5 himotuinta matkakohdetta juuri nyt

matka2

Hello there! Terveisiä matkamessuilta.

On vähän hälinää, mutta kirjoitus-flow löytyy joskus yllättävästä paikasta. Vaikka koen olevani todella monissa tilanteissa myös yllättävän introvertti, voisin allekirjoittaa kyllä omalla kohdallani ”extroverttiuden” täysin sillä perusteella, että he pystyvät yleensä keskittymään täysin omiin tekemisiinsä miljöön häiriöistä huolimatta.

Olisi muutama himottu matkakohde jakaa. Nämä viisi ovat nousseet juuri nyt kiinnostavimpien kohteiden listalle.

1. Suomi/ Nuorgam

Kävin juuri juttelemassa lempeän naisen kanssa Nuorgamin lomakylän tiskillä. Näin kuvia aavasta, rauhallisesta pohjoisesta ja totesin, että sinne pitää päästä ensi kesänä. Ja syksynä. Ja talvena. Ja kaamosaikana. Ja juhannuksena.

Ehkä muutan sinne. Sinnekin.

matka6 matka4

2. Suomi / Kuhmo

Voi Kuhmo! Kainuu! Miksi olen viettänyt aikaa vain keskustassa ja kesämökin läheisyydessä? Aion myydä itseni uistimilla veljeni seuraksi kanoottiretkelle kalastamaan ja kelailemaan muutenkin (hehe).

3. Japani

Haluaisin tietää, onko Japani yhtä seesteisen toimiva ja rauhallinen kuin luulen. Haluaisin tietää, koenko yhtä vahvaa yhteyttä paikallisiin kuin koen täällä Helsingissä asuviin japanilaisiin. Haluaisin myös ehkä tuoda kotiin mukavan design-kipon ja -kupon.

matka7 matka3

4. Marokko

Tämä on joku yleinen villitys. Jostain syystä tietyt maat nousevat jostain mystisestä syystä kaikkien ajatuksiin. Sitä luulee olevansa ainoa uniikin kohteensa kanssa ja sitten kun kerrot suunnitelmistasi, huomaat kaikkien aikovan samaa. Kun kerroin Marokko-haaveestani ystäville, kaksi pariskuntaa heistä oli jo varannut lennot. Median aivopesu? Visuaaliset trendit? En tiedä, mistä moinen ilmiö johtuu.

5. Turkki

Voi Turkki, kuinka sinua kaipaan. Syksyllä jäi niin monta ystävällistä ihmistä tapaamatta ja monta asiaa tekemättä. Haluaisin sporttailla, vaeltaa, nähdä lisää merta. Syödä hyvin ja nukkua kauniin taivaan alla. Aktiivista, mutta samalla seesteistä Turkkia ikävöiden.

matka1

Voi tosin olla, että huomenna lista on taas täysin uusi. Ei pysy nyt pää ihan mukana tämän messumaailman menossa.

Sain kotoa viestin: Oon iloinen kun diggaat elää ja tehdä töitä. Ja kun suhun on purrut matkakärpänen!

Vastasin, että kohta on lopetettava kaikki työnteko, että ehdin vain matkustaa. Sain vastaukseksi niitä legendaarisia itku-nauru-emojeita.

Luotan siihen, että kotona jollain on järki tallella.

-Henriikka

Kuvat: Alina & Juuso / Gipsy Hearts

Kaunis, pysähtynyt Pohjois-Karjala

_MG_3300 kopio

Tämä viikko oli liian pitkä, liian väsyttävä. Vietin perjantain töissä Messukeskuksessa, Terveysmessuilla ja kolmelta rakennuksesta lähtiessäni odotti pihalla mies, auto ja litra puolukkasmoothieta ja pakasterasiallinen leipäjuustoa matkaevääksi. Lähdimme rauhoittumaan Pohjois-Karjalaan, Liperin mummilaan.

Viiden tunnin ajomatkasta ensimmäisen tunnin pyhitin viikonloppurauhoittumiselle ja syville keskusteluille, kaksi seuraavaa jaksoin vielä tehdä viikon viimeiset työt, jotta saisin läppärin kannen kiinni koko lauantaiksi. Viimeiset kaksi tuntia nukuin antaumuksella. Nukuin totisesti tuhisten kuin pieni lapsi, ja niskat täysin epäergonomisesti nurin. Heräsin perillä Joensuun viekussa, jossa odotti lämmin kinkkukiusaus ja punaista maitoa. Eteisessä vastassa oli kaksi lämmintä syliä: ”Onpa mukavaa että työ tulitte. Myö mummin kanssa ihan mietittiin, että mahatteko työ avioparina olla koskaan käyneetkään meillä yökylässä? Vaan mummipa muisti, että olittehan työ viikonlopun pari vuotta takaperin. Toivottavasti viihytte.

_MG_3234 kopio_MG_1257 kopio _MG_1259 kopio _MG_1265 kopio

Ja viihdyttiinhän me. Kuunneltiin tarinoita menneistä vuosista ja vaihdettiin kuulumisia. Naurettiin monesti ja paljon. Pelattiin jalkapalloa pihalla ja käveltiin monta tuntia metsässä. Ja poimittiin tällä kertaa puolukat suoraan suuhun, turha niitä on aina laittaa smoothie-masiinaan.

Kävimme ukin kanssa kaupassa ja se oli hauskointa aikoihin. En oikein tiedä miksi, sillä ei se Citymarket paikkana ole niin ihmeellinen. Ehkä sellainen rauhallinen kärryjen työntely ja tavaroiden nakkaaminen niihin oli mukavan seesteistä. Maistoimme näytteitä Cittarin ruokauutuusesittelijöiltä ja heräteostoksena nappasimme kärryihin metsämansikka- ja puolukkajugurttia.

Mummin ruokapöydästä ei ruoka loppunut ja uutisia oli kerrankin aikaa katsoa kolmet peräkkäin: venäjänkieliset, viittomankieliset ja ihan ne tavalliset. Arkena tulisi kuulemma alueellisetkin, mutta ne jäi nyt lauantain vuoksi näkemättä.

_MG_1266 kopio _MG_1274 kopio _MG_1276 kopio _MG_3236 kopio _MG_3265 kopio _MG_3276 kopio _MG_3283 kopio _MG_3287 kopio

Janne muisteli lapsuuttaan mummilasta ja minusta tuntui, että olisin yhtä lailla nappulana samoillut samoissa metsissä. Tuntui kuin kyseessä olisivat minunkin isovanhempani, vaikka veri ei meitä yhdistäkään. Minulla on enää yksi vaari täällä meidän maailmassa, mutta onneksi sain muutamia vuosia sitten Jannen kautta neljä isovanhempaa lisää. Uskon kasvavani vähän viisaammaksi, lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi, kun saan elää heidän kanssaan.

Nyt on auton keula kohti Kouvolaa ja omaa lapsuudenkotia. Tekee mieli päästä pian perille, jotta voin juosta sisälle äitiä halaamaan. Loppuajan istunkin isän sylissä, kahvikuppi kädessä, villasukat jalassa.

-Henriikka

Minne menisin, mitä tekisin?

kartta

Lähetin juuri serkun pimeään, kotimatkalle täältä kotimme lämmöstä. Ihana haaveiluillallinen ja paljon puhetta menneestä, tulevasta ja omista poluista. Omien reittien luominen ja löytäminen on kyllä tärkeää. Että on itse raivannut tiensä ja tietää millaisella alustalla kävelee. Tunnistaa ääriviivansa ja askeleensa, seisoo valitsemiensa teiden ja päätösten takana, ainakin riittävästi. Kun on itse luonut omat polkunsa, voi sitten harhareitin päätteeksi palata samaa tuttua reittiä takaisin kotipesälle. Olisihan se rankkaa, jos pitäisi aina kulkea aivan oikeaan suuntaan.

Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Vaan minä en ole kala, vaan minä en ole kala, lauloi Ultra Brakin.

Olen pitkästä aikaa tilanteessa, kun tulevaisuudessa ei siinnä matkaa. Oli kesäkuun Transsiperia; Venäjä, Mongolia ja Kiina. Oli elokuinen Botswana ja syyskuinen, vieläkin itkettävä Turkki. Saan viimeisen Turkin raportin kirjoitettua tänne tällä viikolla ja Botswanastakin olisi vielä pari artikkelin verran jäljellä. Mutta mitä nyt? Minne menisin, mitä tekisin? Tiedän aivan taatusti haluavani raivata reitin taas jonnekkin vähän kauemmas.

Uskon rakastavani Norjaa. Vuoristoja ja luihin valuvaa kylmyyttä. Villahousuja ja -pipoja (löysin eilen täydellisen, vaan jätin sen kauppaan yyh!), alati kaunistuvaa maisemaa ja ainakin oman mielikuvani äärimmäistä rauhaa. Vähän liian pientä telttaa, vähän liian kylmiä varpaita ja vaahtokarkkeja nuotiolla, jos sellaisen saa Norjaan sytyttää.

