Maailma ei palaa entiselleen

Olen alkanut totutella ajatukseen, ettei maailma palaa enää entiselleen. Että on turha odottaa koronaa edeltänyttä maailmaa, sillä siihen ei ole paluuta. Näin ainakin itse uskon.

Paljon kuulee arkikeskustelussa heiteltävän lauseita kuten “sitten kun kaikki on taas tavallisesti”. Luulen, ettei sitä vanhaa tavallista tule olemaan. Tulee olemaan jotain uutta ja toivottavasti tavallista, toivottavasti entistään parempaa, mutta paluuta pandemiaa edeltäneeseen aikaan tuskin on. Maailma on muuttunut, eikä sitä voi peruuttaa.

Nämä kuvat ovat sen viikon maanantailta, kun kaikki tuntui muuttuvan Suomessa. Tunnissa saattoi tulla niin monta uutta korona-uutista, ettei mieli pysynyt perässä. Olen monesti ystävien kanssa puhunut, että se ensimmäinen viikko tuntui siltä, kuin olisi huonoa scifi-leffaa katsonut.

Vastahan olin istunut Doritin kanssa risotolla Trattoria Rivoletossa jutellen siitä, että onkohan maailmalta tulleet uutiset vähän ylireagoivia. No, eivät olleet, vaikka edelleenkin olen sitä mieltä, että ruumisrekkavideot olisi voitu poistaa kaikkialta internetistä.

Alun sekoilun päätteeksi rauhoituin. Elin pitkästä aikaa rauhallisia viikkoja. Kalenterista tuntui karsiutuvan kaikki turha, sillä kalenterista karsiutui kaikki. Niin työt, sosiaaliset menot, työtilaisuudet ja -palaverit kuin reissutkin. Saatoin käytännössä nukkua, syödä ja levätä. En osannut stressata töitäkään, sillä huomasin tarvitseväni lepoa rahaa enemmän.

Tottakai minulla oli huoli maailmasta, mutta se on aivan erilaista kuin raastava huoli läheisestä. Näin juuri Instassa erään meemin, joka kertoi, että etuoikeus voi näyttäytyä niinkin, että muualla valtavaa kuolemaa ja tuhoa aiheuttava maailmankatastrofi ei vaikuta itseensä. Minulle kävi juuri niin. Olen selvinnyt niin vähällä kuin nyt selvitä voi. Työtkin palasivat parin kuukauden jälkeen.

Koronan jäljet tulevat näkymään vuosia, vuosikymmeniä. Tänään uutisoitiin Lapin turismin mahdollisesta konkurssista, ja rahan takana on aina ihmishenkiä. Päihde- ja mielenterveyskuntoutujien jonot kasvavat samalla kun työpaikat vähenevät, ja työnhakijat jonottavat harvoihin vapautuviin. Luulen, ettei tämä mitään silkkaa riemullista nousukautta tule olemaan seuraavina vuosinakaan.

Mutta sen sijaan, että ajattelisin tästä kaikesta aiheutuvan pelkkää pahaa, yritän pitää mieleni kirkkaana. Tiedän, helppohan minun on, ja siksi niin teenkin. Auttavaa kättä, ideoivaa ja kirkasta mieltä tarvitaan, kun lähdetään yhdessä kohti uutta ja tuntematonta. Uskon kuitenkin esimerkiksi yhteisöllisyyden, empatian, mielikuvituksen ja uuden luomisen, sekä tarvepohjaisen digitalisaation nousevan uudelle asteelle. Ehkä nörteistä tulee vihdoin kansakunnan pelastajia, ehkä introvertit saavat jalansijaa sosiaalisen hälyn laskeuduttua?

