Viimeistä viedään kaverit. Samalla käsitellään vihoviimeinen kokonainen matkapäivä, joka oli todellinen loppuhuipennus upealle matkalle: Kiinan muurin katsastus.

Kiinan muuria on alettu rakentaa jo 700-luvulla ekr., mutta miljoonista kivenmurikoista koostuva pötkö oli nykyisessä muodossaan valmis vasta pari vuosituhatta myöhemmin. Muuria voi käydä ihailemassa todella monessa eri paikassa, joista itse valitsimme Mutianyu-nimisen spotin. Se on reittinä melko jyrkkä ja tunnettu useista vartiotorneistaan. Matkaa Pekingistä on noin 70 kilometriä, eli suurin piirtein saman verran kuin huomattavasti turistoidumpana mainostettuun Badalingiin.

Kaikki sanoivat, että muurille kannattaa lähteä aamuvarhain. Näin säästyy isoimmilta ruuhkilta ja samalla välttää kävelemästä pitkiä matkoja hirveässä helteessä. Heräsimme kuudelta aamulla ja suuntasimme rankka-sateessa bussiasemalle. Oli onni, että juuri muuripäivälle sattui sadetta. Toisinaan tukalankin kuuma säätila olisi vienyt muurilla tarpoessa energiat täysin. Olimme ottaneet selville matkan taittuvan parhaiten yhdellä linja-autolla läheiseen pikkukaupunkiin, josta jatko taittuisi taksilla. Kokonaismittaa yhdensuuntaiselle taipaleella olisi puolitoista tuntia.

Kaikki ei mennyt taaskaan ihan niin kuin suunniteltiin, vaan tutuksi tullut asioiden lievä hankaluus iski taas silmille. Bussiasemalla virka-asussa häärinyt nainen kertoi googlaamamme bussin olevan ehdottomasti hölmömpi vaihtoehto ja ohjasi meidät toiseen. Autoon tungettiin taas kovalla kyynerpäätaktiikalla ja se täyttyi äärimmilleen. No, lopulta tämä reitti tuli tietysti kalliimmaksi, sillä vaikka matka taittui nopeammin, vei linja-auto meidät selvästi aiottua kauemmas, mikä taas nosti taksimatkan hintaa. Olisi vain pitänyt uskoa omia ennakkosuunnitelmiaan. Mutta minkäs teet, kun paikallinen täti melkein kantaa bussinpenkkiin istumaan.

Perille kuitenkin päästiin, vieläpä iloisesti laulavan (ja harvinaisen karvaisen) miekkosen kyydissä. Kuski kertoi odottavansa meitä noin kolmen tunnin jälkeen ja katosi ravintolaan.

Oli jännää saapua muurille, kun ei tiennyt yhtään mitä odottaa. Olisiko paikka täysi turistikarnevaali vai olisiko jäljellä lainkaan autenttista tunnelmaa? Vuoren juurella sijaitseva ala-asema oli suhteellisen rakennettu. Lipunmyynti, turistihintaisia kioskeja ja muutamia ravintoloita (tietysti Burger King ja Subway muiden joukossa). Itse muuri siinsi jonona vuoren päällä. Vaihtoehtona oli kivuta ylös jalan tai ottaa ilmeisen suosittu vaihtoehto nousta tuolihissillä. Meitä peloteltiin yli tunnin rankalla kävelymatkalla. Kustannussyistä valitsimme kuitenkin omien jalkalihasten käytön ja lopulta matka taittui verrattain kevyesti, 20 minuutissa.

Muurille saavuttua kiinnitti ensimmäisenä huomiota sen kokoon. En tiedä näkyykö kivinen rivistö todella kuuhun asti, mutta se oli valtava. Kaiken lisäksi me tietysti näimme vain murto-osan koko rakennelman massiivisuudesta. Tuollaisen rakentamiseen on kulunut järkyttävä määrä kiveä ja miestyötunteja, etenkin kun miettii Ming-dynastian aikaista rakennustekniikkaa (josta minä en siis tiedä todellisuudessa mitään, kunhan googlasin päteäkseni).

Lisäksi muuri oli yksinkertaisesti hyvin kaunis. Sellainen käsittämätön rakennelma upean luonnon keskellä. Vaelsimme muutaman kilometrin lenkin pitkin sen kivisiä käytäviä. Muita kävijöitä oli melkoisesti, muttei riesaksi asti. Kuvia sai ottaa kenenkään tunkematta ruutuun. Itse maksoin reilusti ylihintaa kahvista, mutta totta kai oli käytettävä mahdollisuus kuljeskella aamukahvilla pitkin yhtä maailman ihmeistä.