Mutta entä Kanada? Talvinen Kanada tai ehkä keväinen, kesäinen tai syksyinen Kanada? Vuokra-auto ja unet takapenkillä. Takaluukusta kurkistava aamuaurinko ja mukavan tavalliset, inhimilliset, kohteliaat ihmiset, joilla on jalat maassa ja käytännölliset takit. Auton etulasin skrapaus yltiömäisen pakkasyön jälkeen ja kirkkaan helottava tähtitaivas. Torontossa näkisin sekä NBA:n että NHL:n, salaiset haaveni, joita ei kehtaa ääneen sanoa.

Mutta mitä vielä? Mausteinen Intia, kaukaiselta ajatukselta tuntuvat Galapagos-saaret ja kerran koettu, mutta vielä lyhyeksi visiitiksi jäänyt Mongolia villihevosineen. Enhän tippunut vielä edes hevosen selästä, vaikka melkein onnistuin. New Yorkin suosituksetkin olisi listattava uudelleen kolmen vuoden jälkeen ja kaiken tämän lisäksi on vielä Japani, Brasilia, Meksiko, Argentiina, Nepal, Senegal, Namibia ja kaikki Euroopan valloittamattomat ja valloitetut. Ja sitten ne kaikki maat ja kaupungit, joiden nimet on liian vaikeita tällaisen Suomi-tytön suuhun.

Mitä sinä suosittelisit kaikista maailman paikoista? Ajattelin, että voisin taas ryhtyä budjettikuurille matkahaaveen vuoksi. Mihin kannattaisi lähteä talvilomalle? Entä jos vuodenajoista ei ole väliä?

Minun polkuni ohjaavat usein vähän kauemmas. Mutta lähelläkin on hyvä.
Onneksi äiti muistaa aina muistuttaa siitä puhelimessa: ”Ei sun aina tarvitse lähteä jonnekkin.

Mutta äiti, kun minä olen lähtiessäni aina kaikista eniten läsnä.

– Henriikka

Kuva: sooperarticles.com

Turkki 3: Lycian Way -patikointi ja paikallista elämää

Kolilta ja Vaarojen Maratonilta palattu kotiin, woop woop. Kahden kirjoituksen verran olisi kuitenkin vielä Turkki-ajatuksia ja rustaan vasta myöhemmin juoksujuttuja.

Venettä ja sydäntä hyppyyttäneen purjehduksen jälkeen illastimme koko reissuporukalla ja vaihdoimme toisen tiimin kanssa rooleja: Ensin vaeltaneet kiipesivät yöksi veneeseen ja me veneilijät majoituimme villaan odottamaan seikkailuja mantereella.

Paikallisen oppaan ja autokuskin kanssa ei tarvinnut yhtä lailla järjestää ja stressata asioita, joskaan emme olleet aina aivan varmoja, menikö sanomamme perille. Sitä saattoi puhua vartin verran vedestä ennen kuin hahmotti vastapuolen puhuvan valokuvauksesta hahha. Niin tai näin, mantereella vietetyt päivät olivat yhtä lailla nautittavia kuin laineilla keikutut. Kahteen kokonaiseen päivään mahtui kaksi lyhyttä vaellusta, hyvää turkkilaista ruokaa, nähtävyyksiä ja paljon paikallista elämää.

Aloitimme ensimmäisenä aamuna aamupalan jälkeen legendaarisella Lycian Way-reitillä lyhyellä vaelluksella. Antiikin aikainen kauppareitti kulkee pitkin aurinkoista Välimeren rannikkoa halki hienojen maisemien, antiikin ajan nähtävyyksien, kylien ja hiekkarantojen. Kuumottavin reitin kohta oli, kun askeleemme nousivat korkealle muinaisen akvaduktin päälle. Vaikka yritin kuinka pinnistää, on se silti haastavaa sisäistää, että ympärillä ja lenkkareiden alla olevat kivenmöllykät ovat antiikkikamaa.

Köpelösti meinasi käydä, kun opas oli astua valtavan käärmeen päälle. Onneksi hän ehti väistää, sillä tiellä odotellut käärme kuuluu Euroopan top 10 myrkyllisimpiin käärmeisiin.

Keskipäivän kuumuuden jälkeen jatkoimme muinaisia reittejä amfiteatterille. Raunioissa otettiin hääpotretteja ja heitimmepä pienet esitykset itsekin historiallisen miljöön (ja ihmettelevien turistien) kuunnellessa. Amfiteatterin näkeminen toi asiat jollain tapaa lähemmäs: hätkähdyttää ajatella, että samalla paikalla on joskus käyty gladiaattoritaistoja orjien ja eläinten välillä yleisön hurratessa ja viihtyessä.

Sitten mereen, hien ja hiekan peitossa. En itse ole erityisen hyvä kuumuuden kanssa ja virkistys oli sanoinkuvailematon, kun pitkän päivän jälkeen pääsi veteen ilakoimaan. Vaahtopäät pyyhkäisivät pään yli ja aurinko laski samalla. Seitsemältä ranta piti sääntöjen takia vapauttaa luonnon ja kilppareiden käyttöön ja halusimme kunnioittaa rantavahtien sääntöjä ja äiti-maan tarpeita. Uni tuli kilpikonnien lisäksi myös meille ihmisille. Ei tarvinnut montaa hetkeä odottaa, kun uni jo tainnutti täysin.

Toisen vaelluspäivän aamiainen oli vertaansa vailla. Turkin ruoka teki vaikutuksen, vaikka pitkälti menimmekin ihan perusruoalla: oliiveilla, juustolla, lihalla ja kasviksilla. Pienissä erissä kahvin kanssa pöytään kannettu aamupala veti suupielet extra-hymyyn: hilloja, leipiä, kasviksia, munakasta, hedelmiä… Lisää sai silmää vinkkaamalla ja santsikuppi kahviakin tarjoiltiin auliisti.

Vaikkei vaellus nyt mitään purjehdusta olekaan, nautin suuresti metsässä käppäilystä. Keskustelumme kulkivat mitä erilaisimmissa aiheissa ja välillä tielle sattui jättikokoinen koppakuoriainen, välillä vuohi ja välillä uskomattoman söpö mummo, niin sanottu kolmannen asteen babushka. Keskellä metsää, meren rannasta löytyi myös ihana beachbaari, jonka ukrainalainen, lyhythiuksinen tarjoilijatyttö kertoi uskomattoman tarinan itsestään: baarin viereisessä majassa nukuessaan muurahaiset olivat syöneet hänen pitkät hiuksensa aivan kynityiksi. Creepy! Liian creepy!

Mielenkiintoisin asia maissa vietetyistä päivistä oli jätetty viimeiseksi. Tosin uskon, ettei kuskin ja oppaan mielessä käynyt, että rakastuisimme yli hienojen nähtävyyksien ja antiikkisten kivien ihan siihen tavalliseen, paikalliseen arkeen.

Kaikista kiintoisimmaksi nousi turkkilainen rantakylä, jossa ihmiset häärivät omiaan ja elämä vaikutti sopivan tempoiselta: nainen paistoi risti-istunnassa suolaisia pannukakkuja koko köörille lounaaksi, lapset ja koiranpennut leikkivät ympärillä. Maailman hellyyttävimmät ja ruttuisimmat mummot myivät koruja matkamuistoiksi (30 senttiä kipale), ja kulkukissat kuljeskelivat missä lystäsivät. Mattokauppiaalla oli paljon mattoja, mutta putiikki tyhjänä ja ravintoloissa turkkilaiset ihmettelivät keskuuteensa saapuneita pellavapäitä.

Hajaannuimme hetkeksi omillemmekin, sillä usein yksinään löytää juuri parhaimmat salapaikat. Näin kävi tälläkin kertaa. Poikkesin kadulta kuvaamaan erään rakennuksen kauniita seinäkaakeleita. Eräs mies viittilöi minua ovensuulle. Jätin kengät jaloistani ennen kynnysmattoa ja kurkkasin sisään: Pieni teehuone, minimoskeija tai vastaava. En tietenkään päässyt sisään, nainen kun olen, mutta viittilöinyt mies otti kameran ja kävi kuvaamassa minulle sisätilat. Pääsin virtuaalikierrokselle islamilaisten miesten maailmaan.

Mutkittelevien vuoristoreittien päässä odotti viimeisen yön majapaikka. Tosin hotellille saavuttuamme emme vielä tienneet, ettei kyseessä olekaan viimeinen yö eikä oikeastaan edes tulevan yön majapaikkakaan. Tästä lisää seuraavassa, viimeisessä Turkki-kirjoituksessa.

Oli miten oli, ulkoaltaassa riitti lämmintä vettä ja jatkoimme pulikoimista siitä, mihin sen merellä jätimme. Taivaalla möllötti superkuu, jonka oli määrä värjäytyä yöllä punaiseksi verikuuksi ja sen lisäksi vielä pimentyä. Taianomaisia hetkiä käsillä.

