se tyhjänä oleva takki on kuitenkin kaunis, ruskea ja mokkanahkainen.

Toivotaan, että syksy tuntuu kaikkine puoline yhtä ihanalta kuin pitkästä aikaa päähän vedetty pipo.

-Henriikka

t-paita/Samsoe & Samsoe (saatu), farkut/Tiger of Sweden, kengät/Vagabond, pipo/Sasta (saatu), takki/second hand – Mango, reppu/Lumi (saatu)

Kun kamera ei rakasta (osa 6)

_MG_0335 kopio

Löysinpä kadonneen kansion tietokoneeltani: kuinka olen saattanut unohtaa epäonnistuneiden kuvien kokoelman? Herttaisia kaksoisleukoja, silmiä ja housuja puolitangossa, maanisia vaanimisia… Tämähän on valokuvien aatelistoa.

Siitä on jo yli puoli vuotta, kun viimeksi julkaisin epäonnistuneita otoksia. Voin vakuuttaa, että kauniimmaksi en ole muuttunut. Filtterit, kuvankäsittelyohjelmat ja barbien näköiseksi tekevät appit lisääntyvät, vaan minun silmäni ja ruumiinjäseneni kiemurtavat milloin missäkin. Annetaan kaikkien kukkien kukkia!

_MG_0203 kopio_MG_1472 kopio _MG_0369 kopio _MG_3515 3 kopio _MG_0511 kopio_MG_0460 kopio _MG_0455 kopio _MG_0544 kopio _MG_3076 kopio _MG_3039 kopio _MG_0001 kopio _MG_1827 kopio _MG_0647 kopio _MG_0144 kopio _MG_2525 kopio _MG_1319 kopio _MG_0162 kopio _MG_0067 kopio _MG_0359 kopio_MG_1885 kopio

Tämä viimeinen taitaa olla all time -inhokkikuvani. Näytän viinasta pöhöttyneeltä, huonovointiselta ja väsyneeltä. Talvi on karistanut kaiken värin kasvoiltani ja mielessä ei näytä pyörivän juuri mitään.

Mutta tuolta minä vain näytän. Tuoltakin. Jälleen kerran iloitsen siitä, ettemme ole still-kuvia. Ja että pönötyksen ja harjoitellun hammashymyn rinnalla voi olla jotain vähemmän siloteltua. Että on vapaus olla, mennä ja koheltaa.

-Henriikka

Ps. Aiemmin julkaistut ”Kun kamera ei rakasta”-kirjoitukset: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5

Kaikki mikä naurattaa maanantaisin

_MG_2019 kopio

Olen nauranut tänään aivan laittoman paljon.

Nauroin lounaalla eräälle hauskalle kuvalle niin, että kiskaisin pään täysillä vieressä olevaan metallitolppaan. Tiedättehän sellaisen naurutyylin, jossa revetessä heilautetaan pää kunnolla taakse ja nauretaan taivasta kohti? Joo, se on minun tapani nauraa.

Voitte vain kuvitella millaisen hysteerisen naurukohtauksen tämä metallin kalahdus aiheutti. Ensin tosin tarkistin, onko päässäni sukulakun mentävä vekki.

_MG_1936 kopio_MG_1997 kopio

Ulvoin kuuta päin työkavereiden ympäröimänä jälleen, kun lähettimies toi yllätyspaketin toimiston ovelle. Epämääräisestä möykystä paljastui Turtles-reppu elokuviin pian tulevan Turtles-elokuvan kunniaksi. Eikä mikä tahansa reppu vaan vihreä kilpi! Kyllä kelpaa.

Repun sisältä löytyi pipo, johon oli ommeltu Turtles-naamio. Videomateriaalia on nähtävissä Snapchatissa (@aamukahvilla). Tämä on varmaankin myös teidän unelmienne pipo?

_MG_1921 kopio _MG_1981 kopio

Työpäivän jälkeen palautimme Jannen kanssa juhlia varten lainassa olleet 11 jakkaraa takaisin omistajalleen. Menimme tietysti raitiovaunulla. Janne kantoi tuolipinoa raavaasti käsivarsillaan ja minä kannoin viittä tuolia pääni päällä afrikkalaistyyliin. Nauratti taukoamatta.

Äsken palasin treeneistä. Kuusi mimmiä pyöri nurmikolla tehden vatsalihasrutistuksia, lankkuja, linkkareita, burpeita, loikkia ja syvääkin syvempiä syväkyykkyjä. Ei naurattanut.

Balanssi. Check.

-Henriikka

neulottu toppi/second hand, hame/Poola Kataryna, kengät/tuliainen Botswanasta, kaulakoru/& other stories

Kevät, minä ja Tommi Läntinen

_MG_2997 kopio

Naa-na-na-na-na-naa
Naa-naa-na-na-naa
Naa-na-na-na-na-naa
Naa-naa-na-na-naa

Naa-na-na-na-na-naa
Naa-naa-na-na-naa
Naa-na-na-na-na-naa
Naa-naa-na-na-naa

_MG_3032 kopio_MG_3014 kopio _MG_3054 kopio_MG_3080 kopio

Ei mikään oo niin ihanaa
kuin kulkea öisiä katuja,
mmmmm, kevätaikaan,
kun maa alkaa tuoksua.
Ja niin minä kävelen
kohti meren rantaa,
missä jäät alkaa lähteä
ja aalloilleen tilaa antaa.

On pimeys ohi, taas kuljetaan valoon päin.
Kevät ja minä, mikä pari, valon lapset käsikkäin.
On pimeys ohi, taas kuljetaan valoon päin.
Kevät ja minä, mikä pari, valon lapset käsikkäin.

——

Olen häkeltynyt keväisestä Helsingistä ja valon määrästä.
Eikös lierihattu ja Läntisen Tomppa sovi hetkeen kuin hetkeen?
Naa-na-na-na-na-naa….

-Henriikka

hattu/KN Collection (saatu), neule/second hand, kengät/Vagabond, tekoturkistakki/Twist & Tango (saatu), housut/Tiger of Sweden, huivi/Balmuir

Rakennusmiehet mielessä

_MG_0348 kopio

Herran jestas tätä kevättä! Sitä turstuilee ovista, ikkunoista, korvista ja suista. Olen yhtä hymyä vasemmalta ohimolta leukakuopan kautta oikealle ohimolle, eikä mikään tunnu pysäyttävän hyvää kevätrytmiä.

Ihailen jokaista vastaantulevaa lakaisukonetta, olihan lapsena yksi haaveammateistanikin kadunlakaisija. Tosin minä halusin käyttää työhöni kunnon varsiharjaa enkä mitään teknisiä vempaimia. Lakaisukoneet saavat kuitenkin sydämeni läpättämään. Jos mahdollista, yritän kävellä niiden tahtiin. Pölyä tarttuu hiuksiin ja vaatteisiin, mutta tunnelma on sen arvoista.

