“Minna Canth on voinut olla jossain syvällä sisimmässään aika kovis.”

Kaupallinen yhteistyö: Storytel

“Oot Paju oikeessa. Minna Canth on voinut olla jossain syvällä sisimmässään aika kovis.”

Muun muassa näillä sanoilla ilmaisen ajatuksiania Minna Canthin novelleita, kirjailijaa itseään, feminismiä ja äänikirjoja käsittelevässä Kuulitko saman? -lukupiirissä pari viikkoa sitten. Seurassani olivat Paju ja Hanna, ja vaikka aluksi istahdimme äänitysstudioon vähän jännityksissämme, niin keskustelu lähti melko nopeasti soljumaan vikkelästi ja sellaisella virtauksella, että lopulta äänittäjät joutuivat itse lopettamaan nauhoituksemme. Onneksi saimme jatkaa keskustelua äänitysten jälkeenkin.

Nyt kun podcast torstaina julkaistiin, kuuntelin sen isolla innolla. Unohdin äänityshetkessä nauhoituksen ja keskityin keskustelumme sisältöön niin kovasti, että melkein jännitti, mitä kaikkea olin mennyt laukomaan.

Kuuntelimme Pajun ja Hannan kanssa äänikirjalukupiiria varten neljä Minna Canthin novellia: Laulaja, Ompelija, Lain mukaan ja Kodista pois. Minna Canthilla on menossa juhlavuosi (175 vuotta ensi maaliskuussa, woop woop!), minkä vuoksi nuo novellitkin on nostettu Storytelin kokoelmiin. Esille tuotava asia on myös, että Taika Mannila aka magicmannila on tehnyt niiden kansikuvitukset.

Olen joskus lukiossa ja sen jälkeen kirjallisuutta opiskellessani lukenut Minna Canthia paljonkin. Hän oli ensimmäisiä badass-feministejä (ei varmaan itse käyttänyt itsestään tämä nimitystä), jota aloin fanittaa. Olen lukenut nuo novellitkin ennen kirjana, mutta huomasin muistavani niistä todella vähän.

“Oli tosi hauska, että valinta tähän juttuun oli Minna Canth, koska mä en oo lukenut Minna Canthia ja se on ollut sellainen asia, minkä mä oon halunnut tehdä. Ja nythän se kävi tosi helposti, koska ei tarvinnut lukea, vaan sai kuunnella. Ja tässähän on lukijana Elina Knihtilä, joka lukee aivan mielettömän hyvin. Hänhän siis tavallaan näyttelee nää novellit. Ja se oli ihanaa kuunneltavaa.” kertoo Hanna meidän podcastissa, ja myös Paju yhtyi mielipiteeseen Elina Knihtilän lukijaäänestä.

Hauskaa oli, että mielipiteet jakautuvat meidän kolmen välillä selkeästi kahteen. Olin itse taas aivan toisessa ääripäässä lukijaäänen suhteen:

“Mun täytyy itse asiassa sanoo, että mua ärsytti, koska se näytteli sitä. Mä oon ennenkin kuunnellut äänikirjoja ja musta on aina ihanaa, että mä saan päättää miltä ne kuulostaa ne tyypit, ja miten se tarina jotenkin etenee ja missä rytmissä. Mä jotenkin hermostuin, että älä anna noille noin vahvoja ääniä. Mä olisin toivonut sellaista neutraalimpaa lukijaa siihen.”

Kiinnostavinta keskustelussa oli ehdottomasti feminismi teemana. Podcastin lopussa ehditäänkin pureutua yllättävänkin syvälle naisten ajatuksiin 1800-luvun lopun naiseudesta, naisten roolista ja valinnoista novelleissa sekä naisena olemisesta nykypäivänä.