– Henriikka

Ps. Huomasin, että kaikki yrittävät etsiä snapchatista minua nickillä ”aamukahvilla”, niinpä vaihdoin nimeä. Poista siis @henriikkasi ja lisää tilalle @aamukahvilla.

Kuvat 1 & 3: Laura Santanen / Urbaani viidakkoseikkailijatar

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Turkki 1: Kolme tuntia Istanbulissa

Kaikki alkoi allaolevan kuvan kahvikupista ja aivan liian kalliista lentokenttäsalaatista. Kello oli viisi Helsinki-Vantaan terminaalissa numero 2 ja olin tuntemattomien tyyppien ympäröimänä. Seurue oli sopivan tiivis, 11-henkinen, ja joukossa oli bloggaajia ja toimittajia. Olin herännyt 03:30 (aivan epätodellinen aika herätä, jopa tällaiselle aikaisen madon nappaajalle) ja hakenut lähikulmilta kimppakyytiin kaksi muutakin matkalle lähtijää. Jännitti aika paljon, mutta etupäässä huvitti. Mihin olin taas itseni lykännyt?

Tiedän, että muutama Botswana-artikkeli olisi vielä jakamatta, mutta en malta olla keulimatta vähän. Jaan tässä välissä Turkki-uutiset eetteriin ja jätän afrikkalaiset rytmit myöhemmälle. Ensimmäisenä kuvasarja Istanbulista, erikoisesta mutta erittäin kiinnostavasta  pääkaupungista  (EDIT: Whaaat! Ankarahan on pääkaupunki).

Lento pääsi vaikuttavan turbulenssin, monien rukousnauhojen räpläysten ja lähellä istuneiden lentopelkoisten sätkyjen ja tärinöiden jälkeen turvallisesti Turkin kamaralle. Oli onni saada Laura viereen, sain heti alkumatkasta uuden kuoman ja keskustelumme huuhtoutuivatkin ilmeisen pikaisesti aavoille, syville merille.

Opin matkan aikana, että monet turkkilaiset eivät suhtaudu suopeasti ilakointiin lentokoneessa. Koneessa ei saa nauraa suotta tai saa vihaisen Sauronin silmän, joka lävistää sielun ja sydämen. Totta kai ymmärrän, ettei missään ”julkisessa kulkuneuvossa” voi niin vain rellestää, mutta tiedä sitten, liittyykö turkkilaisille lentokonetilaan joku aivan erityinen kunnioitus. Voi olla, että huonot sääolosuhteet saivat porukan rukoustuulelle eikä hartaisiin hetkiin sopineet minun ajastamattomat pyrskähdykseni.

Perillä Istanbulissa oli kolmisen tuntia kulutettava ennen sisäistä jatkolentoa määränpäähän Antalyaan. Paikallinen oppaamme herra F nappasi meidät lentokentältä minibussin kyytiin ja kiidätti seurueen kolmessa tunnissa läpi Istanbulin metropolin.

Nähtäväähän olisi rekkalasteittain, mutta aikaa rajallisesti. Kuljin suu avonaisena porukan perässä ja opin uutta. Ehdin eksyäkin jo muutaman kerran. Olen juuri sellainen seilailija, joka tulee porukan viimeisenä pää kohti taivasta ja katonrajoja. Jään ottamaan kuvaa ja kun käännän taas niskani oikein päin, on jengi jo kadonnut turkkilaiseen tunnelmaan. Näissä tilanteissa noudatan tietysti rakkaan äitini neuvoa: Jos eksytään, niin nähdään siinä, missä ollaan viimeksi nähty. Tälläkin kertaa eksynyt lammas haettiin takaisin laumaan.

Aya Sophiaa ihailtiin ulkoa käsin, mutta Sultan Ahmet Camin edustalla otettiin kengät jaloista muovipussiin ja lainarääsyä hiusten peitoksi. Tuo kaunis katedraali piti tietysti seilata läpi. Niin upea kuin rakennus ihan oikeasti oli, unohduin katsomaan kuvaavia ihmisiä. Katsokaa nyt muutamaa seuraavaa kuvaa! Mikä hupsu selfie-kansa onkaan koko maailman popula?

Ehdimme kirkonmenojen lisäksi viettää aikaa upotetussa palatsissa, Yerebatan Sarayı:ssa. Maanalaisen vesisäiliön kattoa kannattelee 336 pylvästä ja sinne mahtuu 100 miljoonaa litraa vettä. Se rakennettiin Bysantin keisari Justinianus I:n valtakaudella 500-luvulla (vähän Wikipediaa ujutin tähän väliin…). Upeahan se oli, joskin vedessä uivat kalat vaikuttivat aika huonovointisilta, enkä ymmärtänyt säiliöön ujutettua turismia: maan alla, vesisäiliön nurkassa sai halutessaan pukeutua kauttaaltaan turbaaneihin, kaapuihin ja muihin Aladdin-sonnusteisiin ja kuvauttaa itsensä tai ryhmärämänsä. Toisessa kulmassa kimmelsi värivaloin piristetty kahvila. Miksei näitä olisi voinut toteuttaa esimerkiksi lippuluukun läheisyydessä?

Parhaiten Istanbulista jäi mieleen, että sinne pitäisi päästä uudestaan. Pari tuntia oli tulitikun raapaisu koko komeudesta ja ehdin jo minibussin ikkunasta tehdä silmilläni matkaa monilla kaduilla, joita pitäisi oikeastikin päästä kulkemaan.

Sisäinen lento siirsi matkaporukan Antalyaan, josta toinen minibussi jatkoi matkaansa kohti varsinaista matkaa ja seikkailua. Aloin jo alkumatkasta ymmärtää, että nyt ollaan hyvällä porukalla liikenteessä. Myös muutama muu matkatoveri unohtui haahuilemaan yhtä päämäärättömästi ja huonoille vitseilleni naurettiin, sehän on pääasia.

Ikähaarukka matkaajilla oli 20 ja 46:n ikävuoden välillä, eivätkä ihmiset lähtökohtaisesti olleet niitä, jotka olisivat arjessa kokoontuneet yhteen. Mutta kaikkia tuntui yhdistävän uteliaisuus uutta kohtaan, uteliaisuus ihan vain tavallista elämää kohtaan. Ehkä se on sittenkin pääasia.

Istanbul, täytyypä piipahtaa toistekin.

– Henriikka

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Ensi viikolla Turkkiin

72ca5d1974f4a62c99b0d4953f815671

Olisi teille pikkuinen juttu kerrottavana. Lähden ensi viikon keskiviikkona Turkkiin. Tiedän, en olisi ansainnut tähän väliin reissua millään mittakaavalla, juurihan pääsin Botswanaan ja seikkailin kesäkuun Siperiassa. Mutta Turkkiin tässä nyt ollaan kuitenkin menossa kuuden päivän matkalle.

Suomalainen Meretniemen perhe on lähdössä purjeveneellä löytöretkelle maailman ympäri kolmen lapsensa kanssa. Kuuden vuoden mittainen purjehdus vie perheen kaikille valtamerille, kuudelle eri mantereelle ja 75 maahan.  Purjehdus starttaa kesäkuussa 2016 Turkista. Ja arvaatteko mitä? Tulevalla reissullamme purjehdimme juuri tuolla samalla potskilla!

Purjehduksen ympärille on rakentumassa laajempi Sail For Good -projekti, jonka tarkoituksena on kehittää yksilöllinen digitaalinen oppimisympäristö, jota voitaisiin hyödyntää laajemminkin alueilla, joilla lapset eivät syystä tai toisesta ole normaalin koulutuksen piirissä. Matka järjestetään Sail for Good- hankkeen toimesta. En vielä itsekään tajua kovin paljon koko asiasta, mutta toivottavasti osaan reissun jälkeen valaista asiaa paremmin.

Sen verran tiedän, että pääsen purjehtimaan ja vaeltamaan. Purjehdimme Meretniemen perheen s/y Panacea –purjeveneellä ja tutustumme Turkin ulkoilmakohteisiin Lycian way –vaellusreitillä.

Matka starttaa keskiviikkona 23.9. klo 05.00 Helsinki-Vantaan lentoasemalla terminaalissa 2. Iiik.

– Henriikka

Ps. Mukaan on lähdössä huvittavan sekalainen ja minulle tuikituntematon sakki:
Fitness Führer, OTTO Izakaya, Timo Wilderness, Urbaani viidakkoseikkailijatar, @kpunkka, @juusohd, Blue Wings, Cocoa etsimässä, Lapsiperheenmatkat & Sail for Good.

Pakoon Hankoon

Vietin perjantai-iltapäivää ja -iltaa Hangossa. Lähdin sinne suht spontaanisti, syksyn tavoitteenani kun on ollut olla vähän enemmän spontaani ja kieriskellä vähän vähemmän mukavuusalueella. Olo oli kuin vadelmavenekunnalla: pakoon Suomen Hankoon paikoitellen liian hektistä pääkaupunkia. WO-oo-o-o-oo, lippu mastoon.