_MG_0394 kopio_MG_0258 kopio _MG_0329 kopio

Luulin myös, etten syty uniformuista. Kevättä taitaa kuitenkin olla rinnassa enemmän kun laki sallii, sillä jäin tänään itselleni kiinni itse teosta: ihailin työmatkallani julkisivuremonttia toteuttavia rakennusmiehiä oransseissa haalareissaan!

Onhan se nyt hienoa. Sitä voi itse maleksia kahvikuppi kädessä ymmärtämättä tuon taivaallista talon rakennuksesta tai remontoinnista. Samalla kaupunki kehittyy rakennustelineillä kiikkuvien miekkosten ansiosta; taloista tulee kuin upouusia ja kevät voi tulla alati kaunistuvaan kaupunkiin.

Pyydän anteeksi (etenkin mieheltäni) tämänpäiväisiä rakennusmiesvitsejäni Snapchatissa. Minkäs teet, kun kevät kuplii pinnan alla.

_MG_0407 kopio _MG_0339 kopio_MG_0391 kopio

Mutta mitä mitä mitä! Kurkkuani on sattunut eilisestä asti. En kyllä ole valmis ottamaan minkäänlaista maaliskuun flunssaa tähän väliin, joten nyt ryhdyn inkiväärin raastantaan ja teeveden keittoon. Näinkö se onnellisuus napsahtaa sitten omaan nilkkaan?

Tulta päin, vedet tulille ja kesää kohti.

-Henriikka

takki/Filippa K., farkut/Denham, reppu/Lumi Accessories (saatu), huivi/& other stories, kengät/Nike, muki/KeepCup, kangaskassi/Vallila

Kun naapurit ei saa päättää

_MG_0602 kopio

Meni aikansa, että lopetin odottamasta lunta tulevaksi. Valkoista iloa kesti hetken verran ja nyt on aika suunnata katse vaaleankeltaiseen, ruohonvihreään ja sellaisiin lempeisiin pääsiäisen väreihin.

Kuuntelen juuri Spotifystä Lucaksen Kauniita yhdessä ja hihittelen, miten laaduttomaksi musiikkimakuni välillä liitelee. Nykyisessä kodissamme seinät ovat entiseen verrattuna huomattavasti huokeammat, ja naapurit saavat osansa herkistä falsettipyrkimyksistäni: “Mä haluan niin, ottaa sust tiukasti kii-i-i ja viedä sut korkeille taivaisiin, mut mä en voi tehdä niin!

Tämän sunnuntai-illan soittolistaan on kuulunut lisäksi muun muassa Let it be -klassikon monenmoiset versiot ja Levottomat-elokuvan tunnusmusiikkina tuttu Se ei mee pois. Itsellään on hauskinta niissä korkeuksissa, johon ei aivan ääni riitä. Naapureilla kuulijan roolissa tuskin.

_MG_0640 kopio _MG_0616 kopio_MG_0649 kopio

Tämä viikonloppu on ollut niin selkeä ja tavallinen. Hyvällä tavalla arjenomainen. Ei ole tarvinnut lähteä reissuun yhtään mihinkään, vaan ystävät ovat tulleet kyläilemään meidän luoksemme. Mitään ei tarvitse kuvailla liiotelluin superlatiivein, vaan tasaisen tappava tyytyväisyys kulkee kaiken halki.

Eilen leivoin sämpylää aamulla, pyöräilin ympäri kaupunkiä päivällä ja istuin iltaa naapurikuppilassa, joka kokoaa koko korttelin yhteen. Juuri sellainen kantapaikka, jossa näkee kaikenlaista tepsuttelijaa: nuorempaa ja vanhaa, pitkää ja pätkää, laitapuolenkulkijaa ja vähän varakkaampaa. Toinen tilaa lasagnea, toinen lasin viiniä. Ja kaiken keskellä kuljeskelee pari koiraa.

Ja kun muutama tuntia istumista on takana, tuo talon emäntä jokaiseen pöytään kauniin sipsikulhon: “olettehan te varmasti jo väsyneitä kaikesta kuulumistenvaihdosta.”

_MG_0636 kopio_MG_0570 kopio _MG_0643 kopio

Polkupyörä kaipaisi keväthuoltoa, minun heleäni lauluääneni falsettiharjoitusta. Mut kaikki kaipaa lempee, eiks niin? Ota kädestä kiinni, mennään lempeemmin.

Reinon tahdissa kevättä kohti.

-Henriikka

polkupyörä/mummin vanha, takki/& other stories, huivi/Cos, kengät/Nike, farkut/Tiger of Sweden, pitsipaita/second hand, muki/Keep Cup

Kaikki asut vuodelta 2015

_MG_0384 kopio

Tammikuun viimeisen päivän kunniaksi pamautan linjoille kaikki viime vuoden asukuvat.

Blogi on muuttunut paljon sitten vuoden 2011, jolloin aloitin bloggaamisen lähinnä jakaakseni tyyli-inspiraatiota ja päivän asukuvia. Vaatteet ja tyyli ovat itselleni kuitenkin edelleen yksi intohimo ja tärkeä osa elämää. Blogiin päätyy enää vain muutaman kokonaisuudet, sillä nykyään käytän samaa kokonaisuutta useammin kuin kerran. Haha. Lisäksi vaatteiden rinnalle on tullut niin monta muutakin mielenkiinnonkohdetta, joista on kuvattavaa ja kirjoitettavaa.

Hihkaise, kun kaikista kivoimmat ja hirveimmät asut ja vaatteet ovat löytyneet.

TAMMIKUU

tammi1 _MG_0542 kopio _MG_0764 kopio _MG_2051 kopio OLYMPUS DIGITAL CAMERA _MG_0167 kopio

HELMIKUU

helmi2 Henriikka Simonjoki Aamukahvilla blogi_MG_0740 kopio _MG_1303 kopio _MG_0442 copy Henriikka Simonjoki Aamukahvilla blogi

MAALISKUU

_MG_0614 kopiomaalis1 _MG_0357 copy _MG_1086 copy Henriikka Simonjoki Aamukahvilla blogi

HUHTIKUU

_MG_1910 kopio _MG_1087 kopio _MG_1380 copy

TOUKOKUU

_MG_0216 kopio _MG_0030 kopio _MG_3821 kopio_MG_1588 kopio _MG_3297 kopio_MG_2947 kopio

KESÄKUU

_MG_0535 kopio_MG_0794 2 kopio _MG_0571 kopio  _MG_0734 kopio _MG_0191 kopio_MG_1636 kopio _MG_1177 kopio _MG_1188 2 kopio

HEINÄKUU

_MG_1804 kopio _MG_0236 2 _MG_0966 kopio _MG_0924 kopio _MG_1094 kopio

ELOKUU

_MG_0548 kopioelo1

SYYSKUU

_MG_0901 kopiosyys1

LOKAKUU

_MG_2560 kopio _MG_3236 kopio _MG_3146 kopio _MG_1605 kopio

MARRASKUU

_MG_0258 kopio _MG_4436 kopio

JOULUKUU

tunnelukkojoulu1_MG_0128 kopio _MG_0436 kopio

Itseäni naurattaa pahemman kerran tuo kesäkuu ja Siperian reissun vaatteet. Samat appiukon vanhat farkkusortsit (jotka sittemmin repesivät takapuolesta), juna-asemalta ostetut, liian suuret sandaalit ja kaikkea muuta yhtä reissu-hehkeää.

