Selasin tänään viime kesän mökkikuvia läpi. On pitänyt kirjoittaa kalakilpailusta, karhujen katselusta ja muusta rennosta kesäilystä elokuusta lähtien, mutta materiaalia olisi niin paljon jaettavaksi, että se on aina jäänyt. Lisäksi miltei jokainen kuva pysäyttää minut. Jään miettimään kuvanottohetken tuntemuksia, ajatuksia ja elämäntilannetta. Makuja, tuoksuja, värejä. Kuvilla on uskomaton voima saada muistot kirkkaammiksi ja ehkä vielä vähän kauniimmiksi kuin hetket todellisuudessa olivatkaan.

Naurattaa tuo ensimmäinen kuva. Kylähullu perheenihän se siinä. Kalakilpailu käytiin onnistuneesti samana päivänä ja puiset mitalit roikkuvat kaulassa illallisen yhteydessä järjestyn palkintogaalan vuoksi. Päässä palkinnonjaossa luovutetut lakit ja kaikilla jalassaan mökki-crocs-kopiot. Aivan yhtä kamalat jokaisella.

Ja vähän liikuttaakin nämä kuvat. Tunnen ylpeyttä perheestäni, tunnen onnea elokuusta. Itse olen raggarina mustassa hupparissa, farkut rikki ja hiukset sotkussa. Tänä iltana iski kesäöiden kaipuu. Halu päästä mökin lämpöön, aitan kattolampun alle korttia pelaamaan.

Äiti on ihan johtajana pyjamassaan. Johtaa laumaa maailman sympaattisin mies rinnallaan. Ja tällä nimityksellä tarkoitan isääni. Joku kirjoitti toissakesänä johonkin kirjoitukseeni isästäni hänen vaikuttavan maailman sympaattisimmalta mieheltä. Ja voitte kuvitella, että hän on muistanut tituleerata itseään näillä sanoilla siitä lähtien.

Kesäöiden kaipuu. Varmasti lähes kaikille tuttu tunne. Eikä sitä poista edes into siitä, että vihdoin pakastaa, ja Aleksanterinkadun jouluvalot on nyt sytytetty. Stockmannin jouluikkuna on satumainen ja kaupunki kauneimmillaan. Mutta kesäyöt nyt vain ovat kesäöitä.

-Henriikka