Syy visiitilleni oli aika random vaikkakin samalla vallan hauska. Hangossa Helkaman tehtaalla rakennettiin 400 000. jopo ja tätä tapahtumaa pääsi yleisökin tiirailemaan. Helsingistäkin lähti kyyti ja koska en ollut koskaan käynyt Hangossa, meninpä kurkkimaan paikalliskansan ja maikkarin kymppikevennys-toimituksen kaveriksi, millaiselta kultainen juhlajopo näyttää.

No, hienoltahan se näyttää, niin kuin näkyy. Kultainen menopeli, josta valitettavasti kumpusi ensimmäisen vau-ajatuksen jälkeen toinen ajatus: tuo jopo nyt ainakin pöllittäisiin pyörätelineestä. Ei näitä hohtavia taidetakaan sarjatuotannolla tuottaa, mikä on varmasti ihan hyvä.

Tehdaskäyntiä ja pyörän rakenteluakin parempaa oli kuitenkin pyöräkierros Hangossa. Päätimme pienellä porukalla lähteä kiertämään kaupunkia polkupyörillä. Sää oli uskomaton. Koko päivä tuntui aivan absurdilta, kun lämpömittari näytti 20 astetta, tuntematon kaupunki avautui silmien edessä ja oranssin lainapyörän polkimet tuntuivat kevyiltä.

Hanko on ihana. Pitsihuvilat, rantaravintolat ja taidegalleriat. Kesäasunnot, vanhat kylpylät ja majatalot sekä hienon hieno hiekka.

Aloin oikeasti miettiä, pitäisikö minunkin tehdä klassiset ja hankkia Hangosta viikonloppuasunto. Sellainen johon voin paeta kirjan kanssa tietäen, ettei kukaan kaupungista tunne minua lainkaan. Joku pölyinen kerrostaloyksiö ajaisi asian. Saisin taiteilijasoppeni ja voisin istua Hangon kalliolla emalimuki kädessä, termari toisessa.

Hyvä idea.

– Henriikka

Botswana 3: Afrikkalainen huvipuisto

Palataanpa takaisin Afrikan tantereelle, yhteen elämäni oudoimpaan kokemukseen: botswanalaiseen huvipuistoon. Voitteko uskoa, että löysimme keskeltä aavikkoa ”Lions Park” -huvipuiston, jonka laitteiden ainoat käyttäjät olimme. Keskellä ei mitään nousi vuoristorata, maailmanpyörä ja keinukaruselli. Ja tottahan toki me kokeilimme kaikki laitteet.

Idea lähti siitä, että Bea oli kuullut paikallisilta tutuiltaan, Lions Parkin olevan käymisen arvoinen. Emme tienneet paikasta muuta. Bussipysäkillä kyselimme neuvoa perille pääsemiseksi ja meidät ohjattiin oikeaan minibussiin. Taas kerran saimme ihmettelyä siitä, mitä länkkärinaiset tekevät botswanalaisen julkisen liikenteen seassa.

Pyysimme pysähtymään oikeassa kohtaa ja puolen tunnin köröttelyn jälkeen pysähdyimme ison tien varteen ja kuulimme: ”Tässä olisi Lions Park.” Missään ei näkynyt mitään. Kuski viittelehti oikeaan suuntaan: ”Sinne päin vaan, sieltä se tulee vastaan.” 

Ja vajaa kilometrin kävelyn jälkeen huvipuisto todella häämötti edessämme. Kahdeksan euron pääsylipulla sai hurvitella koko päivän. Oli talvialennukset, sillä vesipuisto ja allas olivat poissa käytöstä, koska oli talvi ja liian kylmä polskutteluun (30 astetta, hoh hoh).

Kirmasimme kaikissa laitteissa, olimme ainoat. Kaksi lapsiperhettä tuli vähän meidän jälkeemme puistoon, mutta kävivät tietysti vain lasten laitteissa. Me ajoimme huvipuiston ympäri junalla, pyörimme keinukarusellissa, ihailimme maisemia maailmanpyörässä, hurjastelimme Star Dancerissa, heiluvissa simpukoissa ja muissa laitteissa, joissa heikoimmilla olisi oksu lentänyt.

Oli niin outoa, ettei sitä voi kuvailla. Aina kun istuimme laitteeseen, joku henkilökunnan jäsenistä käveli jostain kopiltaan painamaan laitteen päälle. Ja saatoimme istua laitteessa ainakin kolmesti putkeen: ”Once more!” Henkilökuntaa nauratti kaksi innokasta leidiä hameissaan.

Kuulemma kesäaikaan huvipuisto virtaa väkeä, mutta näin talven ja kevään taitteessa paikassa ei käy juuri kukaan. Aution oloinen huvipuisto oli kuin kauhuleffasta. Alueelle oli kannettu super vanhat ja kriipeimmät laitteet, joita muut huvipuistot eivät enää huoli enkä olisi ihmetellyt, jos jostain kuivasta pusikosta olisi noussut painajaisteni karmaiseva klovni.

Pelottavinta kaikessa oli tietysti vuoristorata. Meinasin jo skipata tämän ilonpidon, mutta kun rakas ystäväni ilmoitti menevänsä siihen ilman minuakin, otin haasteen vastaan. Pelkällä reisien päältä kulkevalla turvapuomilla varustettu vuoristorata tuntui aika hurjalta ja kyllä siinä rukousta saikin laittaa yläilmoihin ensimmäisellä rundilla. Mutta mitä vielä! Hullun hauskaa! Vedimme tyhjällä vuoristoratavaunulla kolme kierrosta putkeen, vaihtaen välillä vaunua kokeilunhaluisina. Turhaan nynnyilin, kyllähän botswanalaiset handlaa vuoristoradat.

Mikä kokemus, mikä päivä. Vaikkei jonottaa tarvinnut kertaakaan, meni puistossa useita tunteja. Väsyneet, auringon paahtamat suomalaiset raahustivat ennen pimeäntuloa ison tien viereen liftaamaan ja kärsivällisen odottelun jälkeen saivat kuin saivatkin kyydin takaisin kotiin. Tai siis ”kotiin”.

Melkoista seikkailua.

– Henriikka

Ps. Mutta arvatkaa ketä olin tänään vastassa lentokentällä? No tuota samaista Botswanan mimmiä. She’s back.

Botswana 2: Gaborone haltuun

Kuvaterveisiä Afrikan savanneilta. Tai ei aivan, mutta Afrikasta ainakin. Otimme Bean kanssa kuuden kokonaisen päivän aikana hyvin haltuumme Botswanan pääkaupunkia, Gaboronea ja vierailmme ympärillä olevissa kylissä julkisen liikenteen voimin.

Botswana oli minulle maana yllätys. Kalaharin autiomaa peittää valtiosta noin 85 prosenttia ja koko maassa on vain 2 miljoonaa asukasta, joista Gaboronessa noin 226 000, ja maa on afrikkalaisittain sangen vauras maa. Vaikka tiedän toki, ettei Afrikka ole yksi suuri maa, en ollut ymmärtänyt maan vaurautta. Talouskasvun vahvana perustana ovat timantit, u-u-uuu. Myös kielipolitiikka yllätti: maan virallinen kieli on englanti ja sitä puhutaan erittäin hyvin, vaikka maan kansalliskieli onkin tswana.

Kuljimme paikasta toiseen pääosin kombeilla, minibusseilla, jotka risteilevät tiettyjä reittejään Gaboronessa ja lähialueilla. Reilun puolen tunnin matka maksoi noin 30 senttiä, joten kukkaro ei näistä kyydeistä päässyt keventymään turhan paljon. Yksityisiä taksejakin kokeilimme, niillä matkan sai yhteensä 3–9 euron hintaan. Oli hauska huomata, miten huokeat hinnat olivat vaikuttaneet maassa asuneen ystävän ajatteluun. Sellainen ero hintapyynnissä, joka itselle tuntui Suomen hintoihin verrattuna mitättömältä, saattoi aiheuttaa Beassa tiukkaa tuhahteltua taksikuskille.

Botswana on myös oiva liftausmaa, jos sellaiseen rohkenee. Me liftasimme heti ensimmäisenä päivänä lentokentälle ja takaisin hakemaan yöllä perässäni saapuneen rinkkani. Vaikka saimmekin kummastuneita katseita, saimme kyydit nopeasti, helposti ja ilmaiseksi.

Saapumispäiväni ilta meni iloitessa. Puolen vuoden tauko ja pitkä lentomatka oli tipotiessään, kun pääsi vaihtamaan kuulumisia ja tajuamaan, että tässähän lomaillaan viikon verran yhdessä. Turistiretket siirrettiin suosiolla seuraaville päiville.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä lähdimme valloittamaan ”main mallia”, ”buss rankkia” ja muita olennaisia kaupungin paikkoja. Gaborone on ”espoomainen”, eli yhtä tiettyä keskustaa ei ole vaan pienet keskittymät on ripoteltu ympäri kaupunkia. Myös esikaupungissa riittää nähtävää, kun katujen varsilla on myyjiä, joilla on tarjota ruokaa ja tavaraa ämpäreistä mehujääpuikkoihin ja ranskanperunoihin.

