Vastoinkäymiset kasvattavat viisaaksi tai katkeraksi

Elämässä voi päättää, antaako vastoinkäymisten kasvattaa viisaaksi vai katkeraksi.

Suunnilleen tällaisen lauseen näin vastikään jossain. Varmaan somessa, niin kuin kaiken muunkin epämääräisen tätä nykyä.

En muista tarkkoja sanoja, mutta ydinsanoma oli tuo. Vastoinkäymisten kautta viisaaksi vai katkeraksi.

Ärsytti. Juuri tuota samaa huttua, että voit itse päättää, mitä elämälläsi teet, mitä siltä saat.

Manifestoi! Usko itseesi ja unelmiisi! Ole paras versio itsestäsi. Olet itse itsesi valtias. Sinun tielläsi olet vain sinä itse.

Jäin kuitenkin miettimään tuota pidemmäksi aikaa. Hyvän (tai todella surkean) sitaatin merkki. Epäilen ensimmäistä.

Olen kertonut tuhottoman monta kertaa, että elämässäni on ollut viime vuosina vastoinkäymisiä.

On ollut vaikea loppuraskaus, vaikea synnytys, äärimmäisen vaikea palautuminen, raskaus vauvavuosi, kaksi keskenmenoa ja keuhkoveritulppa, jota seurasivat paha refluksitauti, paniikkihäiriökohtaukset ynnä muu. Sekundäärinen lapsettomuus, niin sitä kai voi jo kutsua, on elämässämme tällä hetkellä suuresti läsnä, mikä vaikuttaa mieleen ja jaksamiseen.

Ei ole totta, ettei kenellekään anneta enempää kuin he jaksavat kantaa. Ei todellakaan. Minulle on ainakin annettu aivan liikaa, paljon enemmän kuin jaksan.

Jollekin, vielä raskaampaa elämää eläneelle, oma pakettini voi kuulostaa kevyeltä. Minulle ei. En olisi millään jaksanut tätä. En jaksa vieläkään.

Mutta totta on sekin, ettei kukaan näitä vastoinkäymisiäni puolestani kanna. Kukaan ei pysty puolestani vaikuttamaan ja päättämään, miten niihin suhtaudun, kuinka jatkan eteenpäin. Miten loppuelämäni elän.

Puoliso elää tietysti isosti mukana, läheisetkin oman osansa. Mutta kaikilla meillä on omat elämämme elettävänä. Eivät nämä ole niin isoja asioita kenellekään muulle kuin minulle ja rinnalla elävälle puolisolle.

Ja tätä en nyt tarkoita kirjoittaa niin, että se kuulostaisi katkeralta, vaan yksinkertaisesti toteamalla.

Vain minulla on valta vaikuttaa siihen, miten suhtaudun elämäni vastoinkäymisiin.

Se ei tarkoita, etteikö taakan alle voisi silti lyhistyä hetkeksi tai pidemmäksi aikaa, ehkä pysyvästi.

Mutta minusta tuntuu, juuri nyt, juuri tänään, että olen löytänyt sen verran resursseja, että voin alkaa pohtia tuota sitaattia. Katkeruutta ja viisautta. Omaa mielenmaisemaani. Hokemiani, joita itselleni syötän. Uskoa tai epäuskoa, joita itseeni valan. Tsemppiä. Sisua. Puhtia. Sinnikkyyttä.

En ehkä usko, että nousen Fenix-lintuna tuhkasta. Mutta nousen ehkä jaloilleni, nousen ehkä mieleni päälle.

 Nousen varovasti mieleni päälle. Se kuulostaa hyvältä.

-Henriikka