Hauska matkalla oppimamme nippelitieto oli, etteivät mongolialaiset käytä Kiinan muurista perinteistä englantilaista käännöstä ”The Great Wall”. Ilmeisesti heillä päin muuria ei pidetä rakennussyynsä vuoksi niin ”upeana”, vaan muuria kutsutaan astetta arkisemmin nimellä. ”The White Wall”.

Muurilla saimme huomata saman ilmiön kuin Pekingissäkin: kiinalaiset halusivat väkisin päästä kanssamme yhteiskuvaan. Olin unohtanut vuoden 2011 Taiwanin matkan jälkeen tämän käytöksen kokonaan.

Olo oli kuin julkkiksella, kun ujo mustatukka liukui luvan kysyttyään viereeni ja nosti ilmaan rauhanmerkin sekä selfiekepin. Välillä käteen tungettiin jopa Kiinan lippu. Tuttu juttu varmasti muillekin kiinankävijöille. Kadulla kävellessä saattoi huomata myös monen salakuvaavan (hyvin vähän salassa).

Onkohan niin, etteivät vähän kauempana periferiassa asuvat kiinalaiset oikeasti ole nähneet meitä länkkäreitä livenä? Vai mikä homman nimi oikein on? Länkkäri ei ollut Kiinassa edes mikään harvinainen näky. Etenkin Pekingissä länsimaalaisia näkyi reilusti, arviolta saman verran kuin Helsingissä tummaihoisia. Hauskaa olisi ollut itse tehdä paikallisten kanssa samaa – tiedustella yhteiskuvan mahdollisuutta, tarjota suomenlippu käteen ja nostaa kamera ilmaan. Please, kertokaa mikä tämä kuvausjuttu on?

Palattuamme Pekingiin aika valui nopeasti loppuun. Kului viimeinen ilta jäähyväis-illallisineen ja pakkauksineen ja saapui viimeinen aamu: reissumme päätepiste. Hyvästelimme matkatoverimme absurdin tiiviin yhteiselon jälkeen. Alina ja Juuso jatkoivat vielä kuukaudeksi Vietnamiin ja Thaimaahan (heidän matkablogiaan voi lukea täältä). Pieniä kateuden hiukkasia oli ilmassa, mutta tuntui myös erittäin kivalta palata omaan kotiin.

Lentokone nousi ilmaan Pekingin lentokentältä yhdentoista aikaan aamulla ja saapui kahdeksalta illalla Helsinki-Vantaalle. Välissä vietettiin raukea nelituntinen Moskovassa. Nyt ei lähdetty piipahtamaan sipulikirkolla. Kertasimme sen sijaan matkan vaiheita, junamatkaa Venäjällä, Baikalin jääkylmää vettä, heppakyytiä Mongoliassa ja fillarointia Pekingin pyörämeressä. Tällaisten kokemusten jälkeen tuntui hienolta palata Suomeen.

Toivottavasti olette jaksaneet matkustaa näiden juttujen kanssa. Tiedän, että asukuviin tottuneille tämä on voinut olla raskas tie, haha. Toivottavasti olen kuitenkin voinut sanojen ja kuvien kautta välittää teille jotain siitä fiiliksestä, jota matkalla koimme.

Näin tänään Helsingin kaivopuistossa ystävän, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän kertoi lukeneensa kaikki matkaraportit. ”Aina aamulla töissä tsekkasin nopeasti, eihän ole tullut sähköpostia ja sitten aloin lukemaan uutta juttua.” Tuntui tosi kivalta. Kun etsimme itse tällaisesta matkasta tietoa, etenkin Venäjän junista ja valitsemastamme junaluokasta löytyi vähän tietoa. Päätimme jo ennen matkaan lähtöä, että pitää sitten itse kirjoittaa, jotta joku voi hyötyä kokemuksistamme, jos on itse lähdössä samantyyppiselle seikkailulle.

Tämä oli todella yksi elämäni hienoimmista matkoista tähän asti, oli niin paljon koettavaa ja nähtävää. Kaiken ohella tuli oltua paljon omien ajatusten kanssa: pohdin paljon itseäni ja elämääni, pohdin millainen olen ja millainen haluaisin olla. Analysoin ihmissuhteita ja elämäni arvoja ja prioriteetteja. Sain ehkä koottua sellaisia tuntoja kokoon, jotka Suomessa tuntuvat leviävän kaiken kiireen keskellä. Omien ajatusten lisäksi sain kuitenkin nauttia myös huikean hyvästä matkaseurasta. Tuntui tärkeältä, että sai jakaa tähtihetkiä kolmen huippuystävän kanssa.

Kiitos matka, kiitos maailma. Kiitos teille, kun jaoitte kanssani nämäkin hetket.

– Henriikka