Yllättävän yleinen näky on karkkimyyjät, joiden pöydille on levitetty erilaisia muovikääreissä olevia irtokarkkeja. Vesimeloonin tai vaikka kirsikanmakuisen sokerikarkin saa mukaansa kolmella sentillä. Mietin moneen kertaan, miten niin monta karkkimyyjää voi ylipäänsä pärjätä kaupungissa?

Botswanalaiset ihmiset ovat erittäin iloisia ja ystävällisiä. Ihmiset tulevat juttelemaan, kyselevät viereiseltä bussinpenkiltä ja haluavat kuulla kuulumisia ja tarinoita Suomesta. Oli ilahduttavaa päästä vaihtamaan keskusteluita niin monen paikallisen kanssa.

Niin kuin usein Suomea köyhemmissä maissa, joskus on tietenkin vaikea erottaa, mikä kommunikaatio on aitoa. Vaaleaihoisten ja esimerkiksi vaaleiden hiusten koskettamisen ajatellaan tuovan hyvää onnea, ja siksi ystäviä saattaa olla jonoksikin. Eurooppalainen ihminen on botswanalaisen silmissä automaattisesti rikas ja vaikka kerjäystä ei ollut lainkaan, joskus joku pieni lapsi saattoi tulla viereen kurkkimaan, josko vaalea muukalainen jättäisi hänelle lantin tai pari.

Omat vertailukohteeni ovat Afrikasta Etiopia ja Tansania enkä voi väittää pystyväni ajattelemaan näitä kolmea maata toisiaan vertailematta, vaan analysoin automaattisesti maanosien mukaan. Vaikka Etiopia ja Tansania ovatkin hyvin erilaisia, Botswana erottuu näistä kahdesti vielä huomattavammin.

Bussiasemalla sain kynsiini myös elämäni hirveimmän manikyyrin, vieläpä lopputulokseen verraten kolmen euron kiskurihinnalla. Ajattelin, että tästähän nappaan itselleni punaiset kynnet loman kunniaksi. Bea oli käyttänyt bussiasemien naisten kynsihuoltoa ja ollut tyytyväinen. Vaan oma kosmetologini olikin toista maata: ensin hän skraappasi kynsieni pinnan piloille superkarkealla viilalla, jonka jälkeen hän lakkasi kynsilakalla miltei koko sormenpääni. Tätä seurasi armoton sormien puhdistusoperaatio, johon kului ainakin 20 vanulappua.

Minun järkeni olisi sanonut, että tarkemmalla lakkauksella olisi päässyt vähemmällä. Mutta minun tai länsimaiden logiikka ei aina purekaan ulkomailla. Kaiken kukkuraksi mimmi lakkasi nimettomäni kysymättä glitterlakalla. Nauroimme koko viikon botswanalaiselle manikyyrilleni ja disco-nimettömilleni. Kynsilakka alkoi kupruilla heti. Ilmeisesti maali oli pilaantunut auringossa. Korvaamattomia muistoja, jotka aika kultaa kivasti ja jäljelle jää vain ihanat, aurinkoiset kynsienlakkaaja-naiset.

 

Mutta tsekatkaapa tuo herkkuannos yllä! Ranskalaisia, kurpitsaa, samp+bean (maissia ja papuja sekaisin) ja nyhtökanaa. Paikallinen ruoka vie kielen mennessään vaikka ulkonäkö oli harvoin hivelevä. Ja mikä keliaakikon unelmapaikka: ainaisen vehnän sijasta käytetään todella paljon maissia eikä nälästä tarvinnut olla huolissaan.

Edelliskuvan ateria maksoi vajaa kaksi euroa ja sitä ylemmän kuvan annokset ostimme kadulta hintaan 1,20 euroa. Botswana-mätöt for life. Voisin huomaamattani tuplata kokoni, jos muuttaisin tuonne asumaan. Samppi-niminen maissimuhennos ja nyhtölihat olivat omia suosikkejani. Nirsoilija saattaisi kauhistella, kun lihan sijasta saattaa toisinaan löytyä mikä tahansa eläimen osa, mutta me riemuitsimme värikkäästä katuruoasta.

Siinä missä ensimmäinen päivä meni käyskennellessä, keräsimme toisen päivän aamuna rohkeutemme ja lähdimme bussiasemalle sopivaa dösää metsästämään. Bea oli jostain lukenut, että reilun tunnin matkan päässä kaupungista on sympaattinen ”astiatehdas”, jossa paikalliset tekevät käsityönä erilaisia saviastioita.

Eipä aikaakaan, kun oikea linja-auto oli hurauttanut meidät perille saakka.

Eurolla sai suloisia mukeja, kahdella eurolla murokulhoja. Ostimme itsellemme ja tuliaisiksi kaikkein kauneimmat. Kaikkiin astioihin oli raaputettu käsin ”hand made in Botswana”, mikä tietenkin toi niihin meidän silmissämme lisäarvoa.

Paikalliset olivat hämmästyneitä ja hämmentyineitä visiitistämme. Erityisesti se, ettemme aja autolla, aiheutti ihmetystä. ”Why don’t you go by car?”, ikään kuin kaikilla länkkäreillä olisi automaattisesti valkoinen maastoauto alla. Toisaalta ymmärrettävää. Ehkä heillä on aihetta tällaisiin oletuksiin.

Paluubussin piti tulla kylään kahdelta. Vaan eipä tullut, odotimme puolitoista tuntia. Usko olisi jo horjunut koko odottamiseen ellei pysäkillä olisi ollut muitakin, jotka kököttivät Gaboroneen kyytiä odottamassa. On se aina merkillistä ajatella, miten Suomi toimisi, jos bussit vain jättäisivät välillä tulematta tai saapuisivat parin tunnin viiveellä. Lomalla ei onneksi ollut kiire ja saimme pysäkiltä monta uutta ystävää, jotka kutsuivat itse itsensä Suomeen.

On ideaalitilanne, että pelkkä perillepääsy olisi riittänyt onnistuneeseen lomaan. Saimme viettää Bean kanssa pitkästä aikaa aikaa yhdessä. Pörräsimme ympäri kaupunkia, söimme paljon jäätelöä, nautimme aamiaisesta vuokra-asunnon terassilla ja kertasimme kevään ja kesän tapahtumia ja tunteita. Toisaalta tuntui, että olisi kotona. Kaikki oli niin tuttua ja turvallista. Matkustaminen saa ihan uuden luonteen, kun saa itselleen oppaan, jolla on jo kulmat ja kuppilat tiedossaan.

 Fiiliskuvat eivät loppuneet tähän. Saattepa nähdä huvipuistonkin, jonka ainoat asiakkaat olimme.

Sain tänään Jannen kotiin Islannista ja lähdemme nyt Helsingin Juhlaviikkojen huvilatelttaan  kuuntelemaan toivottavasti ihanaa konserttia. Elokuun viimeinen viikonloppu, haikeus ja kesän kättely. Se olisi pian taas siinä.

– Henriikka

Botswana 1: Kahden vuorokauden menomatka

Mukavaa lauantaita kaikille. Täällä ollaan heräilty eilisten rapujuhlien vuoksi vasta puoleltapäivin, jonka jälkeen alkoi armoton Botswanan kuvien läpikäynti. Tästä juttusarjasta ei Siperian tapaan ole tulossa usean viikon mittaista, mutta fiiliskuvia reissulta on huomattava määrä.

Lähdin matkaan kaksi viikkoa sitten lauantaina. Kun ystäväni Bea lähti helmikuussa Tansaniaan, jonka jälkeen Botswanaan, päätin pyrkiä sinne häntä tervehtimään. Tansaniassa olen käynyt kolme vuotta sitten, joten prioriteettilistan ykkösenä keikkui Botswana.

Hain netin kautta mahdollisimman halpoja lentoja Helsingistä Gaboroneen, mutta edestakaisten lentojen hinnat olivat kahdella vaihdolla maaliskuussa siinä 1300–1400 euron paikkeilla. Too much, tiesin, joten päätin ruveta kartoittamaan vaihtoehtoja. Yhdellä vaihdolla perille pääseminen ei tietääkseni ole edes mahdollista. Huomasin, että Tukholmasta lentää 2–3 vaihdolla noin 600 eurolla. Siihen erilliset, halvat lennot Tukholmaan ja takaisin noin viidelläkympillä, niin avot, lentopaketti oli valmis ja pian maksettu.

Tosi säästäjä olisi ottanut vielä lentojen sijasta reittimatkat laivalla Tukholmaan ja takaisin, mutta niin hc en ole sentään minäkään. Aikakin on rahaa.

