Vastasyntynyt opettaa elämään hetkessä

Kun saavuimme vauvan kanssa kotiin, ymmärsimme vikkelästi ensimmäisien päivien aikana, että suurin shokki kaikessa ei ollut yöheräilyt tai kiukkuavan vauvan hyssyttely. Kaikista eniten vaati luopua vapaasta, rutiinittomasta ja spontaanista elämäntavasta, jota olimme vaalineet. Sellainen ei vain yksinkertaisesti ole vastasyntyneen kanssa mahdollista, vaikka moni asia onkin.

Vaikka vauva nukkuukin melkoisesti, hän myös syö aluksi noin 8–12 kertaa päivässä, mikä luo väkisinkin raameja päiville. Tuijotimme ensimmäiset päivät kelloa ja pohdimme, että kohta se taas syö. Että eihän tässä kannata tai ehdi oikein mihinkään ryhtyä, kun kohta hän taas jo köllöttää sylissä ruokailemassa.

Noh, onneksi pääsimme tämän vaiheen yli. Onneksemme olemme saaneet huomata, että vauva pikemminkin opettaa elämään hetkessä. Kun käsillä on sopiva hetki jollekin, siihen kannattaa tarttua.

Alkuun huomasin stressaavani kahvikupin äärellä, että herääkö vauva pian, että ennätänkö juoda kahvini loppuun. Tämän kuukauden aikana olen hoksannut, että ei se minun stressini tilanneta muuta ainakaan parempaan, joten kannattaa vain nauttia hetkestä.

Yllättävää kyllä, nyt aikaa tuntuu riittävän vaikka mihin, kun ensin sitä ei meinannut riittää edes suihkussa käyntiin. Meitä tietysti auttaa se, että kotona on kaksi vanhempaa, mutta silti pystymme yhtäkkiä kumpikin moninkertaisesti enempään. Eilen nautiskelimme uuden veneemme kannella, haravoin pihaa, kävimme vaunulenkillä ja leikimme vauvan kanssa. Sen lisäksi söimme pari kertaa yhdessä ja joimme useankin kahvikupillisen ihan rauhassa. Ehdinpä vielä lukea kirjaakin ja päivittää kuulumisia Instagramiin. Parin kolmen tunnin aikana ehtii lopulta yllättävän paljoon, jos vain tahtoo.

Tänään aamulla mietimme, että otamme käyttöön systeemin, jossa kumpikin saa aamulla toivoa, mitä tahtoisi tänään tehdä rauhassa. Puoliso halusi käydä veneellä, minä sanoin haluavani kirjoittaa blogijutun. Ja tässä tätä nyt sitten kirjoitellaan. Ihan rauhassa. Puoliso etsii vastapäätä pöydän ääressä meille paljua terassille. Nämäkin hetket voisi hyvin käyttää siihen, että murehtisi milloin pikkuinen herää. Nyt totean, että vielä hän on ainakin unessa.

Olen luonteeltani tavoitteisiin ja aikatauluihin vahvasti nojaava. Välillä unohdun haikailemaan tuleviin suunnitelmiin sen sijaan, että keskittyisin täysiä siihen hetkeen, joka on oikeasti käsillä. Sitäkin tohtii miettiä, onko tässä äitiyslomalla niin vimmatun tärkeää ylipäänsä saada yhtään mitään muuta aikaan kuin hyvinvoiva ja rakastava elämänpohja tuolle mukelolle.

Luulen, että tuo perillinen opettaa minut paremmille tavoille. Vaikka sitten väkisin, mutta opettaa kuitenkin. Pidän tästä vauvaelämästä koko ajan enemmän.

-Henriikka

ps. Näissä kuvissa ollaan juuri sairaalasta lähdössä ja sitten kotiovella, joka selkeästi kaipaa vähän kevätsiivousta. Eiköhän sen ehdi parissa kolmessa tunnissa senkin.

Voiko elää hetkessä, jos bloggaa?