“Hauska kun miettii, että kun Minna Canth on ollut itselle sellainen esikuva, ja oon siteerannut sitä paljon, googalillut ja mietiskellyt tätä naista nyt semmosena muusana, niin oikeestaan vaikka sen feministiset aatteet, niin ei sillä ollut vielä kauheesti aseita tai eväitä tuohon aikaan. Samalla lailla kuin mitä nyt näkee koko feminismin ja sen, miten sitä vois viedä eteenpäin. On se viel ollut aika lapsenkengissä kuitenkin verrattuna nykypäivän Suomeen. Että mä olisin odottanut, että hän olisi  ollut jo pidemmällä teksteissään näissä ajatuksissa.” mietiskelen itse tajunnanvirtana podcastissa, mistä lähteekin kiinnostava keskustelu koko asiasta.

Saattoi tosiaan olla, että Canth oli oman päänsä sisällä niin paljon paljon pidemmällä aatteissaan. Vähän niinkuin itse olen tämän blogin kanssa. Välillä sitä on niin raivona, surullinen, onnellinen tai esimerkiksi hämmentynyt ja tekisi mieli purkaa kaikki suodattamatta tekstiksi. Lopulta ulos tulee joku löllykkäteksti kauniissa paketissa, ja alkuperäisestä tunnekuohusta on jäljellä joku hatara ajatus taustalla.

Äänikirjat on kyllä hieno asia, niin kuin ovat myös podcastit. Jotenkin siistiä, että kaunokirjallisuutta ja esimerkiksi tällaisiä hulluja klassikkoteoksia tehdään nyt kuunneltavaan muotoon ja sitä kautta useammille korville. Esimerkiksi Paju kertoi lukupiirissä, ettei lue perinteisiä kirjoja juuri ollenkaan, ja äänikirjat ovat siksi iso asia hänelle.

Itselleni äänikirjat tulevat taas normaalien kirjojen rinnalle erilaisiin hetkiin ja tilanteisiin: joskus on ihana painaa silmät kiinni, lepuuttaa alati käytössä olevaa näköaistia ja uppoutua äänikirjaan. Joskus taas haluan täyttä hiljaisuutta, ja silloin perinteinen kirja on ainoa oikea vaihtoehto. Ei toista ilman toista. Minulla on myös Storytel-lukulaite ja haaveilen kokeilevani, miten toimisi vaihtelu lukulaitteen ja äänikirjan välillä.

Sen olen kyllä huomannut, että molemmat vaativat tietynlaista läsnäoloa ja rauhaa. Jotkut (esim. Janne) pystyvät kuuntelemaan keskittymättä sen kummemmin, mutta itse tarvitsen kyllä huomioni niin kuunteluun kuin lukemiseenkin. Luulen, että kaikki aistini ovat aika valppaita ja ilman keskittymistä huomioni kääntyy helposti muualle.

Kesällähän olin mukana kahdessa aiemmassa Storytel-podcastissa (kirjoitus 1, kirjoitus 2). Kuuntelitteko niitä? Entä onko kukaan ennättänyt kuunnella vielä tätä uusinta torstain jälkeen? Olisi kivaa (ja jännittävääkin) kuulla, mitä olitte mieltä. Jos ette ole Storytelin käyttäjiä, niin täältä voi käydä nappaamassa itselleen koodin kuukauden ilmaiseen kokeilujaksoon.

Podcastit kiinnostavat itseäni muutenkin ihan hirveästi ja kuulisin mielelläni myös kommenttia, olisiko podcastilleni tilausta tai mielenkiintoa? Jos olisi, niin millaista podcastia kuuntelisit mieluiten?

Olen juuri matkalla Helsingistä takaisin Tammelaan, ja tutut oranssit kuulokkeet ovat taas korvilla. Kuuntelen Spotifystä ASMR-ääniä rentoutuakseni (paperin repiminen, ai että). Viereisellä penkillä istuu 11-vuotias katsoen tubettajien videoita ja Salkkareita. On se ihmeellistä, tämä maailman meno. Itse luin tuon ikäisenä Viisikkoja nenä kirjassa ja haaveilin ensimmäisestä kännykästä ja siitä, että voisin ostaa siihen hienot kuoret, takakuoritarroja ja logon. Ja siitä, että vanhemmat antaisivat luvan katsoa Salkkareita.

