Olen saapunut lapsuudenkotiin. Pehmeät, tutut, taivaansiniset lakanat on laitettu sänkyymme, ja täälläkin saamme nukkua tuplakokoisen peiton alla. Helsingistä lähtiessä joulua sai vielä nuuskimalla nuuskia, mutta täällä joulu tuntuu kaikkialla. On lapsuudesta tutut koristeet, kuvankaunis kuusi ja vähän väliä glögi- tai glühwein-tarjoilu. Ja niiden kanssa tietysti aina herkkuja; mutakakkua, After Eightiä tai nougat-jäätelöä.
Olen oikeasti aivan raato. Sellainen maidonhajuinen, vanha rätti, joka ei tule ojennukseen edes kunnon pesuohjelmalla.
Olen yksinkertaisen väsynyt tästä syksystä. Joulukuu oli niin täynnä ohjelmaa (onneksi vain kaikkea kivaa), että nyt loman alkaessa en ole kyennyt mihinkään – siis oikeasti mihinkään. Kun perjantai-iltana bussi lähti Tammelasta Helsinkiä kohti, lagasin koko parituntisen tuntia bussissa ja jatkoin samaa mallia saapuessani Kamppiin. Lauantain upein uroteko oli torkuttaa tunti ja käydä eräässä designkaupassa ostamassa yksi ainoa joululahja. Se sai riittää. Tänään sain pakattua laukkuni joululomaa varten, hypättyä junaan ja siinä se. Asemalla nostalgisessa Nissanissa odotti isä, joka toi tänne täysihoitoon.
Flunssa iski aamulla päälle, totta kai, ja olen aivastanut tänään jo ainakin 30 kertaa. Minun piti leipoa aattoillaksi porkkanakakkua, mutta Jannehan se tuolla sähkövatkainta hurruuttaa. Minun piti lähettää vielä joitain viestejä ja raportteja asiakkaille, mutta siirsin ne välipäiviin. Minun piti jaksaa heti ensimmäisenä iltana halata sisarukseni ruttuun, osallistua ensimmäisiin lautapeleihin, mutta täällä minä vain istun ja odotan saunaa. Ja taas tuli kolme aivastusta. Ärsyttää, kun ne tulevat aina niin peräjälkeen. Olisi kiva, että olisi kunnon väli ja saisi ladata autuaasti. Hyvä aivastus on ilo koko kropalle.
—
Mutta niin, tämä kuva. Auta armias, rakasta 90-lukua. Siellä me koko perheen voimin näyttelemme jouluevankeliumia läpi isovanhemmillemme, jotka istuvat ruskeilla, samettisilla ysärisohvilla odottaen, koska saavat puhjeta aplodeihin.
Muistan nuo aattoesitykset hyvin. Ne olivat ihan parhaita. Tuona jouluna sain olla paimen, joskus tähti, joskus lukija. Turvaistuimessa (öh, siis seimessä!) pötköttävä sisareni naurattaa. Jeesushan se siellä! Joulun ihme pullaposkissaan ja turpeissa vauvanreisissään.
On myös hauskaa, että ajattelin lapsena, että totta kai kaikissa muissakin perheissä esitetään jouluevankeliumi joka vuosi. Kyselin tarhassa, että ”minkäs roolin olet tänä vuonna saanut”, aivan kuin kaikki castattaisiin evankeliumin riemuun niin kuin meillä. Jälkikäteen olen nauranut viljelemälleni hämmennykselle. Puolustaudun kuitenkin sillä, että lasten synnystä ja pippelien ja pimppien luonnollisesti yhteenliittymästä tiesin jo 2-vuotiaana. Ja se oli minusta ihan perus ja hieno rakkauden ele. Kullakin tietonsa ja taitonsa.
Sivuraiteilta palaan otsikkoon: Jos jotain teille ja itselleni täksi jouluksi toivon, niin levollisuutta ja rauhaa. En herkkuja, en lahjoja, en riehumista, vaan rauhaa. Sellaista, joka lopulta kumpuaa sisältä ulos ja tyynnyttää kokonaisvaltaisesti.
Levollista joulunaikaa kaikille.
-Henriikka