Koronakevään kaikuja – miten kaikki jatkuu tämän jälkeen?

Kolmatta iltaa Helsingissä. Taivas on kirkkaansininen.

Luojako se laittoi tällaisen kelin, ettei ahdistus kasvaisi aivan yltiöllisiin mittasuhteisiin? Taitaa kevät muutenkin olla kaikkein paras aika tällaiselle – kuvitella, jos elettäisiin kaikenlisäksi kaamoksessa. Joku napisi somessa, että maaliskuu ei ole koskaan ollut näin upea, ja nyt on, vaikkei mitään saa tehdä. Minusta kyllä tuntuu, että sininen taivas vaeltavine, valkoisine pilvineen helpottaa oloa.

Toisaalta, jos Luojaan uskoo, niin hänhän tästä koko koronastakin on vastuussa. Vai pirulaisen juttujako tämä on? Ehken yritä hengellistää, kun en ole muutenkaan mikään kummoinen teologi.

Lauantaina heräsin vielä Ylitorniolta, karanteenikodista. Niin kuin kauneuden tasosta näkee, nämä kuvat ovat sieltä. Perjantaina, siivouksen lomassa oli hyvä hetki tallentaa hirsiunelman tunnelma muistikortille.

150-vuotiaan kotivanhuksen antoivat käyttöön Stella ja Jarno, joiden kautta olettekin jo ehkä aiemmin talosta kuulleet ja nähneet hetkiä. Se onkin kumma, kun tulee itselle aivan sellainen olo, että uskallanko edes jakaa mitään, kun en varmaankaan yllä sellaiseen estetiikan tasoon kuin he. Älytön ajatus sinänsä, sillä estetiikka on kuitenkin ensisijaisesti miljöössä ja talossa, enkä minä sitä onnistunut kyllä mitenkään pilaamaan.

En silläkään, että säilytin hiihtovaatteitani toisinaan laittoman kauan pirtin puolella mytyssä. Ja tiskejä odottamassa pesuaan altaassa. Ja suksia ja sauvoja hujan hajan pihalla. (Eräs asia, jonka karanteenissa opin: olen esteetikko, en siisti.)

Koronakevään tärkein tehtävä on yhteinen. Loiventaa kurvia, pysyä kotona, pitäytyä turvavälissä ja olla tartuttamatta. Sen kaikki jo tiedämme.

Sen lisäksi minulla on koronakeväälle tasan yksi henkilökohtainen suunnitelma: levätä. Levätä niin, että tunnen itseni levänneeksi. Levätä niin, että tulee tylsää. Ja erityisesti niin, että kun tulee tylsää, tylsistyn, enkä nappaa puhelinta käteeni. Haluan levon laskeutuvan kaikkialle minuun. Pysyn koronatontillani, pysyn kaukana muista ja lepään. Lepään vuosientakaista rasitusta pala palalta pois kehostani ja mielestäni. Jälleen kerran keskityn siihen, minkä olen niin pitkään toivonut olevan jo poissa.

Olen aloittanut nukkumalla. Unta onkin riittänyt viimeisille kolmelle viikolle keskimäärin yli 10 tuntia yössä, viime yönä taas 12. Ei ole tarkoitus kerskailla, tällainen saattaa huonounista ärsyttää. Minun ei ole ollut tarkoitus nukkua teidänkin puolestanne, mutta ilmeisesti niin teen. Tai sitten unentarpeeni on järisyttävä.

Elämäni on oikeastaan aika samanlaista aina kuin se on nytkin, paitsi että yleensä liikun paikasta toiseen aktiivisesti, pitkiäkin välejä. Suosikkiasiani elämässä ovat kuitenkin melko ennallaan.

Luonto on ja tarjoaa parastaan, ja on ollut hienoa nähdä, että ihmiset ovat löytäneet sen luo. En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka vähättelevät takapihan metsässä luotua luontosuhdetta tai lähisuohon tyytyjää – luonto voi yhtä lailla olla varpunen Helsingin keskustassa tai muutamat männyt Lauttasaaren rannassa.

