Olen täällä jossain, kaiken sotkun ja säädön, sakan ja pölyn, kaiken tapahtuneen ja kerrostuneen alla.
En tiedä, koska minä minut taas löydän. Mutta tiedän, että täällä jossain, kaiken alla, minä olen.
Kadotin itseni raskausaikana. Siitäkin on jo yli kaksi vuotta, kun aloin kantaa lasta sisälläni. Kadotin itseni raskaushormoneihin, synnytyshormoneihin, palautumishormoneihin ja imeytymishormoneihin. Meinasin jo vähän löytää tuttua itseäni, kunnes keväällä katosin uudelleen raskauteen, ja sen jälkeen jälleen synnytys- ja palautumishormoneihin keskenmenon myötä.
Tuntuu, että viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta olen ollut pelkkää hormonia. Kuin en olisi päättänyt elämästäni itse, vaan sen olisivat tehneet kehossani killuvat, liejuvat ja kulkevat aineet, ihmehormonit, joita vihaan ja toisaalta myös rakastan. Eihän tästä selviäisi täysjärkisenä ilman. Tai edes kohtalaisen täysjärkisenä. Täysi mitta ei taida täyttyä kohdallani. Siksi kai olenkin vähän kadoksissa.
Tietysti se olen ollut minä, koko ajan, mutta siltikään en. Tunteeni ja ajatukseni mielessäni ovat olleet aivan uusia. Minusta on tullut ihan uudella tavalla vaikea itselleni. Olen ennenkin ollut vaativa ja monimutkainen, itselleni ja muille, mutta en vaikea tai hankala.
Nyt olen ollut alakuloinen ja ailahteleva. Onneton ja apaattinen. Alati apua tarvitseva.
Se lapsenmielisyys ja elämänkepeys, jota olen kantanut aina mukanani, on ollut jossain. En oikein tiedä missä. Varmaan ne hormonit veivät sen matkassaan. Tai kadottivat jonnekin kehon peräeteiseen, jonne minulla ei ainakaan vielä ole pääsyä.
Kerroin muutama viikko sitten ystävälleni autossa pitkää matkaa taittaessamme, etten mielelläni näe ihmisiä, joita en ole nähnyt pariin vuoteen. En halua, että he näkevät, miten epäonnistunut, lässähtänyt ja vässähtänyt olen. En halua sääliä tai että he surkuttelevat, että voi ei, kun Henriikastakin on tullut tuollainen. Sillä meni joskus niin hyvin.
Ystäväni repesi nauruun ja sanoi, että ei yksinkertaisesti voi muuta kuin nauraa, niin absurdia oli kaikki puhumani.
Tuntui ihanalta, kun ystävä nauroi. Mutta minä puhuin silti sydämestäni.
Varmaan muutun tämän kaiken myötä pysyvästi. Varmaan sisimpääni on tullut sellaisia haavoja ja toisaalta sellaisia järkälemäisiä ihmeen ja onnen kokemuksia, etten yksinkertaisesti pysty palaamaan entiselleni. En tiedä, onko se tarpeenkaan.
Mutta minut itseni, sellaisena jollaiseksi itseni tiedän ja koen, aion löytää. Sisulla ja hiellä, kärsivällisyydellä ja kärsimättömyydellä. Hammasta purren ja kaikkeni tehden. Ehkä hissukseen, mutta toivottavasti mahdollisimman nopeasti.
Haluan olla yhtä onnellinen taas, kuin olin tottunut olemaan. Sellainen yksioikoisen onnellinen, en monimutkaisen onnellinen. Sellainen, ettei sen onnellisuuden keskellä odottaisi aina jotain kuilumaisia väsymyksen ja alakulon alhoja, joihin vain humpsahtaa, vaikka on juuri kuvitellut olevansa tukevasti jaloillaan.
Tämä kaikki lienee vaikeasti käsiteltävää ulkopuoliselle, kun se on sitä itselleenkin. Ja tekee mieli kiertoa, että on on on mulla elämässä niin paljon kaikkea hyvää ja oon oon oon kiitollinen, superkiitollinen. Mutta kun en minä siitä nyt puhukaan, etteivätkö elämäni palaset olisi vallan hienosti järjestyksessään, ettenkö olisi saanut kauhomalla kaikkea hyvää ja kaunista.
Puhun siitä, että olen kadottanut jonnekin elämän kieputukseen sen sisimpäni, jonka edelleen kuvittelen olevani eniten itseäni. Ja sitä on ikävä.
Viimeiset pari vuotta on niin monesti tuntunut, että koko ajan esitän itseäni. Elän sellaista performanssia, että tässäpä Henriikka Reinman, sula-hopsulaheisula-hopsansaa, vaikka ei ole tuntunut, että hän olisi menossa mukana.
Mutta minä aion kaivaa itseni esiin. Löytää minut taivaankannella tanssivista revontulista, tunturituulista, saaristomeren nopeasti kylmenevästä vedestä ja ikivanhoista männyistä. Aion löytää itseni hassuista keltaisista hatuista, liian suurista villapaidoista, terävistä vitseistä ja kahviloista, jonka nurkkiin voi piiloutua syömään kakkua ja lukemaan kirjaa.
Mutta tiedän, että täällä jossain, kaiken alla, minä olen.
-Henriikka
villahattu / Myssyfarmi, villapaita / North Outdoor