Asukuvien kautta muistaa mukavia hetkiä. Muistaa missä on ollut, kenen kanssa on ollut ja miltä on tuntunut. Miltä on tuoksunut, miltä on maistunut.

No, löytyikö lemppari?

-Henriikka

Asut vuodelta 2012: osa 1, osa 2, vuodelta 2013, vuodelta 2014

Kuvat 2, 8, 9, 13 ja 18: Dora Dalila

Millekään ei mitään tarvetta

_MG_0028 kopio

Alennusmyynneissä on hurjan paljon kivempaa, kun ei ole kotikaupungissaan. Voi kulkea turistina ja kaikki näyttää uudelta ja hienommalta. Kahvi maistuu vieraassa kahvilassa kivemmalta, ja Helsingin ulkopuolella tunnutaan käyttävän myös vähemmän kyynerpäitä. Ei Helsingissäkään käytetä fyysisiä kyynerpäitä kuin Hulluilla päivillä, mutta henkiset kyynerpäät sojottavat uhkaavina kohti kilpaostajia.

Helsingissä joulunjälkeisinä päivinä kaupat ryysivät väkeä, aivan kuin yltäkylläisessä joulussa ei olisi tarpeeksi. Osoitan syyttävää sormea myös itseäni päin, sillä ilman mitään tarvetta millekään, lähdin minäkin aleihin. Olimme kuitenkin Helsingin sijasta Tampereella, jossa pyhien jälkeinen meno oli rauhallinen.

_MG_0084 kopio _MG_0047 kopio

Joululahjalahjakortit oli päästävä käyttämään, sillä olimme saaneet lahjakortit tamperelaiseen puljuun. Moni varmaan arvaakin, että kyseessä oli farkkukauppa Inch, jota olen useasti hehkutellut siellä sun täällä.

Janne osti superhienon harmaan parkatakin karvahupulla ja kaksi t-paitaa, itse lähdin harmaiden, korkeavyötäröisten farkkujen ja mustavalkoruutuisen paidan kanssa. Sitten lompakko visusti takataskuun, sillä uudet kaapit, sänky, ruokapöytä, seinähylly ja kenkälokero maksavat meidät muutenkin kipeiksi.

_MG_0091 kopio

Saanen suositella teille lopuksi maailman parasta pipoa? Ostin Kaapelitehtaan joulumarkkinoilta VAI-KØ:n mustan pipsan ja se on maailman lämpimin ja pehmein. Ekologiset merinovillapipot ovat reiluja ja hienoja.

U-u-uu. Aion ostaa toisenkin. Eikun juurihan vannotin, että nyt säästetään sisustukseen. Voin tehdä piposta vaikka sateenvarjotelineen.

-Henriikka

pipo/Vaiko, huivi/COS, kengät/Vagabond, takki/Zara, farkut/TOF, lapaset ystävän tekemät

Pysähdyn johonkin odottamaan sinua

_MG_0128 kopio

Olen lukenut joululomalla John Greenin kirjaa “Arvoitus nimeltä Margo“. Kyseessä on nuortenkirja, jonka kohderyhmä on varmasti ikääni matalampi enkä siksi ladannut kirjalle suuria odotuksia. Greeniltä ilmestyi kuitenkin vuoden 2014 nuortenkirja “Tähtiin kirjoitettu virhe“, mikä enteili vähintään keskinkertaista lukukokemusta. Lisäksi myös tästä uudesta kirjasta on ilmestynyt elokuva, jota tähdittää huippumalli Cara Develingne. Haluan kovasti nähdä roolisuorituksen, mutten voi millään katsoa leffaa, jos en ole lukenut kirjaa.

Kirja on ollut yllättävän mukaansatempaava, vaikka kielenkäyttö on aika tavallista, ja juoni sekä ajatukset selkeästi nuoremmalle väelle suunnattuja. Olisin varmasti 13-vuotiaana haukkonut henkeäni oivalluksille ja päähenkilöiden dialogille.

Todella isoksi myönteiseksi anniksi on noussut juonen seassa kulkeva Walt Whitmanin runo “Laulu itsestäni“. Runo-sitaatteihin olen uppoutunut pitkäksi aikaa ja tajunnut, että vuonna 2016 on kyllä luettava runoja. Kuinka rakastankaan niitä!

_MG_0179 kopio

– – kaikki nämä asiat vyöryvät kohti sisintäni ja minä vyöryn niitä kohden,
ja mitä ne ovat sitä olen minäkin, enemmän tai vähemmän,
ja jokaisesta niistä yhdessä ja erikseen punon laulun itsestäni.

– – Älä luovuta vaikka et heti löydä minua,
jos en ole täällä etsi tuolta:
pysähdyn johonkin odottamaan sinua.
  _MG_0223 kopio _MG_0227 kopio

– – Oikeastaan nämä ovat kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina ja
kaikissa maissa, eivät ne minusta ole lähtöisin,
elleivät ne ole sinun siinä kuin minunkin ne ovat yhtä tyhjän
kanssa tai ainakin melkein,
jos ne eivät ole arvoitus ja arvoituksen ratkaisu ne
ovat yhtä tyhjän kanssa,
jos ne eivät ole lähellä niin kuin kaukana ne ovat
yhtä tyhjän kanssa.

Tämä on ruohoa joka kasvaa siellä missä on maata
ja vettä,
tämä on yhteistä ilmaa jossa maa kylpee.

_MG_0196 kopio

– – Ja mitä sinuun tulee Kuolema ja lopullisuuden katkera syleily, minua
on turha pelotella.

– – Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan, ja
onnellisempaa.

Olen monesti miettinyt, miksi kirjan kaunis alkuperäisnimi “Paper Towns” on käännetty suomeksi kökösti “Arvoitus nimeltä Margo“? Paperikaupunki on niin kaunis sana, että jos joku harkitsee perustavansa blogin, niin suosittelen sitä nimeksi. Tulisin otsikon perusteella heti lukijaksi.

Luen kirjan tänään loppuun. Ehkä pääsen katsomaan elokuvan loppuviikosta. Ajamme juuri Helsinkiä ja arkea kohti. Mukava päästä loman jälkeen kotiin.

-Henriikka

(Runokatkelmat Walt Whitmanin runosta “Laulu itsestäni”)

pipo/omatekemä, kengät/Vagabond, ruutupaita/Zara, hihaton/Urban A, hame/second hand

Onkohan minulla tunnelukkoja?

_MG_0120 kopio

Lähipäivinä mieleni on vaellellut ja sielu heittelehtinyt. Parempi niin päin, sillä vaikka nämäkin ovat olleet varsin analyyttisia päiviä, niin sielunvaellus se vasta olisikin hard corea.

