Musta tuntuu, että mä oon kaunis.

Kävin ystäväni kanssa seuraavan keskustelun viime viikolla, kesken ihan tavallisen illanvieton:

Minä: “Musta on alkanut tuntua, että mä oon kaunis.”
Ystävä: “Totta kai sä oot. Hyvä, että ymmärrät sen.”
Minä: “Mutta entäs, jos luulen vaan niin? Jos luulenkin väärin. Eikös se ole aika noloa, että mä vaan elän onnellisena tätä elämää luullen itseäni kauniiksi, jos ympärillä olijat on oikeesti ihan eri mieltä?”
Ystävä: “Mitä ihmettä!? Eihän kauneus ole mikään muotti, mitkään tietyt ominaisuudet. Eikös se nyt ole vaan ihan parasta, jos tunnet niin, ajattelee muut mitä tahansa?”

Suoraan sanoen en ymmärrä itsekään ajatustani. Oli jopa hivenen nöyryyttävää jäädä itse itselleen kiinni ajattelumallista, johon ei haluaisi tukeutua: että kauneus olisi joku tietty universaali totuus, joku tietynlainen ihanne, jonka saavuttaessaan ihminen on kaunis.

On ihan hullun rasittavaa tajuta, että vaikka puhuu mitä, niin takaraivossa kolkuttaa, että tulisi olla klassinen, länsimaalainen malli – juuri tietynlainen, tietynkokoinen, tietynnäköinen.

En missään tapauksessa haluaisi ajatella näin.

En ole koskaan tuntenut itseäni niin kauniiksi kuin nykyisin. On ollut siistiä tajuta, ettei tässä ole kyse ulkonäöstä, vaan olosta. Olen kauimpana sitä “klassista-jotain-ihme-mallimuottia” kuin olen koskaan ollut.

Sen sijaan minusta tuntuu hyvältä. Yritän tehdä valintoja, jotka tukevat hyvinvointiani. Niitä valintoja on sadottain päivässä ja kunhan noin 80 prosenttia menee suht järkevästi, niin vaikutan pysyvän tyytyväisenä. Näitä kuvia edelsi rantasauna ja näiden jälkeen nautimme mökki-illallista raclettejuustopannun kanssa. Hyvinvointia edistäviä valintoja molemmat. Arvostan itseäni ja elettyä elämääni, ajatuksia pääni sisällä ja kroppaa, joka on kuljettanut tänne saakka. 

Huvittavan konkreettisesti muutos kiteytyy toiseksi suurimpiin varpaisiini, jotka ovat sen muotoiset (kenkävalinnasta huolimatta), että ovat vuosien varrella kerryttäneet sellaiset kovettumat varpaan puoliväliin. Ne ovat ainoastaan esteettinen haitta, joita pitkään katsoin inhoten. Eräs kaverini jopa kommentoi niitä kerran sanoen: “Onneksi mulla on kauniit varpaat, eikä tuollaisia.” (Mitä vitsiä?) Nykyisin katson outoja kovettumapalleroita ja tuumin itsekseni, että on kannattanut kulkea ja seikkailla. Etten vaihtaisi ainoatakaan reissua kauniimpiin varpaisiin. Varpaille kiitos hyvästä työstä.

Näissä kuvissa olen minä. Minunnäköisenä. Kauniina.

Siellä te ruudun toisella puolella luette tätä juttua. Teidännäköisinänne. Kauniina.

Totta hemmetissä haluan elää tätä elämää mieluummin niin, että koen itseni kauniiksi. Aivan sama, jos joku muu ajattelee toisin, minä saan tuntea näin.

Juuri aamulla kirjoitinkin Instagramiinkin muutaman vuoden takaisin ajatukseni, jonka haluan teillekin jakaa:

Ulkoista rumuutta ei ole olemassakaan.

Sitä paitsi minulla on teille salaisuus: kukaan, ei siis yhtään kukaan, sovi siihen ihmeelliseen kauneusihannemuottiin, joka takaraivossa kolkuttelee. Päästetään se menemään.

-Henriikka

Pppst! Tänään julkaistu podcast-jakso käsittelee kauneutta, jos syvempi teemaan sukeltaminen kiinnostaa.