Aina välillä muistelen jotain vanhoja artikkeleita, joita olen joskus lukenut ja joista olen saanut irti. Kiitos Googlen, löysin pari vuotta vanhan Helsingin Yliopiston artikkelin, jonka muistan luoneeni itselleni toivoa, kuin koin massiivista ilmastoahdistusta:

”Ahdistukseni kyllä kasvaa, kun kokemusta karttuu. Silti ilmassa on paljon tosi hyviä asioita. Ihmiset lähentyvät luontoa ja miettivät enemmän tekojensa seurauksia. Meillä on kaikki mahdollisuudet selvitä hengissä, mutta ihmisten pitäisi tahtoa toimia ajoissa.”
– Geologi Maija Heikkilä

”Lapsille olisi tärkeää puhua yksilöllisten valintojen sijaan kaikesta, mitä voi tehdä yhdessä. Me emme tarvitse sukupolvea, joka pelkää ilmastonmuutosta voimattomana, kuten me pelkäsimme ydinsotaa.”
– Maailman luonnonsäätiö WWF:n ympäristökasvatuksen asiantuntija Essi Aarnio-Linnanvuori

Muistin erään jutun väliotsikoista ”Toivoon pitää ryhtyä” ja löysin sillä tavoin takaisin jutun ääreen. Tiedän tämän löyhäksi aasinsillaksi koronaan, mutta kaikkien maailmankriisien torjumiseen ja niiden kanssa selviämiseen tuntuu olevan samat säännöt:

1. Se jolla on voimavaroja tai resursseja, auttaa sitä jolla ei ole.
2. Rauhaa tulee vaalia.
3. Toivoon pitää ryhtyä.

Emme tarvitse sukupolvea, joka pelkää ilmastonmuutosta tai koronaa voimattomana.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

mekko / Nokonen

Koronakevään kaikuja – miten kaikki jatkuu tämän jälkeen?

Kolmatta iltaa Helsingissä. Taivas on kirkkaansininen.

Luojako se laittoi tällaisen kelin, ettei ahdistus kasvaisi aivan yltiöllisiin mittasuhteisiin? Taitaa kevät muutenkin olla kaikkein paras aika tällaiselle – kuvitella, jos elettäisiin kaikenlisäksi kaamoksessa. Joku napisi somessa, että maaliskuu ei ole koskaan ollut näin upea, ja nyt on, vaikkei mitään saa tehdä. Minusta kyllä tuntuu, että sininen taivas vaeltavine, valkoisine pilvineen helpottaa oloa.

Toisaalta, jos Luojaan uskoo, niin hänhän tästä koko koronastakin on vastuussa. Vai pirulaisen juttujako tämä on? Ehken yritä hengellistää, kun en ole muutenkaan mikään kummoinen teologi.

Lauantaina heräsin vielä Ylitorniolta, karanteenikodista. Niin kuin kauneuden tasosta näkee, nämä kuvat ovat sieltä. Perjantaina, siivouksen lomassa oli hyvä hetki tallentaa hirsiunelman tunnelma muistikortille.

150-vuotiaan kotivanhuksen antoivat käyttöön Stella ja Jarno, joiden kautta olettekin jo ehkä aiemmin talosta kuulleet ja nähneet hetkiä. Se onkin kumma, kun tulee itselle aivan sellainen olo, että uskallanko edes jakaa mitään, kun en varmaankaan yllä sellaiseen estetiikan tasoon kuin he. Älytön ajatus sinänsä, sillä estetiikka on kuitenkin ensisijaisesti miljöössä ja talossa, enkä minä sitä onnistunut kyllä mitenkään pilaamaan.

En silläkään, että säilytin hiihtovaatteitani toisinaan laittoman kauan pirtin puolella mytyssä. Ja tiskejä odottamassa pesuaan altaassa. Ja suksia ja sauvoja hujan hajan pihalla. (Eräs asia, jonka karanteenissa opin: olen esteetikko, en siisti.)

Koronakevään tärkein tehtävä on yhteinen. Loiventaa kurvia, pysyä kotona, pitäytyä turvavälissä ja olla tartuttamatta. Sen kaikki jo tiedämme.

Sen lisäksi minulla on koronakeväälle tasan yksi henkilökohtainen suunnitelma: levätä. Levätä niin, että tunnen itseni levänneeksi. Levätä niin, että tulee tylsää. Ja erityisesti niin, että kun tulee tylsää, tylsistyn, enkä nappaa puhelinta käteeni. Haluan levon laskeutuvan kaikkialle minuun. Pysyn koronatontillani, pysyn kaukana muista ja lepään. Lepään vuosientakaista rasitusta pala palalta pois kehostani ja mielestäni. Jälleen kerran keskityn siihen, minkä olen niin pitkään toivonut olevan jo poissa.