Tuntuu, ettei ihmisen päähän voi edes mahtua näin paljon ajatuksia kuin minulla nyt on ollut. Tavallisesti nukkumaanmenoa edeltävä juttutuokiomme on maksimissaan seitsemän minuuttia, kun nyt olemme keskustelleet asioista tuntitolkulla. Eikä aihepiiriä ole rajattu yhtään. Mielessäni liikkuu yksinkertaisesti normaali määrä ajatuksia potenssiin tuhat.

Tiedättehän lapset, joilla on kyselyvaihe? Äidit ja isät ovat uupuneita, kun eivät saa vastauksiltaan hetken rauhaa. Minulla on se vaihe nyt, mutta olen itse sekä kysyjä että vastaaja. Onkohan minulla tunnelukkoja? Mitenhän vahvoja nämä tunnelukot ovat? Mitähän vastapäisen talon toimistoissa tapahtuu? Onko muilla planeetoilla elämää? Tarvitaanko avaruudessa rintaliivejä? Entä jos kuolen nuorena? Entä jos en kuole?

Kyllä uuvuttaa.

_MG_0033 kopio _MG_0105 kopio _MG_0093 kopio_MG_0113 kopio_MG_0156 kopio

Lähetin ystävälle viestin kaiken syvän itseanalyysin ja maailmantutkimuksen keskellä kuin 12-vuotias konsanaan: “Sano, että mä oon ihan ok.”

Ystävä vastasi: “Oot super ok! Tietty. Mieli vain välillä huikentelee.”

On se hassua, että olisi sitten vauva tai mummo, niin aika pitkälle jaksaa,
kun tietää olevansa ok. Tai edes luulee.

-Henriikka

reppu/Lumi Accessories (saatu), takki/Twist & Tango, villapaita/H&M Trend, kengät, housut, pipo / second hand

Alkuni videobloggaajana: metsävideo

Metsävideo. Se kertoo kaiken olennaisen tästä filminpätkästä.

Ajattelin aloittaa videoiden tekemisen. En tiedä mitä te olette siitä mieltä, mutta minä olen innoissani. Snapchatin kautta lyhyiden videoiden tekemisestä on tullut arkipäivää, mutta kaipaan jotain kokonaisempaa ja ehjempiä juttuja. Kymmenen sekuntia videot jättävät omalla tavallaan aika kylmäksi.

Vaikka kuvien ja tekstien yhteistyö on edelleen minulle kaikista rakkainta, uskon videoiden tuovan koko hommaan taas uutta energiaa. Videoiden kautta kun voi välittää tunnelmia ja ajatuksia, jotka kuvien kautta saattavat hyvinkin jäädä kokematta. Sitä paitsi ehkä tunteet ja ajatukset on joskus helpompi välittää, kun välineinä on myös silkan tekstin lisäksi äänenpainot ja videomuotoinen läsnäolo.

Itse metsästä en ehkä kerro enempää. Luulen (tai toivon), että se välittyy tämän videon kautta. Tulevissa videoissa on varmaan vähän enemmän munaa. Mutta nyt munaton metsä ja todellisia sydämen ajatuksia.

Rentouttavaa viikonloppua.

-Henriikka

Kun kamera ei rakasta (osa 5)

_MG_4205 kopio

Olin tiistaina muutaman lukijan kanssa Johan & Nyströmillä cupping-koulutuksessa. Katsoin tilaisuuden loputtua kameran satoa läpi ja järkytyin: mikä maaninen juoppo se tuossa ylimmässä kuvassa haistelee liimaa? Seuraavaksi lävähtää totuus tiskiin: tuolta minä todella näytän.

Reality-chekkinä taas annos vähän vähemmän onnistuneita kuvia, joita kamerasta löytyy usein onnistuneita enemmän. Vääntyneitä jalkoja, väsyneitä silmiä, väärään suuntaan törröttäviä ruumiinosia ja joskus käsi housuissa. Ei ole kaikki inkkarit kanootissa.

_MG_0557 kopio_MG_0925 kopio _MG_0629 kopio _MG_0811 kopio _MG_0582 kopio _MG_0687 kopio _MG_0779 kopio _MG_0908 kopio _MG_0928 kopio _MG_2202 kopio _MG_2364 kopio _MG_2682 kopio

Tämä viimeinen kuva on minusta harvinaisen hirveä. Hikinen, punainen ja kaikkea muuta kamalaa.

Lähiaikoina sosiaalisen median paineet ovat puhuttaneet paljon australaismimmin tempauksen jälkeen. Vaikka keskustelussa oli paljon hyvääkin, päällimmäisenä jäi mieleen ajatus, että kyllähän ihmiset tekevät somen. Jos Instagram-kuviaan alkaa lavastaa ja elää tykkäysten määrästä, kasvaa varmasti kieroon ja kadottaa itsensä. Itse jätän jälkeeni mieluummin tukun tällaisia kuvia kuin sarjan täysin lavastettuja ja maksettuja.

Enkä nyt tarkoita, että rumat kuvat on kauniita parempia. Itsekin pidän huomattavan paljon enemmän jälkimmäisistä. Kyse onkin valinnoista, mitä haluaa rajata ulos ja mitä ei, eikä siitä miten hyvin pystyy lavastamaan. Aito voi olla aitoa, vaikka osa asioista haluttaisiinkin pitää vain itsellä.

Olkoon tämä kuvasarja teille iloksi surunpäivään.
Kun maailmalla vihataan, rakastetaan yhä enemmän.

-Henriikka

Ps. Aiemmin julkaistut ”Kun kamera ei rakasta”-kirjoitukset: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4

Keltaista kahvia, vihreitä sydämiä

_MG_3918 kopio

On marraskuu ja ulkona on syyskuu. Pitäisi olla kaamos, mutta onkin väriä ja lämpöä enkä ole siitä lainkaan pahoillani.

Olen isänpäiväretkellä kehäkolmosen ulkopuolella. Olen kiitollinen siitä, että tänä syksynä olemme oikeasti jaksaneet tehdä asioita viikonloppuisin. Kotiin jääminen on aina se rentouttavin vaihtoehto, mutta usein lyhytkin reissu siirtää ajatuksia omasta elämästä vähän kauemmaksi. Sitä paitsi lapsuudenkoti on lataamo, ja perheet sellaisia vara-akkuja, ettei lainkaan kaduta käyttää aikaa heihin.

_MG_3843 kopio_MG_3927 kopio

Kävimme eilen Kouvolan keskustassa istumassa hetken iltaa. Tuntui paluulta 17-vuotiaaksi. Istuimme kävelykadun Coffee Housessa, jossa oli tapana istua lukioikäisenä ja pelata Uunoa. Kahvissa oli silloin vielä kaksi sokeripalaa ja puolet maitoa, mutta Cafe Mochaan ei ollut joka kerta varaa.