Olin ostanut Tukholma–Addis Abeba–Johannesburg–Gaborone–Addis Abeba–Tukholma lennot Flightfinder-nimiseltä palveluntarjoalta. Hinta oli huomattavan edullinen, mutta hyvää saa harvoin halvalla ja aika nopeasti huomasinkin kyseisen lafkan olevan aika kamala. Asiakaspalvelu oli ailahtelevaa, hidasta ja epämääräistä, lentoaikataulut vaihtelivat useaan otteeseen parin tunnin heitoin ja lentodokumentit tulivat sähköpostiin vasta menomatkaa edeltävänä päivänä. Lopulta kaikki meni ihan hyvin ja lennot olivat onneksi nimelläni varatut, mutta pohdin Tukholmaan saakka, mahtaakohan varaus ja kyseinen Flightfinder olla edes oikeasti olemassa.

Tukholma–Helsinki välin lennot olivat Supersaverin kautta ostetut ja Finnairin, eivätkä täten aiheuttaneet minkäänlaista stressiä. Jos kuitenkin erikseen ostettujen lentojen takia myöhästyy seuraavalta lennolta, uudet liput joutuu ostamaan itse. Myös matkatavarat on käytävä heittämässä itse uudestaan liukuhihnalle. Siksi olin katsonut sekä meno- että tulomatkalla usean tunnin vaihtoajan Tukholmassa, jotten vain missaisi Arlandasta Etiopiaan tai Tukholmasta kotiin lähtevää lentoa.

Saavuin Tukholmaan rinkkani ja reppuni kanssa innoissani ja jännityksissäni. Koko edellisilta ja lähtöaamu oli mennyt rästihommien hoitamisessa ja matkafiilis alkoi vasta hiljalleen hiipiä luihin. Janne oli nakannut minut Helsinki-Vantaalle, mutta sen jälkeen olin omillani. Tuntui hyvältä olla yksin reisssussa, yksin vastuussa. Toisaalta eksoottinen kohdemaa ja huoli lentojen olemassaolosta vähän jyvittivät leveimmästä hymystäni.

Vaan kuinkas kävikään! Istuin ensin Tukholmassa odotetun mukaisesti kolmisen tuntia odotelemassa ilta kahdeksalta lähtevää lentoa ja kuuden maissa kävin heittämässä rinkkani hihnalle.

Niin, siis se lento lähteekin vasta puolelta öin.
Mitä? Eihän siitä ole ollut missään informaatiota eikä tietoa näy lähtevien lentojen tauluissa? Minkä vuoksi se on myöhässä?”
”En tiedä yhtään. Tässäpä päivällislipuke, niin et kuole nälkään.”
”Ok, kiitos. Odottavatkohan jatkolennot Etiopiassa?”
”Aivan varmasti. Ei syytä huoleen.”

Vaan kuinkas sitten kävikään! Lento olikin reilu seitsemän tuntia myöhässä ja lähti vasta puoli kolmen aikaan yöllä Arlandasta. Mikä herttainen 12 tunnin odottelu rakkaassa naapurimaassa. Otin lungisti ja nukuin usean tunnin terminaalissa, mutta toiveet jatkoyhteyksien odottamisesta valuivat sormien läpi kuin kuivista kuivin hiekka.

Onneksi sentään nukun missä vain ja milloin vain. Lentokoneen hurinassa pitkästä yölennosta huolimatta sain hyvät yöunet pohjalle ennen kuin Etiopian vihreät vehreät kukkulat alkoivat näkyä ja kone laskeutui turvallisesti Addis Abebaan.

Etiopiassa oli täysi tohina päällä. Harva oli jäämässä Addikseen ja kaikki jatkoyhteydet olivat jo menneet. Matkustajia yritettiin survoa parhaansa mukaan seuraaville lennoille. Yöpaikkaa tarvitsevat kärrättiin minibusseilla hotelleihin ja nälkäisille jaettin ruokalippuja. Jonottelin tunnin verran kuullakseni, että minut on laitettu seuraavan aamun lennolle Johannesburgiin, sillä vaikka Etiopiasta lentäisi myös suoria lentoja Botswanaan, jouduin kiertämään alkuperäisen lentoreittini kautta.

Sain käteeni väliaikaisen viisumin, hotellin nimen ja kasan ruokalippuja. Pitäydyin lentokoneessa tutustumieni serbialaisten bisnesmiesten vanavedessä vaan tiemme erkanivat, kun meidät sijoitettiin eri hotelleihin.

Passitarkastukseen jonottaessani viereisestä rivistä kuului hihkaisu. Kolme ruotsalaismiestä viittoilivat luokseen: ”You look so lonely.” Vastasin rehellisesti, että hivenen yksinäiseltä tuntuukin juuri nyt. Selvisi, että olemme menossa samaan hotelliin ja vaikka heidän Tansanian lentosta lähtikin jo samana yönä, loppuilta meni heidän kanssaan (miekkoset edellisessä kuvassa). Tukholmalainen jäbä oli menossa työharjoitteluun kuukaudeksi ja ruotsalaisveljekset olivat muutaman viikon matkalla tekemään jotain itselleni hämäräksi jäänyttä projektityötä. Toinen veljeksistä oli ammatiltaan pelastussukeltaja, ja päättelin mielessäni, että ehkä hän halusi pelastaa yksinäisen, vaalean tytönkin lentokentältä haahuilemasta.

Vaikka kaikki säätö turhauttikin, päättää ottaa säädön seikkailuna. Sitä paitsi mikä tuuri, että sain viettämään ylimääräisen vuorokauden juuri Addis Abebassa, jossa asuin kolme kuukautta vuonna 2009. Kadut ja kaupunki näytti tutulta ja kertasin mielessäni asioita, joita tiedän ja muistan paikasta. Mietin 18-vuotiasta Henriikkaa, jonka rohkeus oli nykyiseen Henriikkaan verrattuna moninkertaista ja silmät kymmenesti sinisemmät.

Luin kirjaa, söin illallista, harkitsin pihalle lähtöä, mutta väliaikaisen viisumin vuoksi pitäydyin virkailijoiden toiveiden mukaisesti sisätiloissa. Yritin tavoittaa Beaa, jota en ollut saanut kiinni koko päivänä. Kun ennen nukkumaan menoa vihdoin sain hänet kiinni, oli hän odottanut minua Gaboronen lentokentällä:

Missä sä oikein olet?!”
”Etiopiassa. Missä sinä?”
”Täällä lentokentällä. Olen odottanut sua kuusi tuntia. Tulin kolme tuntia etukäteen, kun jännitti niin paljon.”

Helpotus oli molemminpuoleinen, kun kummallakin oli kaikki hyvin. Nauroimme yhdessä ja tunnistin ystäväni puolen vuoden tauon jälkeen täysin samaksi tyypiksi. Kuka menee kolmea tuntia aiemmin odottamaan? Naurattaa vieläkin ajatella. Huikea mimmi.

Kello soitti viideltä ja aamupalan jälkeen minibussi kuljetti takaisin lentokentälle. Olin täynnä virtaa ja toivoa, että pääsisin vihdoin perille. Ja vaikka hotellisuihku olikin jääkylmää ja päälle piti laittaa samat likaiset vaatteet, niin mieli oli tukkina nukutun yön jälkeen hyvä. Oli nostalgista herätä moskeijojen ja kirkkojen ääniin, kaikki kuulosti samalta kuin silloin kuusi vuotta sitten.

Maanantai oli pelkkää matkustusta ja lentokentillä odottelua. Ettei kuitenkaan olisi mennyt liian helpoksi, niin matka meinasi tyssätä taas Etelä-Afrikan lentokentälle. Matkustus-stoorini oli kuulemma niin älytön, ettei sitä voinut uskoa. Kuka nyt varaisi alunperinkään yli vuorokauden kestävät lennot vain reilun viikon lomamatkalle? Saadakseni uudet lentoliput Gaboronen koneeseen, piti minut mennä virallisen passintarkastuksen kautta maihin ja käydä selvittämässä koko tarinani lentoyhtiön agentille.

Pyörin Fjällräven selässä suurella lentokentällä ja tulin kolmesti työntekijän pysäytetyksi sen vuoksi, että he luulivat alaikäisen olevan eksyneen vanhemmistaan. Turhautunut, huvittunut nauru kävi kylässä monesti, mutta lopulta sain agentilta uudet lentoliput kouraani ja tiedon siitä, että pääsen vielä saman illan koneeseen. Woop woop woop! Virkailija kysyi vielä lopuksi, olenko ollut ennen lentokentillä ja osaanko oikealle portille. Lupasin yrittää parhaani ja hihittelin mielessäni.

Turvatarkastuksen jälkeen ostin itselleni jäätelöä juhlan kunniaksi. Pääisin vihdoin ystävän kainaloon!

Johannesburgista Gaboroneen lentäneessä koneessa oli lisäkseni vain kuusi muuta matkustajaa. Kun pieni lentsikka laskeutui Botswanan maaperälle, olin räjähtää innosti. Kuu oli hauskasti kellallaan, ja aurinko laski liian kauniisti (ks. ensimmäinen kuva). Olin kolmatta kertaa Afrikassa ja ensimmäistä kertaa Botswanassa. Ilma oli lämmin, mutta ei sellainen tukala lehmänlöyhäys. Mieli oli rauhallinen, vaikka haisin navetalta ja hiukset olivat likaisemmat kuin koskaan.