Olen aloittanut nukkumalla. Unta onkin riittänyt viimeisille kolmelle viikolle keskimäärin yli 10 tuntia yössä, viime yönä taas 12. Ei ole tarkoitus kerskailla, tällainen saattaa huonounista ärsyttää. Minun ei ole ollut tarkoitus nukkua teidänkin puolestanne, mutta ilmeisesti niin teen. Tai sitten unentarpeeni on järisyttävä.

Elämäni on oikeastaan aika samanlaista aina kuin se on nytkin, paitsi että yleensä liikun paikasta toiseen aktiivisesti, pitkiäkin välejä. Suosikkiasiani elämässä ovat kuitenkin melko ennallaan.

Luonto on ja tarjoaa parastaan, ja on ollut hienoa nähdä, että ihmiset ovat löytäneet sen luo. En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka vähättelevät takapihan metsässä luotua luontosuhdetta tai lähisuohon tyytyjää – luonto voi yhtä lailla olla varpunen Helsingin keskustassa tai muutamat männyt Lauttasaaren rannassa.

Ystäviäni ja perheenjäseniäni näen muutenkin aika harvoin. En kaipaa kovin aktiivista sosiaalista elämää ja viihdyn itsekseni. Olen pikemminkin nauttinut sosiaalivajeesta kuin kärsinyt siitä, mutta vähitellen huomaan haaveilevani skumppabrunssista tyttöporukan kanssa, ilahduttavista perjantai-illan juhlista kodissani tai väliinjääneestä pääsiäisenvietosta perheen kanssa tuntureilla. Eilen puhuin puolentoista tunnin videopuhelun Kangasalle rakkaiden ystävien kanssa, ja sen jälkeen oli pitkään ihana olo. Emme me ihmiset mitään saaria ole – minä nyt vähiten, vaikka aina välillä harhaudun niin luulemaan.

Miten kauan tämä kaikki kestää? Mitä ihmettä tämän jälkeen?

Harhautuuko ihmiset luulemaan, että he yhtäkkiä tarvitsevat aivan valtavasti, jolloin maailman päälle valahtaa aivan hysteerinen kulutusjuhla? Aikovatko kaikki yhtäkkiä palkita kärsimysnäytelmiään pikamuotiketjujen kesämekoilla ja uusilla puhelimilla?

Järjestetäänkö koko loppuvuosi niin paljon sosiaalisia rientoja, juhlia ja läheisyydenkaipuisten kinkereitä, että vuodenvaihteessa maataan kotona rättiväsyneinä?

Muuttuuko katukuva konkurssien myötä? Kuinka pahaa jälkeä talousahdinko on saanut ihmisten mielissä aikaan? Millaisia lapsia kouluun palaa? Millaisia vanhempia palaa töihinsä etäpäivien jälkeen? Miten pärjäävät ne, jotka ovat olleet yksinäisiä jo ennen koronakautta?

Löytävätkö ihmiset olennaisimpien asioiden ääreen, omien arvojensa ääreen? Oppivatko ihmiset nojautumaan toisiinsa hädän tullen ja pyytämään apua? Seuraako kaikesta myös kauniita versoja, jotka jatkavat kasvuaan?

Viime viikko oli yhtä koronakonserttia, vessapaperi-olympialaisia, koronaruokareseptejä,  kotitreenivinkkejä, siivoushässäkkää ja suosikkikirjojen listausta – Tämä viikko alkoi seesteisemmin.

Pahin paniikkipiikki lienee takana, jäljellä on jäänyt pysyvämpää huolta ja ahdistusta, sekä toisaalta arjen tasoittumista: uusi rytmi on nyt tämä. Erityisesti lapsiperheissä se on ehkä tavanomaista äänekkäämpi ja tapahtumarikkaampi, kun taas muissa osoitteissa ehkä hiljaisempi ja hitaampi. Hoitoalalla työskentelevät tekevät ympäripyöreää, kuin myös osa muista aloista. Kiitos heille siitä. Ja kiitos myös kaikille muillekin, jotka ovat puhaltaneet siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen. Rasittavan tärkeä, ihanan yhdistävä yhteinen hiili.