Istuin usein myös yksin keltaisen kahvini kanssa ja kirjoitin päiväkirjaa. Saatoin viettää samalla tuolilla helposti viisikin tuntia, kunnes kylmästä kahvista ei ollut jäljellä enää edes pohjia. Kahviloissa viruminen on aina ollut juttuni, luin YO-kirjoituksiinkin samassa paikassa. Pitkää saksaa kahdeksan tuntia päivässä, kyllä oli hyvää elämää.

_MG_3849 kopio _MG_3889 kopio

Tämä viikonloppu on isien juhlaa, villapaitoja ja vihreitä sydämiä. Suuria kahvikupillisia, jotka ovat ajan saatossa muuttuneet kermaisen keltaisista kunnon mustiksi. Isejä ja appiukkoja, veljiä, siskoja, kälyjä, anoppeja, äitejä ja lankomiehiä. Miten meitä onkin niin hirveästi?

Ja voi! Äiti leipoa raakasuklaata ihan minua varten, kun minä siitä niin pidän. Käperryn sydänkuvioisen villapaitani sisään ja otan evääksi ainakin kymmenen konvehtia.

-Henriikka

neule/Ivana Helsinki (saatu), farkut/Tiger of Sweden, kengät/Vagabond

Jaksan kävellä ihan itse paitsi silloin kun väsyttää


_MG_2649 kopio

Ethän korjaa minusta mitään,
ethän yritä mua pelastaa.
Ethän hio minusta mitään pois,
ei siinä onnistuneet toisetkaan.
Eikä minua tarvitse kantaa
eikä pitää kädestä.
Jaksan kävellä ihan itse
paitsi silloin kun väsyttää.

Sinä valitsit minut, minut, minut,
joo ja minut sinä sait.
Ota minut tällaisena kuin oon,
tällaisena kuin oon.

_MG_2560 kopio_MG_2685 kopio

Ethän luule et tarviin ketään minua kokoomaan?
Olen monista palasista kasannut itseni uudestaan.
Eikä minua tarvitse muuttaa
eikä tehdä musta parempaa.
Tiedäthän sen jo sinäkin,
ei musta täydellistä koskaan saa.

Sinä valitsit minut, minut, minut,
joo ja minut sinä sait.
Ota minut tällaisena kuin oon,
tällaisena kuin oon.

_MG_2632 kopio_MG_2718 kopio _MG_2705 kopio

Joo ota siis minut, minut, minut
juuri tällaisena kuin oon.

-Henriikka

Biisi: Anna Puu

hame, paita, reppu/second hand, villapaita/lahjaksi saatu, kengät/Vagabond

Turkki 3: Lycian Way -patikointi ja paikallista elämää

Kolilta ja Vaarojen Maratonilta palattu kotiin, woop woop. Kahden kirjoituksen verran olisi kuitenkin vielä Turkki-ajatuksia ja rustaan vasta myöhemmin juoksujuttuja.

Venettä ja sydäntä hyppyyttäneen purjehduksen jälkeen illastimme koko reissuporukalla ja vaihdoimme toisen tiimin kanssa rooleja: Ensin vaeltaneet kiipesivät yöksi veneeseen ja me veneilijät majoituimme villaan odottamaan seikkailuja mantereella.

Paikallisen oppaan ja autokuskin kanssa ei tarvinnut yhtä lailla järjestää ja stressata asioita, joskaan emme olleet aina aivan varmoja, menikö sanomamme perille. Sitä saattoi puhua vartin verran vedestä ennen kuin hahmotti vastapuolen puhuvan valokuvauksesta hahha. Niin tai näin, mantereella vietetyt päivät olivat yhtä lailla nautittavia kuin laineilla keikutut. Kahteen kokonaiseen päivään mahtui kaksi lyhyttä vaellusta, hyvää turkkilaista ruokaa, nähtävyyksiä ja paljon paikallista elämää.

Aloitimme ensimmäisenä aamuna aamupalan jälkeen legendaarisella Lycian Way-reitillä lyhyellä vaelluksella. Antiikin aikainen kauppareitti kulkee pitkin aurinkoista Välimeren rannikkoa halki hienojen maisemien, antiikin ajan nähtävyyksien, kylien ja hiekkarantojen. Kuumottavin reitin kohta oli, kun askeleemme nousivat korkealle muinaisen akvaduktin päälle. Vaikka yritin kuinka pinnistää, on se silti haastavaa sisäistää, että ympärillä ja lenkkareiden alla olevat kivenmöllykät ovat antiikkikamaa.

Köpelösti meinasi käydä, kun opas oli astua valtavan käärmeen päälle. Onneksi hän ehti väistää, sillä tiellä odotellut käärme kuuluu Euroopan top 10 myrkyllisimpiin käärmeisiin.

Keskipäivän kuumuuden jälkeen jatkoimme muinaisia reittejä amfiteatterille. Raunioissa otettiin hääpotretteja ja heitimmepä pienet esitykset itsekin historiallisen miljöön (ja ihmettelevien turistien) kuunnellessa. Amfiteatterin näkeminen toi asiat jollain tapaa lähemmäs: hätkähdyttää ajatella, että samalla paikalla on joskus käyty gladiaattoritaistoja orjien ja eläinten välillä yleisön hurratessa ja viihtyessä.

Sitten mereen, hien ja hiekan peitossa. En itse ole erityisen hyvä kuumuuden kanssa ja virkistys oli sanoinkuvailematon, kun pitkän päivän jälkeen pääsi veteen ilakoimaan. Vaahtopäät pyyhkäisivät pään yli ja aurinko laski samalla. Seitsemältä ranta piti sääntöjen takia vapauttaa luonnon ja kilppareiden käyttöön ja halusimme kunnioittaa rantavahtien sääntöjä ja äiti-maan tarpeita. Uni tuli kilpikonnien lisäksi myös meille ihmisille. Ei tarvinnut montaa hetkeä odottaa, kun uni jo tainnutti täysin.

Toisen vaelluspäivän aamiainen oli vertaansa vailla. Turkin ruoka teki vaikutuksen, vaikka pitkälti menimmekin ihan perusruoalla: oliiveilla, juustolla, lihalla ja kasviksilla. Pienissä erissä kahvin kanssa pöytään kannettu aamupala veti suupielet extra-hymyyn: hilloja, leipiä, kasviksia, munakasta, hedelmiä… Lisää sai silmää vinkkaamalla ja santsikuppi kahviakin tarjoiltiin auliisti.

Vaikkei vaellus nyt mitään purjehdusta olekaan, nautin suuresti metsässä käppäilystä. Keskustelumme kulkivat mitä erilaisimmissa aiheissa ja välillä tielle sattui jättikokoinen koppakuoriainen, välillä vuohi ja välillä uskomattoman söpö mummo, niin sanottu kolmannen asteen babushka. Keskellä metsää, meren rannasta löytyi myös ihana beachbaari, jonka ukrainalainen, lyhythiuksinen tarjoilijatyttö kertoi uskomattoman tarinan itsestään: baarin viereisessä majassa nukuessaan muurahaiset olivat syöneet hänen pitkät hiuksensa aivan kynityiksi. Creepy! Liian creepy!

