Kirjavinkki: Mark Manson – Kuinka olla piittaamatta paskaakaan?

Muut haippasivat tätä Atenan kustantamaa, oranssikantista kirjaa jo viime vuonna ja ties milloin, mutta minäpä olen vasta löytänyt kunnolla takaisin lukemisen ääreen. Siksi suosittelen tätä kirjaa nyt. Se on edelleen ajankohtainen.

Mark Manson, Kuinka olla piittaamatta paskaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään

Periatteessa tämä on kamalan ärsyttävä ja epätieteellinen, mutta silti aivan loistava. Sain niin monesta kohdasta itseni (oman ärsyttävyyteni ja epätieteellisyyteni) kiinni ja laajensin ajatusmaailmaani, joten en edes välittänyt olosta joka minulla oli: kautta kirjan tuli sellainen olo, etten tulisi kirjailijan kanssa lainkaan toimeen ja etten pidä hänestä yhtään.

Ehkä siksi, että hänessä on paljon itseäni.

Kirjan sanoma on takakannen mukaan “ kirpeäa vastalääketä elämäntaitomössön-sössötykselle – se on opas jaloon taitoon olla välittämättä hittojakaan, opas parempaan kärsimykseen.”

Keskiössä ei kuitenkaan missään nimessä ole ajatus, ettei tärkeistä asioista tai arvoista pitäisi piitata tai että pitäisi ihmisenä olla piittaamaton. Kirjassa keskitytään sen käsittelyyn, että taistelunsa kannattaa valita, ja että kaikkeen ei välttämättä kannata antaa energiaansa.

(Tiedättehän ne raivoisasti keskisormea näyttävät ihmissielut, jotka viskovat sormeaan ilmaan ja raivoavat? Aika harvoin nämä näyttötilanteet ovat sellaisia, että energiaryöppy on sopivankokoiseksi mitoitettu tilanteeseen nähden. Tämä on hyvin kärjistetty esimerkki, mutta samantapaista käytöstä on ainakin omassa elämässäni ihan liikaa.)

“Älä yritä olla ainutlaatuinen. Keskiverto on ihan ok.”

Toinen erityisesti muistin päälle jäänyt asia kirjan jälkeen on ollut se, mikä koko sosiaalisen median ja pelkkien huippuhetkien jakamisen aikakaudessa usein kierouttaa: tavallisuudesta on tullut jotenkin paheksuttavaa, ja onnistuneen ja onnellisen ihmisen pitäisi olla jotain muuta, jotain tavallista parempaa.

Ja kun tällaisen myrkyllisen ajatuksen kylvää omaan mieleensä, alkaa omaa elämää nähdä helposti ankeana, vaikka se olisi todellisuudessa perin hyvää. Tai ihan hyvää, mikä voi riittää myös tyytyväiseen elämään, vähän ihmissielusta ja elämäntoiveista riippuen.

Oman onnellisuuden ankkuroiminen ulkoisiin mittareihin lienee aina riski.

Kirja puhuu suoraan ja vaatii sellaista ikävältä tuntuvaa rehellisyyttä itseään kohtaan, jos haluaa saada lukukokemuksesta irti. Esimerkiksi sen myöntäminen, että olen välillä tosi itsekäs, oli aika kipeää. Tai sen, että en pysty elämään tätä elämään niin, että kaikki aina pitäisivät minusta. Tai että rohkeat päätökset aiheuttavat usein myös eniten vastalauseita, eikä sitä voi estää.

Olisin kaivannut välillä vähän enemmän tieteellistä tutkimuspohjaa, mutta on mahdollista, että tällaisessa hampurilaiskapakassa kerrotussa elämäntarina -muodossa sain siitä vieläkin enemmän irti. Voi olla, että kaipasin tieteellistä pohjaa vain siksi, että sofistikoituneen nykyihmisen kuuluisi sellaista aina vähän kulmat kurtussa vaatia, vaikka todellisuudessa toivoisi vain ymmärrystä ja hyväksyntää. (Joo, tuntui taas kipeältä.)

-Henriikka

Ps. Nyt kun kirjoihin päästiin: Eilen illalla lopetin Jussi Nikkilän esikoisromaanin Näyttelijä. Se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja sain siitä paljon irti, mutten silti pitänyt siitä. Vähän ristiriitaista, mutta en ole ikinä pitänyt siitä, että joudun lukemaan itsesäälivää ja katkeroitunutta minäkertojaa (tai oikeastaan edes kuuntelemaan sellaista livenä elämässäni, hah). Tuli myös sellainen olo, etten tälläkään kertaa pitäisi kirjailijasta. Luulenko vain, etten pidä kestään, vaikka todellisuudessa pidän melkein kaikista?

Kuvat: Dorit Salutskij