-Henriikka

Kuvat: Eliel Kilkki (SUPERREEL)

Kuuntelin elämäni ensimmäisen äänikirjan!

Kaupallinen yhteistyö: Storytel.fi

Toukokuu 2018 tulee olemaan merkityksellinen ainakin siitä syystä, että kuuntelin elämäni ensimmäisen äänikirjan – itse asiassa jopa kaksi!

Jos ihan tarkkoja ollaan, olen kyllä kuunnellut jo lapsena satukasetteja. C-kasetilta pyöri satu, jota kuvakirjan kanssa seurailtiin. Meillä harrastettiin niitä reilusti, sillä VHS-laitteet saimme vasta melko myöhään, enkä osannut lukea ennen kouluun menoa. Mutta onhan nekin kuitenkin aika eri asia kuin tällaiset aikuisten ihmisten äänikirjat, joihin on tarkoitus keskittyä ihan ilman kuvaa.

Ensimmäinen äänikirjakokemukseni oli aivan tosi hyvä. Mielenkiintoinen. Jään varmasti tälle tielleni. Vaan yllätyin tosi vahvasti siitä, miten erilainen kokemus äänikirja on kuunnella kuin kirja lukea. Kahden kirjan perusteella en osaa vielä edes kertoa, miten erilaisia ajatuksia kirjan kuuntelu herättää lukemiseen verrattuna, mutta sen osaan sanoa, että kokemus on hyvin erilainen ja myös eri asiat pomppaavat mieleen ja vaikuttavat koko kokemukseen.

Ehkä itselleni ensimmäinen ja isoin oivallus olikin koko hommassa, etten voi lähteä vertailemaan näitä kahta kokemusta. Tai voin, mutta siinä ei ole pidemmän päälle pointtia, koska formaatithan ovat täysin erit, vaikka alkuperäisteksti onkin sama. Se, mitä saan fyysisen kirjan lukukokemuksesta saattaa olla omalla tavallaan rikastuttavaa ja toisaalta niin on myös sekin, mitä saan äänikirjan kuuntelusta.

Tällä hetkellä monet äänikirjat ovat fyysisen kirjan pohjalta luettuja, mutta luulen, että tulevaisuudessa ilmestyy myös koko ajan enemmän teoksia, jotka ovat nimenomaan äänikirjoiksi pääosin tarkoitettujakin.

Mitäs nämä minun, Lauran ja Kaisan studioposettelut sitten liittyvät kaikkeen?

Kun olimme kaikki kolme saaneet äänikirjamme kuunneltua, istuimme viime viikolla yhdessä alas puimaan niin kuunneltua kirjaa kuin koko äänikirjakokemusta. Keskustelustamme on juuri julkaistu podcast Storytel-palvelussa. (Toukokuu 2018 on siis merkityksellinen siitäkin syystä, että olin ensi kertaa mukaan podcastissa!)

Kuuntelemamme äänikirja oli Saara Turusen Sivuhenkilö.

Turusen toinen romaani Sivuhenkilö on kuvaus esikoiskirjailijan elämästä vaiheessa, jossa kirja on julkaistu ja päätyy lukijoiden ja kriitikoiden käsiin. Kirjailijan elämä itsessään jatkuu sinänsä melko samanlaisena, mutta valtakunnallinen ykkössanomalehti julkaisee kirjasta murskakritiikin, mikä laittaa kirjailijan mielenmaailman ja itsetunnon uuteen järjestykseen. Kirjassa ei varsinaisesti ole juonta, vaan noin 35-vuotiaan minä-kertojan kuvailua hänen ajatusmaailmastaan ja elämästään. Kirja perustuu kirjailijan itsensä elämään ajalta, kun Turunen julkaisi ensimmäisen teoksensa Rakkaudenhirviö.