Laukku ei saapunut, mutta olin jo unohtanut, että sellainenkin hyvä tuuri olisi voinut olla olemassa. Kävelin tuloporteista ja näin Bean. Voi että, miten olin häntä kaivannutkaan! Riemu oli rajaton.

Koskaan eläessäni en ole saanut parempaa afrikkalaista ateriaa kuin Bean asunnolla odottanut munakas, kattilasta tarjoiltu salaatti ja valkoviini-lasillinen. Kun vihdoin sai jättää survivor-asenteen, pääsi suihkuun ja vaihtamaan puhtaat lainavaatteet päälle, huomasin miten väsynyt olin. 52 tunnin menomatka oli laittanut matkalaisen aivan äärirajoille. Oli ihanaa, ettei tarvinnut selvittää enää yhtäkään asiaa. Laukunkin oli määrä tulla seuraavana päivänä lentokentälle.

Menomatkan keskeinen itseanalyysini aihe oli, olenko enemmän sellainen backpacker, joka näyttää lentokontällä rennolta ja paljon matkustaneelta. Jolla on reppu selässä ja monta reissua takana ja tulossa. Passi täynnä leimoja ja pää täynnä tarinoita. Vai näytänkö aivan avuttomalta pieneltä tytöltä, joka ei tiedä maailmasta mitään ja joka yrittää esittää rohkeaa itselleen liian suurissa saappaissa?

Veikkaan, että olen vahva sekoitus molempia.

– Henriikka

Nuoren herran karisma

Voin ylpeästi ilmoittaa, että kotona olen jälleen. Turvassa käpertyneenä, raakasuklaata suupielessä ja valmiina palaamaan töihin. Ei tässä ole tarkoituskaan jäädä laakereille, heti huomenna pääsen takaisin työpöydän ääreen.

Voimia ei ole tänään tuutata bittiavaruuteen koko Afrikkaa, mutta voisin jakaa erään spesiaalin tapaamisen ja sitaatin Botswanan lomani ensimmäiseltä päivältä.

Tapasimme pienen pojan myymässä erinäisiä käyttötuotteita päätorilla. Hän kyseli miksi minulla on niin näkyvät verisuonet ja tuli siihen tulokseen, että sen täytyy johtua siitä, että olen nainen. Nauroin suu auki niin, että suonien lisäksi näkyi myös kitarisat.

Kysyin pojalta (ja pojan isältä) saanko napata blogiani varten muutaman valokuvan. Lupa tuli ja samantien alkoi armoton poseerausten sarja.

Arviolta parinkymmenen toinen toistaan huikeampien posejen jälkeen poika katsoi suoraan silmiin ja totesi:
”That was my last one”.

Jäin miettimään, kuinkahan monella on yhtä hieno sarja valmiina takataskussa, jos paparatsi iskee?

– Henriikka

Muuttolintuja

_MG_0562 kopio

Täältä kaukomailta muistelen matkojani. Kuinka huhtikuussa puhalsi viima, vaikka kevät oli kynnyksellä. Nutturapään kainalossa, lintujen ympäröimänä riitti hymyä. Olimme käymässä entisessä, lyhytaikaisessa kotikaupungissamme Skövdessä, ja Vännernin ja Vätternin välissä riitti muistoja ja muuttolintuja.

Muistan kuinka ajattelin, että voisihan sitä täälläkin elää. Että voisihan sitä elää melkein missä vain. Onnellisuuteen tarvitaan oikeastaan vain muutamia perusasioita, oma manbun ja muutama muu. Ehkä ruotsin kielenkin oppisi aika nopeasti ja ruotsalaisten amerikkalaishenkiset käytöstavat eivät arveluttaisi muutaman vuoden jälkeen enää yhtä suuresti.

Keväisin voisi aina mennä kiikaroimaan kurkia, tuhansia ja tuhansia kurkia. Voisi ihastella ja ymmärtää, että muuttolinnuilla ja matkustajilla on aika paljon yhteistä. Ja sitten kuitenkaan ei juuri mitään. Väitän olevani monesti vaativampi kuin nuo linnut.

_MG_0567 kopio _MG_0585 kopio _MG_0591 kopio _MG_0564 kopio_MG_0594 kopio _MG_0630 kopio

On Afrikkaa, Aasiaa ja Australiaa, mutta voiko mikään näistä A:lla alkavista voittaa Pohjoismaita? Soita ja koivuja, karua Kainuuta ja Saaristo-Suomea. Norjan vuoristoa ja Ruotsin idyllistä maalaiselämää. Puuhevosia ja juhannussalkoja. Islannin omaa rauhaa, Kööpenhaminan aktiivista kivijalkaliikehdintää ja sitä, ettei aina näytä niin kauhean erilaiselta.

Sitä, ettei kukaan nappaa joukkotaksissa salaa vaaleaa hiusta talteen luullen, että se tuottaa hyvää onnea. Sitä ettei oma kieli kuulosta keksityltä ja sitä, että metsään eksyminen ei tuota samantien vellovaa paniikkitilaa. Ja että teltalle löytää helposti turvallisen, hiljaisen paikan, jossa kukaan ei tule koputtelemaan kangasovea kysellen, mikäs koti se tämä tämmöinen on?

_MG_0559 kopio_MG_0635 kopio _MG_0639 kopio

Terveisiä kotiin tuulitukalleni: aion olla muuttolintuna aina siinä aurassa, jossa sinäkin.

– Henriikka

2 x parempi matka ja elämä: luonnolliset aurinkorasvat ja maitohappobakteerit

_MG_1569 kopio

Terveisiä Botswanasta! Täällä ollaan Afrikan auringon alla. Niin kuin ehkä Instagramista joku huomasi, ei matka tänne ollutkaan yksinkertaisin. Matka-aika venyi toisen lennon myöhästymisen vuoksi 28 tunnista yli 50 tuntiin, ja kun vihdoin pääsin perille, ei rinkka ollut selvinnyt. Ehjinä kuitenkin ollaan molemmat, rinkka sekä minä, ja nautin lomasta todella. Kirjoitan reissusta paremmin vasta, kun palaan Suomeen. Voi mitä tarinoita ja kuvia minulla onkaan jakaa!

Tulimme juuri läheiseen kauppakeskukseen wifin perässä ja koska matka-aiheissa ollaan, ajattelin jakaa pari tipsiä tältä kesältä: luonnonkosmeettiset aurinkorasvat ja vegaaniset maitohappobakteerit. On tämä maailma mennyt ihmeelliseksi, kun on oikeasti varaa biohakkeroida ja miettiä ultimaattisen parhaita vaihtoehtoja. Vaikka lentämisestä aiheutuneita saasteita en pysty millään korvaamaan (ikuisuusmurhe, johon pitäisi varmasti pureutua erillisessä artikkelissa tulevaisuudessa), nautin kuitenkin itse siitä, että voin miettiä luonnollisimpia vaihtoehtoja käyttötuotteille.

_MG_1591 kopio_MG_1552 kopio

Maitohappobakteerit – Probiotic Complex, Terra Nova
(ovh. 19,90€, 50 kpl)

Sain ensimmäisen purkin näitä maitohappiksia (jäätävä lempinimi, hävettää) blogin kautta testiin Siperian matkaa varten, jonka jälkeen olenkin käyttänyt näitä lähes päivittäin. Usein maitohappobakteereita syödään vain eksoottisempia matkoja varten, mutta vatsan hyvinvoinnin, immuniteetin ja vastustuskyvyn kannalta niiden popsimista kannattaisi kyllä suosia ihan tavallisessa arjessakin.

Olen syönyt elämäni aikana monenlaisia maitohappobakteereja, mutta näihin tabletteihin olen ihastunut nyt tosi paljon (jos ihastumisesta voidaan tällaisessa tilanteessa puhua). Terranovan ravintolisät ovat harppaus ravintolisien kehittämisessä tehokkaimmiksi ja luonnonmukaisemmiksi. Tabletit ovat kooltaan suht suuria, ja vaikka itselläni kapselien nieleminen ei tuota minkäänlaista ongelmaa, niin nielemispelkoiset voivat avata tabletin vaikka smoothien joukkoon.

Terra Novan tuotteet ovat lisäaineettomia, eettisiä ja ekologisia ja imeytyvyydeltään huippuluokkaa. Valmistusmaa on Iso-Britannia. Että lumetta tai ei, niin itse olen aika vaikuttunut tuotteiden laadusta. Sitä paitsi lumelääkehän on lääkkeistä aliarvostetuin.

