Niin minusta sitten tuli erä- ja luonto-opas, kun sain perjantaina valmiin paperit ja uuden ammattitutkinnon.
Muistan hyvin, kuinka syksyllä 2017 sain idean Liesjärven kansallispuistossa, Savilahdessa, teltassa pötköttäessämme. Olimme Eevan kanssa liikenteessä ja käyneet aiemmin päivällä lounaalla Eerikkilän urheiluopistolla. Sanoin teltassa, että heräisin mielelläni näistä maisemista vaikka aina, eläisin opiston leirielämää erittäin mielelläni. Eeva sitten vastasi, että mikset hakisi kouluun. Niin minä sitten hain, kun haku aukesi.
Yksitoista kuukautta kiisivät ohi hurjalla vauhdilla, ja yhtäkkiä kaikki on paketissa. Minulla on uusi ammatti, voi juku.
Vuoteen on mahtunut vaikka minkälaisia metkuja: intiaanikanoottien kaatumisia, asumista hirsimökkikommuunissa, eksymistä lähimetsään, myrkkysienten esittelyä opiskelukavereille (sori siitä…), telttailua -40 asteen pakkasessa, lötköttelyä riippumatossa, umpihankihiihdon MM-kilpailut ja kymmeniä, kymmeniä rantasaunakeskusteluita.
Olen oppinut alasta ja olen oppinut itsestäni – esimerkiksi sen, etten olekaan hyvä ja nopea, vaan oikeastaan aivan surkea oppija. Senkin opin, ettei minulla ole minkäänlaista sisäistä kompassia. Toisaalta taas hahmotin, että sydämeni on vallan hieno kompassi, noin niinku elämässä yleensä. Se lienee tärkeämpi taito sitten kuitenkin, kunhan vain keksii sopivat keinot olla eksymättä muuten.
Mukaan vuodesta tarttui myös 18 hienoa tyyppiä; 16 korvaamatonta luokkakaveria ja kaksi arvokasta opettajaa.
Mietimme pari viikkoa takaperin vikalla kouluvaelluksellamme Kolin vaaralla istuessamme, mistä olemme kiitollisia. Nostin itse esiin kiitollisuuden siitä, että on saanut ympärilleen erityislaatuisen sosiaalisen rakenteen. Että aikuisena on saanut mahdollisuuden tutustua pariinkymmeneen uuteen ja keskenään erilaiseen ihmiseen niin intensiivisesti ja läpikotaisin, niin kuin me nyt olemme saaneet. Se on ollut erityisen poikkeuksellista, ettei ole oikein voinut esittää mitään, kun yhdessäolo on ollut niin tiivistä – sitä on vaan ollut mikä on ja toisaalta hyväksynyt ympärillä olevat sellaisina kuin he ovat. Ei ole ollut huonoja ja hyviä puolia, vaan pelkästään puolia, jotka nousevat eri tavoin eri tilanteissa esiin.
Kesällä reissaillen, syksyksi rauhoitan ja pistän vihdoin työkuviot kunnolla kuntoon vuoden tiukan opintoputken jälkeen.
En ole ajatellut vielä, mitä haluan tutkinnollani tehdä, mutta en näe itseäni täysipäiväisenä oppaana ainakaan. En nähnyt ennen opintojen alkuakaan. Voi olla, että alan joskus tuottaa tai opastaa jotain spesiaaliretkiä, ehkä yritysten työhyvinvointipäiviä, teemallisia luntopalveluita tai jotain räätälöityjä keikkoja asiakasryhmille. Tai sitten perustan oppaiden managerointitoimiston tai alan ammattiliiton.
Mutta ne eivät tunnu lähitulevaisuuden ajatuksilta ollenkaan. Nyt haluan hetken keskittyä some- ja viestintätöihin, laittaa syksylle kalenteriin valmiksi pari lomaviikkoa ja keskittyä vähän vähempiin asioihin kerrallaan, vähän pienemmän ihmisporukan ympäröimänä. Vaikka vuosi olikin upea, vaatii veronsa hoitaa töitä ja opintoja päällekäin ja muuttaa pois kotoa.
Mutta on minulla kyllä siisti fiilis. Tein sen. Uskalsin. Moni piti hulluna ja itsekin välillä, mutta silti luotin sitten, että tämä on hyvä. Että vuosi on yllättävän lyhyt aika sitten kuitenkin. Ja olihan se. Luulenpa, että moni teistäkin ajattelee nyt, että miten saattoikin vuosi mennä näin vikkelästi, että vastahan alotin.
On ihana ajatus, että myös kirjoittamiselle jää enemmän aikaa. Sydämen päällä pötköttelee niin paljon. Odottelen myös, että arjesta vapautuu aikaa pitkille kävelyille ja juoksulenkeille. Ulkoilmaelämästä minua ei varmasti saa irrotettua enää koskaan kokoaikaisesti toimistoon kökkimään, mutta joku kultainen keskilinja tuntuisi tähän hetkeen sopivalta.
Ihana, kun seurailitte opiskeluvuotta. Luulenpa vaan, että opiskelen taas aika piankin jotain uutta. Olen liian utelias lopettaakseni tähän.
-Henriikka
Kuvat: Vuoden luottokuvaaja Toni Eskelinen, jonka avulla sain työt vuoden aikana tehdyksi. Kiitos.