Mielenkiintoisin asia maissa vietetyistä päivistä oli jätetty viimeiseksi. Tosin uskon, ettei kuskin ja oppaan mielessä käynyt, että rakastuisimme yli hienojen nähtävyyksien ja antiikkisten kivien ihan siihen tavalliseen, paikalliseen arkeen.

Kaikista kiintoisimmaksi nousi turkkilainen rantakylä, jossa ihmiset häärivät omiaan ja elämä vaikutti sopivan tempoiselta: nainen paistoi risti-istunnassa suolaisia pannukakkuja koko köörille lounaaksi, lapset ja koiranpennut leikkivät ympärillä. Maailman hellyyttävimmät ja ruttuisimmat mummot myivät koruja matkamuistoiksi (30 senttiä kipale), ja kulkukissat kuljeskelivat missä lystäsivät. Mattokauppiaalla oli paljon mattoja, mutta putiikki tyhjänä ja ravintoloissa turkkilaiset ihmettelivät keskuuteensa saapuneita pellavapäitä.

Hajaannuimme hetkeksi omillemmekin, sillä usein yksinään löytää juuri parhaimmat salapaikat. Näin kävi tälläkin kertaa. Poikkesin kadulta kuvaamaan erään rakennuksen kauniita seinäkaakeleita. Eräs mies viittilöi minua ovensuulle. Jätin kengät jaloistani ennen kynnysmattoa ja kurkkasin sisään: Pieni teehuone, minimoskeija tai vastaava. En tietenkään päässyt sisään, nainen kun olen, mutta viittilöinyt mies otti kameran ja kävi kuvaamassa minulle sisätilat. Pääsin virtuaalikierrokselle islamilaisten miesten maailmaan.

Mutkittelevien vuoristoreittien päässä odotti viimeisen yön majapaikka. Tosin hotellille saavuttuamme emme vielä tienneet, ettei kyseessä olekaan viimeinen yö eikä oikeastaan edes tulevan yön majapaikkakaan. Tästä lisää seuraavassa, viimeisessä Turkki-kirjoituksessa.

Oli miten oli, ulkoaltaassa riitti lämmintä vettä ja jatkoimme pulikoimista siitä, mihin sen merellä jätimme. Taivaalla möllötti superkuu, jonka oli määrä värjäytyä yöllä punaiseksi verikuuksi ja sen lisäksi vielä pimentyä. Taianomaisia hetkiä käsillä.

– Henriikka

Ps. Huomasin, että kaikki yrittävät etsiä snapchatista minua nickillä “aamukahvilla”, niinpä vaihdoin nimeä. Poista siis @henriikkasi ja lisää tilalle @aamukahvilla.

Kuvat 1 & 3: Laura Santanen / Urbaani viidakkoseikkailijatar

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Ylitsepääsemättömistä peloista

Blogibarometri_Henriikka5 kopio

Olin eilen puhujana Markkinointiviestinnän viikoilla. Jos minulle olisi sanottu puoli vuotta sitten näin käyvän, olisin nauranut riemuisasti. Vaikka en varsinaisesti lavakammosta kärsikään, presentoiminen ja julkiset puheenvuorot ovat tuntuneet aina pelottavilta ja epämieluisilta.

Spontaani esiintyminen on ollut itselleni aina huomattavasti helpompaa kuin se, että pitäisi valmistella jotain etukäteen. Viiden minuutin extemporena heitetty puheenvuoro jääkarhujen nykytilasta tuntuu paljon helpommalta ajatukselta kuin etukäteen tehty ja harkittu presis. Jos on saanut valmistella etukäteen, yleisö odottaa enemmän. Pitäisi olla jotain hyvää sanottavaa, verbaalisesti ja visuaalisesti riittävän onnistuneessa paketissa.

Myös yleinen hostaaminen ja ”äänessä olo” ei tuota itselle paineita. Olen juontanut tapahtumia ja juhlia, järjestänyt tilaisuuksia ja tehnyt paljon töitä tapahtumatuotannon alalla. Silloin on kuitenkin helppo piiloutua hostin roolin taakse. Eilisessä tilanteessa minun oletettiin tietävän ja tarjoavan kuulijoille jotain ajateltavaa. Aivan uutta ja hyvin, hyvin pelottavaa.

Puheenvuoroni kesto oli 20 minuuttia. Puhuttiin siis lyhyestä presentaatiosta. Kyseessä oli Blogibarometri 2015 –tutkimuksen julkistus ja tulosten lyhyt läpikäynti. Olin tutkimuksen kirjoittamisen päävastuussa viestintäkonsultin työni kautta, mutta aihe tietysti on tutumpi blogihommien kautta. Näiden kahden roolin kautta analysoin ja lähestyin aihetta.

Blogibarometri_Henriikka6 kopioBlogibarometri_Henriikka4 kopio

Kun kesällä työkaverini kysyivät, voisinko julkaista tutkimuksen Markkinointiviestinnän viikoilla, kuulin vastaavani myöntävästi. Pieni, avuton Henriikka sisälläni huusi apua kovempaa kuin koskaan. Älä nyt hyvänen aika suostu tuollaiseen, mitä et hallitse yhtään! Et mene sinne lavalle itkemään ja nolaamaan itseäsi ja muita. Jostain syystä kuitenkin heitin rennosti, että eiköhän tuo onnistu.

Ehkä pelon myöntäminen on ensimmäinen steppi ja sitä seuraava, yhtä tärkeä, on sen hallitseminen. Monet asiat kun vaativat vain rehellistä myöntämistä ja mikä raskainta, erityisesti kovaa treeniä. Tiesin, ettei kyse ole siitä, ettäkö muut ajattelisivat minun olevan kykenemätön. Olivathan kolleganikin luottaneet minuun kysyessäni minua puhumaan ja suoraan sanottuna voisin kuvitella, että monet eivät uskoisi minun olevan peloissaan julkisen puheevuoron ääressä. Ja ihan oikeasti, eihän kyseessä todellakaan ole kovin iso asia kenellekään muulle kuin minulle. Päätin, että olkoon syksyn(kin) teemana uuden oppiminen (isäni aina pilkkaa minua, kun minulla on aina käynnissä uuden oppimisen aika). Asia kun ei ajan kanssa kuitenkaan muuttuisi helpommaksi. Uusi osaaminen avaa uusia ovia ja epämiellyttävät kokemukset harvoin heikentävät luonteenlujuutta.

