Minne menisin, mitä tekisin?

kartta

Lähetin juuri serkun pimeään, kotimatkalle täältä kotimme lämmöstä. Ihana haaveiluillallinen ja paljon puhetta menneestä, tulevasta ja omista poluista. Omien reittien luominen ja löytäminen on kyllä tärkeää. Että on itse raivannut tiensä ja tietää millaisella alustalla kävelee. Tunnistaa ääriviivansa ja askeleensa, seisoo valitsemiensa teiden ja päätösten takana, ainakin riittävästi. Kun on itse luonut omat polkunsa, voi sitten harhareitin päätteeksi palata samaa tuttua reittiä takaisin kotipesälle. Olisihan se rankkaa, jos pitäisi aina kulkea aivan oikeaan suuntaan.

Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Vaan minä en ole kala, vaan minä en ole kala, lauloi Ultra Brakin.

Olen pitkästä aikaa tilanteessa, kun tulevaisuudessa ei siinnä matkaa. Oli kesäkuun Transsiperia; Venäjä, Mongolia ja Kiina. Oli elokuinen Botswana ja syyskuinen, vieläkin itkettävä Turkki. Saan viimeisen Turkin raportin kirjoitettua tänne tällä viikolla ja Botswanastakin olisi vielä pari artikkelin verran jäljellä. Mutta mitä nyt? Minne menisin, mitä tekisin? Tiedän aivan taatusti haluavani raivata reitin taas jonnekkin vähän kauemmas.

Uskon rakastavani Norjaa. Vuoristoja ja luihin valuvaa kylmyyttä. Villahousuja ja -pipoja (löysin eilen täydellisen, vaan jätin sen kauppaan yyh!), alati kaunistuvaa maisemaa ja ainakin oman mielikuvani äärimmäistä rauhaa. Vähän liian pientä telttaa, vähän liian kylmiä varpaita ja vaahtokarkkeja nuotiolla, jos sellaisen saa Norjaan sytyttää.

Mutta entä Kanada? Talvinen Kanada tai ehkä keväinen, kesäinen tai syksyinen Kanada? Vuokra-auto ja unet takapenkillä. Takaluukusta kurkistava aamuaurinko ja mukavan tavalliset, inhimilliset, kohteliaat ihmiset, joilla on jalat maassa ja käytännölliset takit. Auton etulasin skrapaus yltiömäisen pakkasyön jälkeen ja kirkkaan helottava tähtitaivas. Torontossa näkisin sekä NBA:n että NHL:n, salaiset haaveni, joita ei kehtaa ääneen sanoa.

Mutta mitä vielä? Mausteinen Intia, kaukaiselta ajatukselta tuntuvat Galapagos-saaret ja kerran koettu, mutta vielä lyhyeksi visiitiksi jäänyt Mongolia villihevosineen. Enhän tippunut vielä edes hevosen selästä, vaikka melkein onnistuin. New Yorkin suosituksetkin olisi listattava uudelleen kolmen vuoden jälkeen ja kaiken tämän lisäksi on vielä Japani, Brasilia, Meksiko, Argentiina, Nepal, Senegal, Namibia ja kaikki Euroopan valloittamattomat ja valloitetut. Ja sitten ne kaikki maat ja kaupungit, joiden nimet on liian vaikeita tällaisen Suomi-tytön suuhun.

Mitä sinä suosittelisit kaikista maailman paikoista? Ajattelin, että voisin taas ryhtyä budjettikuurille matkahaaveen vuoksi. Mihin kannattaisi lähteä talvilomalle? Entä jos vuodenajoista ei ole väliä?

Minun polkuni ohjaavat usein vähän kauemmas. Mutta lähelläkin on hyvä.
Onneksi äiti muistaa aina muistuttaa siitä puhelimessa: “Ei sun aina tarvitse lähteä jonnekkin.

Mutta äiti, kun minä olen lähtiessäni aina kaikista eniten läsnä.

– Henriikka

Kuva: sooperarticles.com