_MG_2277 kopio

Muutama päivä sitten sain mielenkiintoisen, ajatuksia herättävän kommentin tänne blogiin:

”Elätkö hetkessä? Sinulla on kauniita kuvia blogissa. Ihanaa seurata. Mutta samalla kaikkia näitä postauksia lukiessani mietin, ehditkö elää nämä kaikki hetket, vai meneekö elämä miettiessä, miten ne saisi parhaiten linssin läpi tallennettua? Älä käsitä tätä pahalla. Oletko ajatellut, millainen jokin matka esimerkiksi olisi, jos saisit ottaa vain 10 kuvaa? Muistatko nyt lukuisat kuvat, vai muistatko hetket?”

Varsin hyvä kysymys ja todella mielenkiintoinen aihe. Tiedän monien bloggaajien vakuuttelevan, että kyllä he elävät joka hetki kuin viimeistä päivää eikä heidän valokuva- tai blogitouhotuksensa tule carpe diemin tielle. Tekisi mieli itsekin vakuutella, on minulla argumentit siihenkin valmiina, mutta totuus ei ole niin yksinkertainen, sillä en elä läheskään aina hetkessä.

_MG_2278 kopio

Hetkessä eläminen on kovin korkealle arvostettua ja hyvä niin. Se on omakin päämääräni lähes kaikissa elämäntilanteissa. Minusta on kuitenkin mukava myös toisinaan keulia vähän etukäteen ja fiilistellä tulevaa ja toisaalta marhuta nostalgisissa ajatuksissa, jo tapahtuneet asiat keskiössä. Hetkessä eläminen ei minusta ole välttämättä aina se ainoa oikea tapa.

Toisaalta olen valinnut bloggaajan roolin. Ikuistan hetkiä, mietin kuinka niistä kirjoittaisin. Mietin eri kuvakulmia ja vangitsen visuaalisia hetkiä. Väkisinkin jotkut tilanteet tulee elettyä tämän vuoksi vähän vähemmän hetkessä.

Mutta minulla on aidosti palava halu jakaa ne tilanteet muillekin. Ymmärsin muutama vuosi sitten kirkkaasti, että blogi on itseilmaisun lisäksi väline tavoitteelle, että haluan saada ympärillä olevat ihmiset huomaamaan maailman ja elämän kauneutta. Ja nimenomaan niin, että se kauneus löytyisi ihan arkipäiväisestä elämästä. Jos tähän tavoitteeseen pyrkiminen saakin minut elämään vähemmän hetkessä, mutta saa moninkertaisen määrän ihmisiä ilahtumaan tai saamaan lisäajatuksia heidän arkeensa, niin eikö se ole minun hetkieni ”uhraamisen” arvoista?

Työskentelin useamman vuoden tapahtumatuotantojen parissa, käytännössä suunnitellen ja toteuttaen erilaisten tapahtumien järjestämistä. En koskaan pystynyt täysin rentoutuen nauttimaan valmiista tapahtumista, koska mietin yksityiskohtia ja yritin valvoa, että kaikki menee suunnitelmien mukaan. Mutta oli kovin palkitsevaa nähdä vieraiden nauttivan. Luulen, että bloggaamisessa on paljon samaa.

_MG_2286 kopio

Ja jotta tästä kirjoituksesta ei jäisi aivan väärä mielikuva, niin kyllä, elän suurimman osan elämästäni nimenomaan hetkessä. Janne on lojaali kameramieheni, ja usein toteutamme valokuvauksen ”hetkien alussa”. Meistä on tullut tehokkaita. Kun kuvat on otettu, kameran voi laittaa syrjään ja keskittyä tilanteeseen. En pidä siitä, että koko ajan kuvataan.

Lisäksi elämässäni on monia, monia hetkiä, joita ette yksinkertaisesti virtuaalisesta elämästäni löydä. Vaikka olenkin somessa aito itseni, niin eivät aika eikä halu riitä siihen, että taltioisin kaiken eri kanaviin. Tuskin tekään jaksaisitte sellaista seurata, BB-Henriikkaa. Usein parhaat hetket vain menevät ilman, että koko kameraa tai blogia on tullut ajatelleeksi lainkaan.

Ei siis huolta. Elän riittävästi hetkessä. Arvostan, että huolehditte.

-Henriikka