Valmistelin ja treenasin. Valmistelin PowerPointin ja mietin, mitä asioita haluaisin nostaa. Jännitin. Treenasin lisää. Mietin, miten 20-minuuttinen voi olla niin suuri juttu minulle. En kuitenkaan vähätellyt, pelolle ja jännitykselle kun ei voi viitata kintaalla, vaan se kannattaa ottaa tosissaan. Lopulta esitin esitykseni kolmesti Jannelle, joka antoi palautetta ja kehitysehdotuksia (voitteko uskoa, että näiden kolmen esityksen jälkeen hän tuli vielä katsomaan sen varsinaisenkin?). Pelko katosi ja itseluottamus kasvoi, kun tiesi mitä on sanomassa. Visualisoin tilannetta ja mietin, mikä voisi olla pahinta mitä voisi tapahtua. Pahin skenaario oli, että jäätyisin täysin ja poistuisin lavalta. Sekään ei oikeasti vaikuttaisi mitenkään juuri mihinkään eikä etenkään kehenkään. Miksi siis suotta pelätä?

Blogibarometri_Henriikka2 kopio

Eilen ennen esitystä vastasin paikalle olleille, kyseleville työkavereille, että jännittää vähän. Tajusin, että hallitsematon pelko oli muuttunut sopivaksi jännitykseksi, jonka päällä istuin ihan itse. Tilanne ja pääkoppa oli kontrollissa. Oman vuoroni alkaessa marssin lavalle neonoranssissa bleiserissäni, matalat herrainkengät jalassa suht rentona, jännityksestä sopivasti vireessä. Olin ajatellut tarvitsevani korkoa kannan alle nostamaan itsevarmuuttani, mutta tajusin aamulla haluavani mieluummin olla lähellä maata, jotta voin kävellä lavalla ja liikkua helpommin.

150-henkinen yleisö kuunteli asiantuntija-puheenvuoroni keskittyen, tiukasti silmiin katsoen. Oli mukava olla siinä hetkessä. Minulla oli muistilapuissani tukisanoja, mutta pääasiassa selitin asioita omin sanoin. Tiesin, että se on minulle luontaisin tapa. Keskityin ja hengitin syvään, nautin tilanteesta. Työkaverit katsoivat luottavaisesti, hain heistä tukea sanoja etsiessäni. En huomannut kenenkään poistuvan kesken puheenvuoron. Ja jälkikäteen tajusin, että syynä ei ollut kelvoton show, kun osa kuulijoista oli puhelimiensa ääressä: he vain live-twiittasivat kuvia slaideista, sitaatteja puheestani ja ajatuksiaan aiheesta. Varmasti osa pyöri facebookissakin, mutta kaikesta minun ei tarvitse välittää.

Lähtökohtaisesti yksinkertainen asia, joka tuotti ylitsepääsemätöntä pelkoa. Tai luulin sitä ylitsepääsemättömäksi ennen kuin tartuin siihen ja ravistin. Opin ja kasvoin. Kyse ei ollut 20 minuutista tai ylipäänsä kyseisestä minipuheesta vaan paljon suuremmasta aihiosta. Kun presistä pyydettiin minulta, olisin voinut vastata ”kiitos ei, minulla ei ole tällaisesta mitään kokemusta”. Mutta kokemus ei kartu, jos ei tee. Nyt voin sanoa seuraavalla kerralla, että ”kyllä kiitos, tällaisestahan minulla on jo kokemusta”. Ja vaikka uskon edelleen jännittäväni, en usko sen olevan aivan näin suurta. Lisäksi saan rohkeutta myös muuhun ja voin oppia hallitsemaan pelkoja myös muissa tilanteissa: veikkaan, että Myllykosken sillalta hyppääminenkin oli helppoa, kun olin pyörittänyt pelkoa ja sen voittamista mielessäni pari kuukautta.

Blogibarometri_Henriikka1 kopio

Vaikka en näe itseäni suurena luennoitsijana, haluan oppia hyväksi puhujaksi. Haluan oppia luottamaan siihen, että jos minua pyydetään johonkin puhumaan, asiantuntijuuteni riittää. Minä riitän. Haluan oppia artikuloimaan selvemmin, päästä irti maneereistani. Lisätä sisältöä, vähentää täytesanoja. Valmistella inspiroivia slaidisarjoja ja käydä inspiroitumassa itse muiden puheenvuoroista. Ja haluan mieluusti olla kumoamassa sitä ajatusmallia, jossa miehiä pidetään naisia parempina ja karismaattisempina puhujina. Tämäkin on pitkälti naisista itsestään kiinni. Jos naiset eivät puhua pukahda eivätkä luota itseensä, ei heistä saada irtikään mitään.

Siis luotetaan enemmän, treenataan enemmän. Osataan kieltäytyä oikeissa hetkissä, haastaa itseämme sopivan hetken tullen. Turhat esteet alas, henkeä ahdistavat asiat pois päiväjärjestyksestä. Kukaan muu ei ajattele parhaimpia tai etenkään huonoimpia puoliasi niin paljon kuin itse ajattelet.

Oho, mikä palopuhe tästäkin tuli! Jos suullinen ulosantini olisi yhtä vikkelää kuin sormeni näppiksillä, presis kuin presis tuntuisi sunnuntaikävelyltä.

– Henriikka

Ensi viikolla Turkkiin

72ca5d1974f4a62c99b0d4953f815671

Olisi teille pikkuinen juttu kerrottavana. Lähden ensi viikon keskiviikkona Turkkiin. Tiedän, en olisi ansainnut tähän väliin reissua millään mittakaavalla, juurihan pääsin Botswanaan ja seikkailin kesäkuun Siperiassa. Mutta Turkkiin tässä nyt ollaan kuitenkin menossa kuuden päivän matkalle.

Suomalainen Meretniemen perhe on lähdössä purjeveneellä löytöretkelle maailman ympäri kolmen lapsensa kanssa. Kuuden vuoden mittainen purjehdus vie perheen kaikille valtamerille, kuudelle eri mantereelle ja 75 maahan.  Purjehdus starttaa kesäkuussa 2016 Turkista. Ja arvaatteko mitä? Tulevalla reissullamme purjehdimme juuri tuolla samalla potskilla!

Purjehduksen ympärille on rakentumassa laajempi Sail For Good -projekti, jonka tarkoituksena on kehittää yksilöllinen digitaalinen oppimisympäristö, jota voitaisiin hyödyntää laajemminkin alueilla, joilla lapset eivät syystä tai toisesta ole normaalin koulutuksen piirissä. Matka järjestetään Sail for Good- hankkeen toimesta. En vielä itsekään tajua kovin paljon koko asiasta, mutta toivottavasti osaan reissun jälkeen valaista asiaa paremmin.

Sen verran tiedän, että pääsen purjehtimaan ja vaeltamaan. Purjehdimme Meretniemen perheen s/y Panacea –purjeveneellä ja tutustumme Turkin ulkoilmakohteisiin Lycian way –vaellusreitillä.

Matka starttaa keskiviikkona 23.9. klo 05.00 Helsinki-Vantaan lentoasemalla terminaalissa 2. Iiik.