_MG_1584 kopio _MG_1564 kopio

Biosolis -aurinkovoiteet
(ovh. noin 25–30€/puteli)

Aurinkorasvat ovat usein aikamoisia myrkkypesiä ja kovin kaukana luonnollisesta. Piti jo viime vuonna ottaa haltuun luonnonmukaiset aurinkovoiteet, vaan enpä laiskuuttani jaksanut. Tänä vuonna asia oli kesän tavoitelistalla ja käytin samaista Siperian reissua tähänkin testijaksona. Vielä en ole kokeillut yhtä merkkiä enempää (olen kuullut että olisi vielä parempia vaihtoehtoja kuin kyseinen Biosolis), mutta näiden tuotteiden käyttökokemusten perusteella voin nyt ainakin kertoa, että eko-aurinkovoiteet voivat tosiaan toimia.

Aloitin itse alkukesästä 30-suojakertoimella ja ihon tottuessa aurinkoon siirryin 15-kertoimeen. Kuuden kerroin on tuntunut liian vähältä joka tilanteeseen, joten sitä en ole päässyt testailemaan. After Sun on ollut käytössä, mutta valitettavasti vain muutamina harvoina päivinä.

Biosoliksen aurinkovoiteet tuoksuvat nostalgisesti lievästi lapsuuden muovailuvahalta ja imeytyvät helposti ja suht nopeasti ihoon. Iho ei ole palanut tänä kesänä yhtään, mutta aurinkoa on kuitenkin päässyt voiteen läpi melkein yhtä helposti kuin tavallisen aurinkorasvan. Luulenpa, etten siirry enää perinteisten rasvojen maailmaan, kun käyttökokemukset ovat olleet vain erittäin hyviä.

Lisää faktoja kaipaavan kannattaa lukea viimekesäinen juttu Kemikaalicocktailista.

———

Mitäs sanotte? Olisiko vinkeistä teillekin hyötyä? Kuinka moni ottaa tavoitteekseen ottaa käyttöön astetta paremmat vaihtoehdot?

Vaan lähdenpä tästä dallailemaan aurinkoisille kaduille. Suotta on lomaa tuhlata tietokoneen ääressä, vaikka pätevissä aiheissa pyöritäänkin. Dumela!

– Henriikka

Huom! Ensimmäiset purkit molemmista tuotteista saatu testiin blogin kautta vaan itsepä olen ostanut seuraavat erät. Oliko riittävän läpinäkyvä?

Mä sanon heippa vaan hei

_MG_1137 kopio

Tavarat on pakattu, suunta on pian kohti lentokenttää. Saan onneksi autokyydin ja saattajan, niin ei tarvitse yksin maha vellinä pyöriä terminaalissa. On myös hyvä aloittaa turvallisesti Finnairilla Ruotsiin saakka, kun edessä on sen jälkeen Ethiopian ja Botswanan Airlinesia. Joskin tiedän, että laadukkaita ovat onneksi nekin.

Heräsin kuudelta tekemään vielä viimeisiä asioita. Nyt olen laittanut työmailiin automaattisen vastauksen ja vetänyt rinkan hihat kiinni. Pitää vielä käydä kertaalleen läpi pokkarikasa ja kirjahylly, jos joku opus vielä himottelisi. Sitten evässalaatti kainaloon ja menoksi. Muista puhelin, muista passi, muista nauttia.

_MG_1180 kopio_MG_1177 kopio

Eilispäivän tunnemyrsky on laantumaan päin. Liian vahvoja tunteita sisältävää musiikkia en kuitenkaan voi kuunnella ennen kuin olen päässyt lentokoneeseen. Olen vähän sellainen, virtaavien fiilisten vietävissä. Luulen, että Mikko Alatalokin olisi minulle tässä tilanteessa liikaa.

Kai se on jännitystä, hyvää sellaista. En ole tavannut pelätä sairastumista, lentokoneen tipahtamista tai mitä minulle käy. Jännitän enemmänkin ympärillä olevia puitteita: ovatko lennot ajoissa, ehdinkö vaihtaa konetta, onko Bea vastassa? Oikeastaan jännitän siis vain, pääsenkö perille. Uskon, että pääsen. Ja tiedän, että Bea on.

_MG_1140 kopio

Nyt vain täytän keuhkot Suomi-ilmalla, käännän työmoodin pois päältä ja halailen miestäni varastoon. Sitten alkaa taas yllättävän lyhyt, mutta uskoakseni sisällöltään äärimmäisen rikas reissu Afrikan kärkeen.

Julkaisen kyllä juttuja tavalliseen tapaan, mutta Botswana-Liveä voi seurata parhaiten Instagramistani (@aamukahvilla) tai Snapchatista (@henriikkasi).

Farkut naulaan, leopardikuvioiset kangashousut tilalle. Nahkakengät hyllylle, sandaalit sijalle.

– Henriikka

farkut / Levi’s, farkkupaita / Monki, laukku / Lumi (saatu), kengät / Vagabond, kuulokkeet / Urbanears

Reissua edeltävä tunnemyrsky

_MG_0615 kopio

Lähteekö reissuun koskaan rauhassa, pakaten ennakkoon ja sydän tasaisesti pampaten? Minä en. Olohuoneessa vallitsee armoton kaaos, rästitehtäväpinot kohoavat taivaisiin ja silmäluomia painaa. Puoli rinkkaa on pakattu, pakattavien asioiden toinen satsi pyörii vielä pesukoneessa. Keltakuumerokote sentään oli ja löysin vihdoin siihen todistuksenkin.

Kaiken tämän keskellä pelkään, ettei lennonjärjestäjäni ole huijarifirmaa ihmeellisempi, eikä koko lentoja edes ole olemassa. Tai siis tiedän että ne ovat, mutta pelkään, ettei minulle ole varattu niistä paikkaa. Matkastressiä parhaimmillaan. Lisäksi kolmen vaihdon reitilleni Gaboroneen oli ilmaantunut vielä yksi välilasku. Mitäs pienistä, kun ollaan etsimässä pyrstötähtiä. Addis Abeban vaihtoaika on niin lyhyt, etten ehdi edes hakea aamupalaksi injeraa ja wottia, mikä sääli.

Kuitenkin on aika leppoisa olo. Tilanne on sellainen mustan huumorin potentiaalinen viljelykenttä. Sisko kävi täällä tekemässä mustikkarahkaa ja hän onneksi tietää, etten ole reissuja edeltävänä päivänä ihan parhaimmillani. Pitää varmaan laittaa kukkalähetys perään. Janne kertoo innoissaan, miten aikoo rellestää, kun olen poissa. Minä mietin vain hetkeä, kun saan rinkan lentokentän tavarahihnalle ja lähden Tukholmaan katsomaan, löytyisikö tällaiselle taskuvaimolle paikkoja lentokoneista.

Passipussi kaulassa, mieli korkealla. Piskuinen paniikki ja silti levollinen olo. Ilmeisesti seikkailu edessä.

– Henriikka

Mökkimatkalla karhuja katselemaan

IMG_9044-kopio

Verrattain tuoreen Volkswagen Passatin (2005) kyydissä tässä körötellään kohti Kuhmoa ja kesämökkiä. Entisen autonomistajan mieto Wunderbaumin tuoksu leijuu ilmassa ja etoo hieman. Röökaaja varmaan, kuka muuten haluaisi koristaa niin kamalalla hajulla menopelinsä?

Olen menossa kesän ensimmäisen ja ehkä ainoan kerran Kuhmoon mökille. Voi että, miten kivaa. Äiti, pikkusisko ja isoveljet ovat jo menneet edeltä ja ovat lähetelleen ärsyttävän täydellisiä auringonlasku- ja lakkakippokuvia läpi viikon. Olen odottanut toivoa täynnä olevaa torstaita ja tsempannut työviikon viikonloppu mielessä. Tänään isä odotti Pasilan asemalla innokkaita mökkiläisiä ja lähdimme muun perheen perään.

IMG_8785-kopio IMG_8952-kopio

Saimme joululahjaksi vanhemmiltani yön, joka vietetään karhuja katsellen. Koko 8-henkinen köörimme ahtautuu johonkin korpimökkiin ja sieltä sitten tiiraillaan, kuinka karhut saartavat mökkimme. Koska pääsiäisen perinteinen pilkkikilpailu pistettiin puihin heikkojen jäiden ja sääolosuhteiden takia, korvataan menetetty kilpa nyt onkikisalla. Isän salaa hankkimat palkinnot ovat niin mittavat, etteivät meidän matkalaukut melkein mahtuneet kyytiin. Epäilen voittajaksi ehdottomasti itseäni. Tiedän sisarusteni olevan eri mieltä. Häviön hetkellä aion syyttää vanhan liiton onkeani, mutta sellaista tilaisuutta tuskin tullaan kokemaan.

IMG_9124-kopio

Aion köllötellä mättäällä, kerätä mustikoita suoraan suuhun ja käydä ehkä metsässä vähän juoksemassa. Voi olla, että näkee sukulaisiakin, sillä Kuhmon korvessa kaikki vastaantulijat taitavat olla samasta puusta veistettyjä. Ihana Kuhmo.

Tästä on tulossa silkka fiilistelyjen ja kesäitkujen blogi. Yhyy. Yhyy.

– Henriikka