Istuin tiistaina Kööpenhaminassa, Cafe Paludanin brunssilautanen edessäni (paikka ja lautanen 5/5). En jaksanut millään olla koneella tai puhelimella, vaikka wifi olisi löytynytkin – niin kuin kaikissa paikoissa Kööpenhaminassa.

Otin vihkon repusta ja aloin kirjoittaa ajatuksia siitä, miltä tuntuu matkustaa yksin. Millaisia ovat ne kaivetut, sisimmät tunnot, joita yksin reissaaminen herättää?

Olin ajatellut kirjoittaa vain itselleni, mutta näin jälkikäteen ajateltuna syvimmissä tunnoissa riittää usein eniten samaistumispintaa.

Yksin matkustaminen
tuntuu siltä
kuin kirjoittaisi koko ajan kirjaa
oman pään sisään
ja suuta kuivaa
kun ei saa koskaan
jutella kenenkään kanssa kunnolla

Yksin matkustaminen
tuntuu siltä
kuin kukaan ei odottaisi
minua missään
eikä olisi koskaan odottanutkaan

Yksin matkustaminen
tuntuu siltä
kuin olisi jo vanha rouva,
hyvän, pitkän elämän elänyt nurkkapöydän tarkkailija
nuoren tytön vaatteissa

Yksin matkustaminen
tuntuu siltä
kuin olisi pieni tyttö
aikuisten isoissa saappaissa
ja trenssitakissa

Yksin matkustaessa
yhtäkään tunnetta
ei tunnista kunnolla
mutta silti ne kaikki tuntuvat valtavilta

Yksin matkustaessa
ihanan ja kamalan väliin
ei mahdu niin paljon kuin kotona,
vaan kaikki otetaan vastaan
ja jatketaan

Yksin matkustaessa
voi yhtäkkiä olla
kuka tahansa,
eikä kukaan arvota
mikä on oikein tai väärin

Yksin matkustaessa
ei lopulta erota
mitkä mielessä pyörivistä ajatuksista
on omia
ja mitkä ovat syntyneet
ympäristön myötä
yksinolon myötä

Yksin matkustaessa
kaipaa kaikkia
mutta ei haluaisi olla
kenenkään kanssa

Yksin matkustaessa
omista ajatuksista
syntyy seuralainen,
jonka kanssa viihtyy,
johon välillä kyllästyy
jota harvoin ymmärtää.

—

Aurinkoa, kauneutta, syvimpiä ajatuksia viikonloppuunne.

-Henriikka