– Henriikka

Ps. Mukaan on lähdössä huvittavan sekalainen ja minulle tuikituntematon sakki:
Fitness Führer, OTTO Izakaya, Timo Wilderness, Urbaani viidakkoseikkailijatar, @kpunkka, @juusohd, Blue Wings, Cocoa etsimässä, Lapsiperheenmatkat & Sail for Good.

Nahkavaipoissa

_MG_0858 kopio

Kävin tänään ensimmäisen kerran Hotelli Tornin vessassa. Juuri siinä legendaarisessa lasikopissa, josta näkee Helsingin yli. Voi istua pissillä ihan rauhassa, ihailla kaupunkia ja miettiä, kuinka moni kiikaroi sinua samalla.

Tällainen spesiaalihetki kaipaa spesiaalihousuja. Olivat ne sitten nilkoissa tai eivät. Työkaverini kommentoi aamulla: “Aikamoiset nahkabyysat. Vaativat kyllä kantajansa.” Vakuutteli, että olen sellainen kantaja. Uskoin häntä, vaikkei työkaveri olisikaan ehkä kehdannut myöntää muuta.

Nahkaverkkarit tulivat vaatekaappiini jouluna 2012 ja ovat olleet siellä kohta kolme vuotta. Tiedän osan edelleen kauhistelevan, missä nahkavaipoissa elämääni elän, mutta minä hiippailen niissä tyytyväisenä.

_MG_0744 kopio _MG_0911 kopio_MG_0881 kopio _MG_0938 kopio

Syyskuu ei ole pettänyt. Tiesin sen olevan paras kaikista. Jo syyskuun ensimmäinen todisti, ettei hehkutukseni ole ollut turhaa: olin unohtanut ladata matkakorttiani, ja lipuntarkastaja antoi minulle sakot anteeksi, kun olin niin surullinen.

Muutama päivä sitten olin ystäväni kanssa Hietalahden kauppahallissa syömässä lounasta. Saimme ilmaiset minijälkkärimunkit. Ja kun ostin viikonloppuna auringonkukkia, kukkasia myyvä poika oli ystävällisin asiakaspalvelija, kenet olen koskaan kohdannut. Siitäkin huolimatta, että hän teki töitä pihalla katoksessa sateen ropistessa, tuulen tuivertaessa.

Syyskuun ansiota kaikki ihana, sanon minä.

– Henriikka

nahkahousut/H&M Studio, kengät/Bianco, paita/second hand, laukku/Lumi (saatu)

Kissamekko kakkonen

_MG_0548 kopio

Pukeuduin lähes tasan kaksi vuotta sitten kissamekkoon. Se oli musta, jossa oli valkoisia kissoja. Enää minulla ei ole sitä, tuttuni piti siitä paljon ja myin sen hänelle parista lantista.

Oli kissamekon kokoinen aukko vaatekaapissa. Mikä neuvoksi? Kissamekko kakkonen. Kermanvalkoinen ja kellohameinen. Ilahduttava ja vähän liian söpö. Poola Katarynan uusinta mallistoa.

_MG_0531 kopio_MG_0561 kopio_MG_0530 kopio

Pyörähtelin eilen kissamekossa elokuun toiseksi viimeistä päivää. Lähdimme Jannen kanssa treffeille konserttia kuulemaan ja Janne poimi minulle kadulta vaalenpunaisen, vähän kulahtaneen kukan asusteeksi. Polvet olivat mustelmilla ja jalkaterät sujautettu vikkelästi puukenkiin, huoletonta ja helppoa.

Hameen alla oli piilossa lyhyet pyöräilysortsit, sillä mikään ei ole rasittavampaa kuin varoa vilauttelua.

Herra ratikkakuski katsoi pitkään ja tuimasti, kun otimme kuvia raitiovaunukiskojen päällä. Mutta varmistimme oikealta, vasemmalta ja vielä kerran vasemmalta ja oikealta, etteivät lapset nää ja ota meistä mallia. Toivoin vaaleanpunaisen pallokukan olevan jättitikkari, mutta toiveistani huolimatta se pysyi pensaastaan pudonneena kukkaisoksana.

_MG_0540 kopio_MG_0581 kopio

Minusta tämä toinen kissamekko on entistä parempi. Ja alkusyksyinen ja loppukesäinen minä alkukesäistä ehdampi. On päässyt jotenkin mieli virkistymään ja hipiä ottamaan muutaman pisaman.

Olen saanut itseni muutamana päivänä kiinni itse teosta: en ole juuri lainkaan skeptinen juuri millekään, vaikka uskokaa tai älkää, suhtaudun moniin asiohin pienellä varauksella. Ilmeisesti kohti valuva syksy saa minusta parhaat puolet esiin.

Dippadappadaa ja sitä rataa.

– Henriikka

mekko / Poola Kataryna, takki & kengät / second hand

Ehdolla Suomen parhaaksi lifestyle-blogiksi

Onhan se hullua. Saada tietää, että on viiden viimeisen joukossa ehdolla Suomen parhaaksi lifestyle-blogiksi. Tämähän on silkka fiilistelyblogi! Kuinka ne nyt tällaisestä pitää?

henriikkasimojoki2

The Blog Awards Finland 2015

Suomen suurin blogikisa antaa tunnustusta vetovoimaiselle sisällölle ja sen parhaille tekijöille. The Blog Awards Finland palkitsee syksyllä 2015 suomalaisten bloggareiden parhaimmiston sekä vaikuttavinta blogimarkkinointia. Kisa huipentuu 2.10. järjestettävään gaalaan.

Lifestyle

Lifestyle-kategoriassa parhaana palkitaan blogi, joka on täydellinen sekoitus kirjoittajansa elämää, harrastuksia sekä mielenkiinnon kohteita. Blogi loistaa niin monella osa-alueella, ettei sitä voida niputtaa vain yhden kategorian alle. Blogi on kirjoittajansa näköinen, sen teksti on lennokasta ja tunnistettavaa – laadukkaita valokuvia unohtamatta. Blogi on aktiivisesti päivittyvä ja elää tiiviisti mukana kirjoittajansa elämässä sekä sen tapahtumissa. Blogin kirjoittajasta on tullut lukijoilleen virtuaalikaveri, johon on helppo samaistua ja josta on ilo inspiroitua.
marketing
Minulla on lifestyle-kategoriassa aikamoiset kilpasiskot ja -veli: Tickle Your Fancy, Kaikki mitä rakastin, Tämän kylän homopoika ja Mungolife. Kaikki keskenään kovin erilaisia, mutta yhtä kaikki uniikkeja ja laadukkaita.

Voittajat valitaan jokaisesta kategoriasta erikseen sekä tuomariston että yleisön äänten perusteella. Jos tuntuu, että haluaisit käydä tiputtamassa äänesi minulle, niin teet sen helposti täällä.

Sellainen uutinen, joka varmasti ilahduttaa itseäni enemmän kuin teitä. Mutta ehkä voitte yhtyä ilooni edes murto-osan verran? Menee voitot kenelle tahansa, niin kai tässä saa olla ylpeä. Edes ihan vähän.

– Henriikka