Minusta ei ole tällä hetkellä lähtemään vapaaehtoiseksi hoitorintamalle tai perustamaan yrittäjien tukipalvelua digimaailmaan (pppsst! tsekkaa Sisumarket ja Pelastetaan palvelut). Minulla ei ole sellaisia voimia juuri nyt. Sen sijaan olen yrittänyt valjastaa kanavani viestintäkanaviksi koronafaktalle ja sille, etten jaa misinformaatiota. Valtioneuvosto on valjastanut someammattilaiset koronatalkoisiin yhdessä PING Helsingin ja Mediapoolin kanssa, ja otan kyllä vastuuni tosissani. Olisihan se leppoisampaa olla somevaikuttaja vain, kun nättejä pellavavaatteita lanseerataan, mutta nyt se työ on oikeasti tärkeämpää kuin koskaan.

“Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: — Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa
sivuseikka.
Että on kokenut alun ja lopun
tajuamatta mitä tapahtuu
ja että on ollut olemassa siinä välillä
ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.

Eeva Kilpi

Saa nähdä, mitä kaikkea tästä seuraa.

-Henriikka

Entä jos lepäisit?

Maailma on mullinmallin, se lienee jo kaikille selvää. Vielä kaikille ei liene selvää, että kannattaa pysyä kotona ja välttää turhia ihmiskontakteja, mutta onneksi asian ymmärtävien väkimäärä on kasvussa koko ajan.

Olen huomannut kuitenkin kotoilevien ihmisten keskuudessa kummallisen lieveilmiön. Tai korjaan: ei niinkään kummallisen, vaan huolestuttavan:

Ihmiset ovat alkaneet suorittaa jopa kotoilua.

Korona vaikuttaa kaikkiin yhteisöllisesti, mutta henkilökohtaisella tasolla toiset ottavat kovempia iskuja. Moni kuuluu itse riskiryhmään tai pelkää läheisensä puolesta, joka kuuluu. Osa ihmisistä kuuluu porukkaan, joille etätyö ei ole mahdollisuus, ja näin ollen normaali työ pysyy arjessa ihmiskontakteineen.

Sitten on kaltaisiani, jotka ovat kyllä huolissaan tutuista riskiryhmäläisistä ja ylipäänsä järkyttyneitä koko maailmantilasta, mutta joiden elämä pysyy suht koht samanlaisena kuin ennenkin. Okei, menetän vähintään muutaman kuukauden tulot, mikä on iso tälli itselleni, mutta koska pystyn säästöjen avulla elämään varsin hyvin, on se isossa mittakaavassa kuitenkin hyvin, hyvin pientä.

Tuntuu, että juuri kaltaiseni ovat alkaneet vetää itseään viikossa piippuun koronakaranteeni-elämässään. Kun olisi kerrankin aikaa ottaa vähän henkeä ja itselleen aikaa ja nukkua vähän enemmän, ei levätäkään yhtään. Yhtäkkiä työuupumuksen partaalla killuva sakki jynssää hullunkiilto silmissä ikkunoita, remontoi kotia, laittaa tauluja seinille ja somettaa kahta kauheammin. Ne ihmiset, jotka ovat olleet kiireisiä viimeiset seitsemän vuotta, eivät hellitä nytkään: kirjat on lajiteltava kirppiskasoihin, aikakauslehdistä on leikattava inspiroivat kuvat talteen, aterimet on kiillotettava, auton öljyt on vaihdettava ja koko koti siivottava.

Kerrankin on aikaa tehdä ihan kaikki, mitä kotona ikinä voi tehdä.”

Entä jos lepäisit?

Tämä on sinulle, suorittamiseen taipuvainen tai elämään vähän tai vähän enemmän väsynyt: Jos tämä on sinulle sellainen hetki, että pystyt kerrankin elämään pari kuukautta elämästäsi vähän rennommin, niin käytä tilaisuus hyväksesi.

Jos tuntuu, että energiavarastot kaipaavat vähän täydennystä, jos akku on ollut jo vähän pidempään kovalla rasituksella tai jos tuntuu, että ektrahengähdys tulisi nyt kevään kynnyksellä tarpeeseen, niin ota se.

Sitä ei tarvitse ansaita, sitä varten ei tarvita kodin suursiivousta, uuden yrityksen liiketoimintasuunnitelmaa tai kolmen vuoden päähän valmiiksi suunniteltuja 40-vuotisjuhlia. Sen voi ihan vain ottaa.

Näin netissä meemin, jossa naureskeltiin sitä, että vuonna 2019 kalsareissaan kotona viruva, telkkaria tuijottava nähtiin luuserina, kun taas vuonna 2020 hän on sankari. Käytä tämä mahdollisuus – on tapasi levätä sitten kalsarileffat tai päiväunet kirjan kanssa.

Tämä on herkkä aihe, ja siksi painotankin, että tiedän millaista huolta, murhetta ja levottomuutta maailmantila voi aiheuttaa. En väitä, että pystyisin ymmärtämään kaiken tuskan, mutta ainakin pienen palan siitä. Taloudellisen ahdingon sekä koronaviruksen rinnalla leviää myös mielenterveysongelmat, ahdistus nykyhetkestä ja tulevasta. En puhu teille, joiden ei ole mahdollisuutta lepoon. Sen lisäksi koulut ovat suljettuina, ja monet ovat jääneet myös päiväkoti-ikäisten lasten kanssa kotiin. Tiedän, että etäopettaminen ja esimerkiksi lastenhoito eivät ole mitään lepomahdollisuuksia. En puhu nyt teille tai vähättele urakkaanne, päinvastoin.

Tämä ei ole myöskään niille, jotka ovat täynnä energiaa ja onneksi hienosti aivan perusjamassa. Käyttäkää ihmeessä tilanne hyväksenne, ja tehkää vaikka kilometrin mittaiset To do -listanne valmiiksi (tai auttakaa vaikka ensin avuntarvitsijoita, jos vain suinkin mahdollista.)

Tämä on niille, jotka sitä lepohetkeä tarvitsevat ja jotka sen kerrankin pystyvät ottamaan, kun siihen tällä hetkellä melkein pakotetaan. Jotka ovat viikko (kuukausi? vuosi?) toisensa jälkeen ajatelleet tai todenneet jopa ääneen, että saisipa vähän levätä.

Elämässä ei tarvitse ”onnistua”, mutta jos onnistua nyt välttämättä tahtoo, niin luulen suuremmaksi onnistumiseksi sen, että tämän hulluuden ollessa ohi, voisi kokea olevansa levännyt, kuin sen että on menettänyt viimeisetkin voimansa ja elämänilonsa myyden kaikki vanhat vaatteensa, huonekalunsa, harrastusvälineensä ja sukulaisensakin Facebook-kirppisten välityksellä ympäri Suomea.

Entä jos lepäisit?

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Ihanuutta täällä vähän kaivataankin (ja kuria)

Täällä sitä ollaan, Ylitorniolla (yes, olen oppinut täkäläisen taivutuksen), vaikka postauksen kuvat ovatkin vielä omasta kotoani Helsingistä. Stella ja Jarno tiesivät, että palaan Norjasta Kilpisjärven kautta takaisin Suomeen, joten he tarjosivat rakkauden hirsitalonsa karanteenikäyttööni. Siksi olen täällä Lapin lumien äärellä.

Kerroin saapumiseni jälkeen Stellalle, kuinka pohdin sitä, miksi he ovat minulle niin kivoja. Hän vastasi:

Eihän me niin hyvin tunneta, mutta sä oot musta ihana. Tuntuu superkivalta että oot siellä tuomassa taloon vähän lämpöä ja elämää.”

Ihanuutta täällä vähän kaivataankin, maailmassa, joka on yhtäkkiä totaalisen eri paikka kuin vaikka kaksi viikkoa sitten. Ihan kaikenlainen ihanuus, ystävällisyys ja kivat teot ovat kyllä tarpeen, kun jokainen on enemmän tai vähemmän eristyksissä. Tarjosin oman Helsinki-kotini juuri karanteenikodiksi perheelle, jotka saapuvat ulkomailta takaisin Suomeen kriisin vuoksi ilman kotia täällä.

Tuntuu, että Koronan lisäksi ihmisiä on ajamassa pienesti raiteiltaan mielenterveyden haasteet. Kyllähän tällainen maailmantila nyt vaikuttaa jokaisen ihmisen ajatuksiin, arkeen ja elämään. Ainakin pitäisi vaikuttaa.

En itse kuulu riskiryhmään, eivätkä lähisukulaisenikaan, ja taloudellisestikin tulen pärjäämään. Silti mieli oli vaikka viikko sitten aika sumuinen ja harmaa – ajatuksista ei saanut kiinni, eikä olo ollut turvallinen. Heräsin vähän levottomana, olin vähän levoton, ja keskittyminen harhaili omia raiteitaan. Millaista sitten on sellaisella, joka oikeasti pelkää itsensä tai läheistensä puolesta, terveydellisesti tai taloudellisesti?

On ensisijaisen tärkeää, että pidämme toisistamme huolta.

Vähintään yhtä tärkeää kuin ihanuus, on kuitenkin kuri. Hertsin avajaiset (aaaaaarrrrr) on nyt kertakaikkiaan jätettävä väliin, jotta Koronakäyrä saadaan taivutettua loivemmaksi. Ottaa pannuun jokainen, joka luulee olevansa tässä nyt joku poikkeusyksilö.

Ihan sama, kuulutko itse riskiryhmään tai tunnetko ketään riskiryhmäläistä. Suositus ihmiskonktaktien rajaamisesta vain välttämättömiin koskee meitä ihan jokaista huolimatta siitä, millainen uskomaton ihmissielu olet (tai luulet olevasi).

Muistakaa myös muistutella läheisiänne kotoilun tärkeydestä. Useampi ystävä on lähipäivinä kertonut, ettei heidän isovanhempansa suostu jäämään neljän seinän sisälle ja kököttävät kahvilla ja lottokuponkien kanssa huoltoasemalla. Onhan se nyt aivan nurinkurista, että ne joita koitetaan suojella, eivät itse tottele ja näin riskeeraavat kaikki muutkin.

Ja ottaahan se hattuun sekin, että toiset eivät tottelevaisina pysty osallistumaan edes läheistensä hautajaisiin, kun taas toiset jatkavat ämpäreiden jonottelua kuin kaikkina muinakin päivinä. Tässä ei nyt puhuta vain omasta terveydestä, vaan koko Suomesta. Koko maailmasta. (Tuntuupa muuten aivan hullulta, etteivät kyseiset lauseet ole edes liioittelua.)

Äh. Pur. Möh. Nyt kaikki toimet saattaa tuntua ylireagoinnilta, mutta jälkikäteen alireagoinnilta. Kyllä me nyt pari kuukautta kestetään sohvalla pötköttelyä – on sitä rankempiakin oloja. Aika harva tässä kuitenkaan on todella järkyttävässä tilanteessa.

Takaisin välittömään ihanuuteen ja lohdullisuuteen. Eräs tuttuni jakoi Facebookissa eilen ihanan statuksen, jonka teidänkin on hyvä lukea:

”Haluaisin jakaa kaikille lohduksi kauniin tapahtuman eiliseltä. Opiskelemme yliopistossa. Etäseminaarin lopuksi kandiohjaajamme esitteli meille perheensä lemmikkikilpikonnan ja kertoi sen elintavoista.

Olo tuntuu pahalta monestakin syystä, mutta tuo inhimillinen lämmön hetki kilpikonnineen kannatteli mua puoli päivää. Toivottavasti teitäkin.”

Isovanhempiasi käskettiin jättämään kotinsa lopullisesti, sinua pyydetään pysymään kotona toistaiseksi. Kyl sie pärjäät.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij