Aamulla heräsin ja muistin naistenpäivän. Tein itselleni valtavan aamiaisen, ihan vain naisten kunniaksi. Oli tuoretta mangoa, joka oli kamalan kallista ja mansikoita, jotka olivat halpoja mutta mauttomia. Sitten oli tietysti kahvia, santsikupillinenkin (okei, kaksi), sekä kaikkea muuta terveellistä, värikästä ja ihanaa.
Aurinko paistoi suoraan silmään, enkä kovastikaan nauti kuumuudesta, joten laskin verhon alas. Tunsin itseni ankeuttajaksi, mutta oli ainakin viileämpää.
Aamiaisella mietin naisia. Ja naiseutta. Sen lisäksi räpläsin aivan turhaan puhelintani. Sekä ärsyynnyin siitä, että räpläsin aivan turhaan puhelintani.
Ettei puhelimella oloni olisi täysin turhaa, julkaisin myös Instagram-kuva naistenpäivän kunniaksi. Mielessäni aamiaisella pyörineet ajatukset kiteytin pariin lauseeseen kuvatekstiksi:
Nainen, ole oma itsesi. Et oo yhtään liikaa, etkä liian vähän. Onnellista naistenpäivää.
Kuvaksi ajattelin valita jonkun vapautuneen ja onnellisen ulkoilmakuvan. No, sellaisen joita kuvani lähes aina ovat. Jostain syystä päädyin kuitenkin kauniiseen, mutta oikeastaan aika karuun potrettikuvaan itsestäni. Mustavalkoinen kuva on syvä ja silottelematon. Valo kaartuu hupun sisään kauniisti (olen sitä taas selkeästi vähän piilossa).
Hirveää, että mielessäni edes kävi, että sopiiko tällainen kuva naistenpäivään.
Hirveää, että mielessäni edes kävi, että olenko vähän liian maskuliinisennäköinen, olenkohan vähän liian vakava. Näytänköhän riittävän kauniilta?
Sitten taas palasin kiteytykseeni ja totesin, että itselleni ne sanat taisivat ensisijaisesti olla. Taas kerran.
—
Olen esittänyt elämässäni niin paljon kaikkea, mitä en oikeasti ole. Olen yrittänyt olla herttaisempi, diplomaattisempi ja pehmeämpi kuin olen. Olen vaiennut, vaikka olisi tehnyt mieli puuttua epäkohtaan. Olen pyöristellyt mielipiteitäni miellyttääkseni muita ja mahtuakseni muottiin. Olen itkenyt määrätietoisuuttani ja voimakkuuttani, itkenyt herkkyyttäni ja sitä, miten helposti itkettää. Olen toivonut olevani erilainen kuin olen, esittänyt samanlaista kuin joku toinen. Olen nauranut vähemmän, nauranut enemmän.
Olen piilottanut innostumiseni kommentoinnin vuoksi, piilottanut vartalonikin samasta syystä. Olen piilottanut paljon itseäni muiden ihmisten, median, yhteiskunnan, uskonnon ja kulttuurin vuoksi.
Olen kivahtanut tanssilattian kourijoille, muutamasti läiskäissyt kunnolla. Sanonut suoraan, ettei ole mitään väliä, etten ole miehen seurassa, se ei tee fyysisestä lähestymisestä yhtään hyväksyttävämpää. Olen murhannut silmillä taidenäyttelyn avajaisissa niitä, jotka luulevat oikeudekseen katsoa hameenhelmaa ja sen jälkeen katsoa silmiin oksettavasti hymyillen. Olen todennut useissa ensimmäisissä työpaikoissa, että ylität rajoja, voitko lopettaa. Todennut, että minulle polvitaipeiden kutittelu on liikaa tuntemattomalta työkaverilta, vaikka hänestä viatonta ”ei mitään”. Olen vauhdittanut askeleitani pimeässä puistossa ihmisen seuratessa, järkyttynyt pikkutyttönä saman puiston penkillä istunutta itsensäpaljastajaa.
Olen elänyt elämää maissa, jossa kaikki ympärillä olevat naiset on silvottuja. Olen itkenyt sitä ja itkenyt kiitollisena sitä, ettei se ole ollut oma kohtaloni.
Olen itkenyt sitä, että vaikka oma 80 senttiäni ei euro, se on kuitenkin mahdollisuus työhön – mutten tietystikään ole päättänyt taisteluani tyytyväisenä vielä tähän. Euro olkoon euro. Työ ja opiskelu olkoon kaikille. Maailma olkoon kaikille. Oikeudet ja vapaus olkoon kaikille.
Olen sortunut pilkkaamaan meikkejä, hevosharrastusta, pinkkiä, prinsessoja ja muuta klassisesti feminiinistä, mutta myös pyrkinyt saamaan itseni ja muut siitä kiinni ja korjaamaan asian. Olen sortunut pitämään klassisen poikamaisia juttuja tyttöjen juttuja siistimpinä. Olen sortunut olemaan ylpeä siitä, että minua on kutsuttu poikatytöksi. Olen myös oppinut ymmärtämään sanan ääliömäisyyden ja pääsemään siitä eroon. Olen tällaisena(kin) aivan yhtä tyttö. Tyttötyttö.
—
Tyttö, ole oma itsesi. Et oo yhtään liikaa, etkä liian vähän.
Se, että on määrätietoa ja mielipiteitä, ei tarkoita etteikö voisi olla empatiaa. Se, että on voimaa ja sinnikkyyttä, ei tarkoita että olisi häikäilemättömyyttä. Se, että on lempeyttä ja herkkyyttä, ei tarkoita ettei voisi olla vahvuutta ja rohkeutta. Mikään ei poissulje mitään, mikään ei automaattisesti tuo jotain mukanaan.
Toivottavasti minun kuollessani naistenpäivä on voitu jo lopettaa. Tällä hetkellä sitä tarvitaan kuitenkin vielä kiperästi.
-Henriikka
Kuva: Dorit Salutskij