Ystäviäni ja perheenjäseniäni näen muutenkin aika harvoin. En kaipaa kovin aktiivista sosiaalista elämää ja viihdyn itsekseni. Olen pikemminkin nauttinut sosiaalivajeesta kuin kärsinyt siitä, mutta vähitellen huomaan haaveilevani skumppabrunssista tyttöporukan kanssa, ilahduttavista perjantai-illan juhlista kodissani tai väliinjääneestä pääsiäisenvietosta perheen kanssa tuntureilla. Eilen puhuin puolentoista tunnin videopuhelun Kangasalle rakkaiden ystävien kanssa, ja sen jälkeen oli pitkään ihana olo. Emme me ihmiset mitään saaria ole – minä nyt vähiten, vaikka aina välillä harhaudun niin luulemaan.

Miten kauan tämä kaikki kestää? Mitä ihmettä tämän jälkeen?

Harhautuuko ihmiset luulemaan, että he yhtäkkiä tarvitsevat aivan valtavasti, jolloin maailman päälle valahtaa aivan hysteerinen kulutusjuhla? Aikovatko kaikki yhtäkkiä palkita kärsimysnäytelmiään pikamuotiketjujen kesämekoilla ja uusilla puhelimilla?

Järjestetäänkö koko loppuvuosi niin paljon sosiaalisia rientoja, juhlia ja läheisyydenkaipuisten kinkereitä, että vuodenvaihteessa maataan kotona rättiväsyneinä?

Muuttuuko katukuva konkurssien myötä? Kuinka pahaa jälkeä talousahdinko on saanut ihmisten mielissä aikaan? Millaisia lapsia kouluun palaa? Millaisia vanhempia palaa töihinsä etäpäivien jälkeen? Miten pärjäävät ne, jotka ovat olleet yksinäisiä jo ennen koronakautta?

Löytävätkö ihmiset olennaisimpien asioiden ääreen, omien arvojensa ääreen? Oppivatko ihmiset nojautumaan toisiinsa hädän tullen ja pyytämään apua? Seuraako kaikesta myös kauniita versoja, jotka jatkavat kasvuaan?

Viime viikko oli yhtä koronakonserttia, vessapaperi-olympialaisia, koronaruokareseptejä,  kotitreenivinkkejä, siivoushässäkkää ja suosikkikirjojen listausta – Tämä viikko alkoi seesteisemmin.

Pahin paniikkipiikki lienee takana, jäljellä on jäänyt pysyvämpää huolta ja ahdistusta, sekä toisaalta arjen tasoittumista: uusi rytmi on nyt tämä. Erityisesti lapsiperheissä se on ehkä tavanomaista äänekkäämpi ja tapahtumarikkaampi, kun taas muissa osoitteissa ehkä hiljaisempi ja hitaampi. Hoitoalalla työskentelevät tekevät ympäripyöreää, kuin myös osa muista aloista. Kiitos heille siitä. Ja kiitos myös kaikille muillekin, jotka ovat puhaltaneet siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen. Rasittavan tärkeä, ihanan yhdistävä yhteinen hiili.

Minusta ei ole tällä hetkellä lähtemään vapaaehtoiseksi hoitorintamalle tai perustamaan yrittäjien tukipalvelua digimaailmaan (pppsst! tsekkaa Sisumarket ja Pelastetaan palvelut). Minulla ei ole sellaisia voimia juuri nyt. Sen sijaan olen yrittänyt valjastaa kanavani viestintäkanaviksi koronafaktalle ja sille, etten jaa misinformaatiota. Valtioneuvosto on valjastanut someammattilaiset koronatalkoisiin yhdessä PING Helsingin ja Mediapoolin kanssa, ja otan kyllä vastuuni tosissani. Olisihan se leppoisampaa olla somevaikuttaja vain, kun nättejä pellavavaatteita lanseerataan, mutta nyt se työ on oikeasti tärkeämpää kuin koskaan.

“Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: — Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa
sivuseikka.
Että on kokenut alun ja lopun
tajuamatta mitä tapahtuu
ja että on ollut olemassa siinä välillä
ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.

Eeva Kilpi

Saa nähdä, mitä kaikkea tästä seuraa.

-Henriikka