Kaisa ja Laura pitivät siitä paljon, itse olin vähän neutraalimpi mielipiteeni kanssa. Kokemus oli hyvä, sain paljon ajateltavaa, mutta jollain tavalla sisältö jäi kuitenkin valjuksi. Toisaalta kehun kirjoja aika harvoin tosi hyviksi. Sivuhenkilö oli hyvä, tyydyttävä. Luulen, että laimeampi mielipiteeni johtui siitä, että rakastamissani kirjoissa aina a) samastun kirjaan syvästi b) opin paljon uutta, mutta tässä ei tapahtunut kumpaakaan. Ajateltavaa sain kuitenkin aivan tosi paljon, mikä on hyvän kokemuksen merkki, vaikkei kirja olisi niin miellyttänytkään.

Vaan oli myös vaikea miettiä kritiikkiä mielessään, sillä kirjailija aika nerokkaasti kritisoi valmiiksi jo itse kaiken minä-kertojan äänellä, kun suurena teemana kirjassa on myös kritiikin vastaanottaminen. Ulkokultaisuus ja esittäminen, sekä eläköityvien vanhempien ja heidän aikuisten lasten väliset eroavaisuudet nyky-yhteiskunnassamme olivat teemoja, joista sain itse eniten irti.

Ehkä suurimpana mieleen on jäänyt halu lukea (tai kuunnella!) se Turusen ensimmäinen teos, Rakkaudenhirviö. Jotenkin Sivuhenkilön perusteella jäi olo, että saattaisin pitää siitä tai saada siitä ainakin irti kunnolla.

Koska minulla ei ollut ennakkoon kokemusta äänikirjoista, jännitin aika lailla, kuinka paljon lukijan ääni häiritsisi oman ääneni kuulemista. Ääntähän ei toki voi vain nappia painamalla vaihtaa, vaan se on mikä on. Tässä tapauksessa ääni toimi kirjassa hyvin. Aluksi lattea, melko tasainen lukuääni huvitti, mutta myöhemmin tajusin, että on todellakin hyvä, ettei kertoja eläydy juurikaan tekstiin ja niin vaikuta kokemukseen. Luulen, että minun mielestäni parhaiden äänikirjalukijoiden äänen yksinkertaisesti unohtaa.

Onneksi tajusin myös vaihtaa kuuntelutahtia vähän ripeämmälle, sillä normaalitahti sai minut ajattelemaan liikaa omia, kirjaan liittymättömiä ajatuksia kuunneltujen sanojen välissä. Sivuhenkilön luinkin lähes kokonaan 1,25-nopeudella.

Nyt kun äänikirjan kuuntelemisesta on kulunut jo hetki, en muista enää olennaisena kuuntelukokemusta, vaan kirjan annin. Jäisikö äänikirjoista ja fyysisistä kirjoista kuitenkin lopulta samat ajatukset jäljelle? En osaa sanoa.

Mutta niin kuin jo aiemmin kirjoitin, Storytel on julkaissut eilen Kuulitko saman? -nimeä kantavan podcastin äänikirjapiirimme keskustelusta. Storytel haluaa tarjota myös kaikille teille kuukauden ilmaista käyttöaikaa palvelulleen, jos haluatte kokeilla äänikirjojen ihmeellistä maailmaa (tai käydä vain kuuntelemassa tuon kyseisen podcastin). Ilmaisen kokeilujakson voi käydä nappaamassa itselleen täältä.

Ja tässä vaiheessa voin jo paljastaa, että tämän viimeviikkoisen äänikirjapiirin lisäksi hilpaisin myös tänä maanantaina uuden porukan kanssa samoille sohville keskustelemaan. Äänikirja-analyysi jatkuu siis vielä ensi viikolla, kun mielipiteeni ovat jälleen askelta kristallisoidummat.

Nyt kiskaisen housut jalkaani, paidan päälleni ja hilpaisen parin korttelin päähän hierontaan. Se on odottanut perjantai-illan aarteena minua kuin kylmä viinipullo ja vihdoin koittaa sen aika.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

-Henriikka

Kuva: Eliel Kilkki (SUPERREEL)