Vietin klassisen viikonlopun. Helpon, hitaan ja tehottoman. Valvoin vähän liian myöhään, nukuin vähän liian pitkään, torkutin vähän liian monta kertaa, mutta aina tuntui yhtä ihanalta.

Valmistin valtavia aamiaisia ja söin niitä kevyesti toista tuntia. (Lauantaina kävin vielä aamiaisen jälkeen Ruplassa vegaanibrunssillakin, ettei vaan jäisi nälkä, eikä päivään mahtuisi liian monta syömätöntä hetkeä.) Valitsin sopivaa kahvikuppia huvittavan kauan, istua möllötin, lipitin kahvia ja soitin kaiuttimista musiikkia, josta jää leppoisa ja tyytyväinen olo. Nousin ylös laittamaan kahvinkeittimen takaisin päälle – niin hyvä keksintö kuin onkin, niin se turvasuljinaika on aivan liian vikkelä viikonlopputahtiini.

Vaihdoimme lauantain brunssilla kuulumisia viime vuoden luokkakaverini kanssa, joka opiskelee Helsingissä. Totesimme ajan suorastaan rynnänneen kohti joulua, yhtäkkiä kaikkien vihaamasta marraskuustakaan ei ole kuin rippeet jäljellä. Välillä tuntuu edelleen siltä, kuin pitäisi palata kouluun, nousta aamulla seitsemältä sen vuoksi, että opetus alkaisi kahdeksan jälkeen. Todellisuudessa niistä ajoista on jo pian puoli vuotta.

Kätevästi Ruplassa töitä tekemässä istui myös toinen ystävä, jonka pöytään vaihdoin ekan karattua juhlimaan lauantai-iltapäiväänsä ja -iltaansa. Se olikin ainoa tehokas asia koko viikonlopussa: sain samalla kahvilakäynnillä kahdet kuulumiset ja ilahtumiset. Autoin nettisivuprojektissa entisen viestintäkonsultin tiedoillani, ja hän taas minua elämäni kanssa nykyisenä keittiöpsykologina. Näppärää, kertakaikkiaan.

Tänä viikonloppuna ajattelin pystyväni vaikka mihin, tekeväni vaikka mitä. Sitten yhtäkkiä ihailenkin uutta otsatukkaani puolisen tuntia peilin edessä ja tuskastelen toisen sitä, miten sen saa pysymään aisoissa. Kiertelen kotia siirrellen asioita oikeille paikoilleen, laulan soittolistojen tuttujen biisien sanoja mukana jammaillen ja unohdun yhtäkkiä imuroimaan tai lukemaan päiväkirjastani vanhoja kuulumisia. Puristelen vartin verran mustapäitä vessassa, selailen samanlaisen hetken tyhmiä mutta naurattavia nettimeemejä ja haaveilen kolmannen. Vaikka herään puoli yhdeksän, aamun jälkeen kello onkin kolme. Vaikka piti olla koko päivä aikaa, yhtäkkiä onkin vain pikkuriikkinen hetki.

Tänään ennätin sentään katsastamaan Idan uuden, ihanan asunnon. Mutta kun kuulumisiakin voi helposti vaihtaa kolmisen tuntia, siinähän ne sunnuntaihetketkin yhtäkkiä hujahtivat. En sitten oikeastaan tehnytkään juuri mitään.

Ainiin! Olihan meillä eilen Bean kanssa kahden hengen pikkujoulut. Olen viettänyt miltei tipattoman syksyn elokuusta lähtien, eli nautiskellut alkoholijuomia noin kahden annoksen verran, mutta eilen päätimme nostaa kuohuvat lasilliset kohti kattoa. Aiemmin viikolla Kierrätyskeskukselta löydetyt lasit kaadettiin niin piripintaan, että oli pakko hörpätä huulet kiinni lasin reunassa, ennen kuin nosti ne pöytäpinnalta. Sitten kippistimme kuluneelle vuodelle ja erityisesti sille, että se on pian ohi.

Nyt kaapissa on vielä puollonpuolikas jäljellä. Ehkä juon vielä tänään lasillisen sen kunniaksi, että ensi viikolla alkaa synttärietkoni – viikonkestoinen ilakointi oman pääni sisällä. Juhlia en meinannut järjestää, mutta otan tietysti silti kaiken ilon irti kaikin mahdollisin keinoin.

Onneksi vakkarikakuntekijäni muisti laittaa minulle viime viikolla viestiä: ”Sulla synttärit lähestyy – kalenteriin vielä mahtuu, jos haluat taas tilata kakkua…” Totta hitsissä halusin! ”Tilaisin sellaisen yhden hengen teemakakun!” For real.

Nyt viikonlopun jälkeen totean tyytyväisenä, että olipahan ihana viikonloppu. Juuri sellainen kuin tarvitsin.  En tehnyt yhtäkään asiaa To Do -listalta, mutta ehkä sitä listaa ei kannattaisi muutenkaan yrittää lyhentää viikonloppuisin.

Sitä paitsi ensi viikko näyttää kalenterissa kamalan väljältä ja sellaisena aion sen pitääkin. Ehtii sitten etkoilla synttäreitä ja tanssia vähän väliä päänsä sisällä. Suht kiireisen marraskuun jälkeen on ihanaa huomata loppuvuotensa kuulumiset ”Kuuluu hyvää. Ei, en ole lainkaan kiireinen.” Sellaiseksi yritän jättää ensi vuodenkin, tai no… loppuelämäni.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij