Lapin roadtrip 5: Näätämö City Life ja kotiinpaluu

Tämä on Lapin roadtrip -artikkelisarjan viimeinen osa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että pääsen kirjoituksen lopussa kotiin! Nyt kotona, monen suihkun jälkeen, voin oikein haistaa tuon sinipunaisen flanellipaidan katkun: kaksi viikkoa reissussa ollut flanelli haisi kotiin tultaessa nuotioille, järville, merille, metsille, huusseille, tundralle ja autoteille. Sekä vähän liepeelle läikähtäneelle kahville.

Jos hajottaa autonsa Norjaan, kannattaa tehdä se mahdollisimman lähellä Suomen rajaa. Näin voi päätyä hinatuksi Näätämöön, joka ei ole lainkaan hassumpi paikka olla jumissa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kuitenkin kertoa, että yksin odottaminen saattaa kuitenkin käydä kinkkiseksi. Ja jos lappilainen lupaa korjata auton kolmen päivän päähän, lauantaiksi, niin se voin hyvin tarkoittaa vaikka maanantaita.

Automme hinattiin viikko sitten, keskiviikon ja torstain välisenä yönä, Näätämön autokorjaamon eteen. Heti kymmeneltä kävin neuvotelemassa korjaamisesta, sovin hintakatosta ymsyms. Lupasivat auton olevan lauantai-iltapäivään mennessä valmis: edessä oli vielä kaksi yötä ja kolme kokonaista päivää todellista Näätämö City Lifea.

Suomi on norjalaisille kuin Viro (vähintään ennen) ja Venäjä suomalaisille. Rajan takana käydään tankkaamassa tankit täyteen halpaa bensaa ja ruokamarketeista kannetaan limua ja tupakkaa kotimaahan. Ihana, halpa Suomi!

Tämä oli meille tietysti etu, sillä Näätämön sijaitessa rajalla, sieltä löytyy vajaan 20 henkilön asukasluvusta huolimatta kaksi suurta ruokakauppaa ja muita palveluita. Kuka olisi uskonut, että niin pienestä paikasta voi hakea päivittäin lounaansa tuoreesta salaattibaarista? Jäätelöaltaasta löytyi jopa vegaaninen jäätelötuutti!

Bealla ja minulla oli yksi yhteinen Näätämö-päivä, sillä Bean oli ehdittävä töihin Helsinkiin. Hänellä oli seuraavana aamuna edessä 22 tunnin bussimatka kotiin.

Kiertelimme ja kaartelimme kohteessa, kipusimme tunturin päälle syömään lounasta, istuimme auringossa ja pulahdimme jokeen uimaan. Yövyimme mukavan nuhjuisessa rajamotellissa, jonka vuoteissa nukkui hyvin ja mikä parasta: sauna lämmitettiin joka ilta. Motellin työntekijä palveli meitä alttiisti ymmärtäessään, ettei meillä ole metkut mielessä, emmekä aio rellestää motellissa.

Viimeisen yhteisen illan kunniaksi keitimme motellilta lainatulla irtolevyllä juhla-aterian: pastaa ja texmex-riisikastiketta, kylkiäisinä näkkileivänjämät, juustoa ja cocktail-kurkkuja. Olisitte nähneet ja kuulleet sitä hymistelyn määrää, kun hain vielä mustikanvarpuja juhlakattauksen koristeeksi. Jälkiruoaksi oli tummanpuhuvaa kahvia ja reissusuklaiden jämät.

Seuraavat päivät olivatkin astetta yksinäisempiä, mutta lomaa ja mieltä rauhoittavaa yhtä kaikki. Juttelin kylässä tutustuneille niitä näitä: puhuimme luonnon ja Lapin rauhasta ja kuinka hektisyyteen on niin helppo hypätä mukaan, kun on sen ympäröimänä. Motellissa yöpynyt kalapoikien porukka piristi minua vielä yhden aamupäivän verran, kunnes hekin lähtivät lohta ja taimenta nostamaan.

Iltalenkkiseuraa sain aivan totaalisena yllätyksenä tuntemattomasta Sunnasta, joka ilmoitti itsestään kommentilla blogiin, kun oli kuullut autoni hajonneen. Mikä uskomaton sattuma, että hän sattui olemaan kesätöissä Näätämön toisessa marketissa! Kävimme iltakävelyllä Norjassa ihailemassa maisemia ja laskevaa aurinkoa. Keskustelimme tulevaisuuden työnäkymistä ja matkustamisesta, ja yritin saada kaiken Lappi-tietouden irti tunnin kävelyllämme. Kuinka ymmärtää poromiesten päälle, jos ei tunne ainoatakaan?

Lauantaina koitti kohtalonpäivä. Soitin heti aamusta autokorjaamolle ja varmistelin, että oikeat osat ovat tulleet. Olimme alun perin sopineet, että työssä menisi maksimissaan kolmeen. Luin kirjaa ja mietin, minne saakka jaksaisin ajaa yötä vasten.

Vartin yli kolme soittelin ja korjaamolta epäiltiin, ettei hommaa saada valmiiksi. Yritin pysyä tyynenä, mutta piiskasin sanallisesti vähän. Jos autoa ei korjattaisi lauantaina, lähtö viivästyisi sunnuntain yli maanantaille. Lopulta korjaamolta soitettiin kuuden aikaan, että saan auton seitsemän aikaan, jos käyn heti, ennen kaupan sulkemisaikaa, maksamassa laskun pois. Kipitin samantien tien yli korjaamolle korttia vinguttamaan. Onneksi olin sopinut hintakaton korjaukselle. Nyt lasku näytti 500 euroa, vaikka todellisesta tuntimäärästä ja osista olisi pitänyt pulittaa tuplasti enemmän.

Seitsemältä oli uusi kytkin vasemman jalan alla. 26-vuotias auto oli kuin vasta tehty ja samalta tuntui myös 26-vuotiaasta kuskista. Sammutin auton samantien korjaamon pihaan, kun kytkin totteli herkästi kuin hyvin kasvatettu koira. Hyvä Nisse!

Ensimmäisenä iltana ajoin Rovaniemelle ja selvisin yhdeksi yöllä nukkumaan Ounasvaaran leirintäalueelle. Sunnuntai-iltapäivällä käännyin kaarallani Kuhmon mökkitielle, jonka päässä odotti rakkaita perheenjäseniä. Valmisteltu yllätys viireineen ja paukkuserpenteineen jäi toteuttamatta, kun kaahasin liian nopeasti perille. Sain kuitenkin lämpimät halaukset, lämpimän rantasaunan ja uskomattoman kauniin auringonlaskun.

Yhtäkkiä ei ollutkaan taas kiire minnekään. Helsinkiin ehti huomennakin. Tai vaikka ylihuomenna.

Maanantai-iltana olin lopulta kolkuttelemassa kotiovella. Nutturapää oli ylpeänä vastassa, ja tein tuttuun syliin loppuvuoden kestoisen pesän.

-Henriikka

Lapin roadtrip 4: Pohjois-Norjan vuonoa Hamninbergiin

Kun pääsee ensi kerran Norjaan, niin kuin minä tänä juhannuksena, ei sieltä malta pysyä poissa.

Kun olimme päässeet jo Nuorgamiin saakka, ei Norja-korttia kannattanut jättää kääntämättä. Suunnitelmissa oli päiväretki vuonolle, Vadsøn ja Vardøn ohi Hamninbergiin. Pakkasimme Nuorgamissa telttamme, sillä päätimme palata takaisin Suomeen vuonon toista laitaa: Kirkenesin eli Kirkkoniemen kautta Sevettijärvelle ja siitä rauhassa kohti etelää.

Aamiaiseksi tarjoiltiin (tai siis itse tarjoilimme itsellemme) kunnon puuromättöä. Jättikokoinen luomuomenahillopurkki ja muu mukana kulkenut puurobaarisälä pelasti monet aamuhetket (ja yhden laiskojen kokkien illallisenkin).

Näyttökuva 2016-08-09 kello 20.30.16

Norjan rajaa ei tarvinnut kauan odottaa: tulli häämötti jo parin kilometrin päässä. Näillä rajoilla ei passeja kyselty, joskin ne on tietysti silti hyvä olla mukana. Lähiaikojen terroristitekojen aikaan rajalle oli kuulemma pysäytetty kaikki.

Kun oli tottunut korkeisiin nopeusrajoituksiin, leveisiin teihin ja Lapin harvoihin poliisisetiin, oli Norjan puolen hitaampaan menoon orientoituminen aluksi hankalaa. Nuorgamista Hamninbergiin on noin 200 kilometriä, mutta mutkaisen mäkimaaston ja loppumatkan kapean tien johdosta reittiä saa ajaa melko pitkään.

Poroja on varsinkin loppureitillä tosi paljon ja oman turvallisuuden riskeeraamisen lisäksi Norjassa niiden päälle ajosta rapsahtaa roimat sakot. Lisäksi Norjassa saa huimia sakkoja jo vähästäkin ylinopeudesta, mikä tietenkin hölläsi kaasujalkaa huolella. Tundran päällä ajamisestakin olisi saattanut ropista tonnin lasku, joskaan sellainen maastoajelu ei käynyt edes mielessä.

Olimme kuulleet, että vuonoreitti on aivan upea, ellei satu ihan mahdoton sumusää. No, meillehän sattui juuri sellainen! Onneksi sumu ei ollut kuitenkaan liian sakeaa, vaan teki oikeastaan kaikesta vain usvaisen romanttista.

Jäämeri ja vuonon rannat näyttivät kuin kylmältä Kreikalta. Meri oli paikoin turkoosi, paikoin syvänsininen. Aamupäivästä tuuli niin, että pää meinasi kierähtää pois paikoiltaan ja lennähtää mereen, mutta kerrospukeutumisen ansiosta ruumiinlämpömme pysyi lähellä normaalia.

Ensimmäinen pidempi pysähdys oli Nessebyssä, kun hihkaisin kauniin kirkon kohdalla “stop stop stop stop!”

Voin vain kuvitella kuinka leudon tuulen päivänä morsiuspari astelee kirkon ovista ulos Jäämeren hohtaessa taustalla. Tai tuulisena päivänä, kun syväjäästä kärsivä pari kaatuu kirkon portailta jääpuikkoina suoraan hääautoonsa juhlaväen kohistessa.

Auton ikkunasta riitti nähtävää: vuonon ja luonnon kauneuden lisäksi norjalaiset kylät ja kaupungit ovat toinen toistaan söpömpiä. Vanhat, värikkäät puutalon nököttävät iloisen värisenä vieri vieressä, mutta näyttävät usein asuttamattomilta. Vadsø ja Vardø ovat isompia paikkoja pienempien kylien rinnalla, ja etenkin Vadsøstä löytyy myös ihan perinteistä lähiöelämää.

Pysähdyimme lounaalle Vadsøhön ja aluksi tuntui, ettei missään ollut ketään. Kävelimme ympäri keskustaa, ja ihmiset olivat ilmeisen piiloutuneita omiin koteihinsa, sillä hetken koimme olevamme paikan ainoat.

Yhtäkkiä löysimme kuitenkin Saxin, design-puodin viimeisen päälle, josta löytyi mielettömiä huonekaluja, vaatteita ja sisustusesineitä (vältimme houkutukset). Yhdeltätoista toiselle puolelle tietä avautui mukava kahvila-lounaspaikka Opticom, josta löysimme lopulta roppakaupalla ihmisiäkin sekä erinomaista ruokaa.

Vardø yllätti epäsuunnitelmalliset retkeilijät toden teolla. Emme olleet edes tajunneet ylimalkaisesta kartastamme, että Vardø on saaressa. Yhtäkkiä vain huomasimme Nissen kiitävän merenalaiseen putkeen ja nousevan tunnelin päästä Vardøhön. Kaikkea sitä!

Vardøstä löytyi suloisi kahviloita, kauniita laivoja ja useita Bea-aiheisia graffiteja. Minä yritin väen vängällä etsiä edes kaukaisesti Henriikka-nimeä muistuttavaa graffitia, mutta turhaan. “Bea” taas löytyi sekä omasta taideteoksestaan, että kissankokoisin kirjaimin allaolevan kuvan seinästä. Pyh! Ehkä Helene lasketaan Henriikaksi? Tai Hans? Tai Erik? Ehkä Gerd-Elise?

Jos olet joskus seikkailemassa näissä maisemissa, älä missään nimessä lopeta vielä Vardøn kohdalle. Tie näyttää kapenevan ja muuttuvan hankalakulkuisemmaksi, niin kuin se toki tekeekin, mutta kauneimmat kohdat ovat vielä edessäpäin.

Nätisti mutkitteleva tie johtaa Hamninbergiin, Euroopan yläkulmaan. Tien vierillä ovat jylhät, kallioiset ja tähän aikaan hilloja pullollaan notkuvat pientareet, ja perillä kuohuu Jäämeri kaikessa kauneudessaan.

Olimme ottaneet termariin kahvia Hamninbergiin saapumisen kunniaksi. Emalimukit kolkkasivat, jonka jälkeen alkoi matka takaisin Suomeen. Kumma kyllä, nähtävää riitti, vaikka samat maisemat näki jo toistamiseen.

Hauskinta antia oli, kun kyykkäsimme pissalle ja tajusimme vasta lähtiessämme, että pyllistelimme yleisövessojen vieressä. Takaisin luontoon! Tämä kaksikko ei mitään ihmisen vessaa käytä.

 

Pysähdyimme takaisintulomatkalla vielä keräämään seuraavan aamun puuroa varten kypsinä odottavia lakkoja. Emme vain tienneet, millainen yllätys meitä odotti, kun matkalla Sevettijärvelle auto hyytyikin jo 60 kilometriä ennen Suomea.

Mitä sitten tapahtui? Sen olenkin jo kirjoittanut auki ja kaikki gloria lähtee taas merikapteenin suuntaan.

Huomenna viedään viimeistä Lappi-kirjoitusta, jonka jälkeen palaan aiheissani Kuhmon mökille, Vuokattiin ja takaisin urbaanimpien asioiden ääreen: sisustushommat edistyvät, syksy saapuu ja kirjoitusinto sen kuin kasvaa. Olisi hauska kirjoittaa elämäni ensimmäisistä työpaikoista, itsetuntokriiseistä ja kuinka rohkealta vaikuttava reissaaja saattaakin olla sisimmässään hauras, pelokas möykky.

-Henriikka

Lapin roadtrip 3: Nuorgam – Suomen pohjoisinta kaikkea

Myöhään maanantai-iltana olimme perillä kauniissa, jylhässä Nuorgamissa, päiväunieni matkakohteessa.

Tiistai-aamuna kömmimme viluisina teltasta ulos ja totesimme, että seuraavaksi yöksi on puettava merinovillaa päälle. Ymmärsimme syyn, miksi olimme yön ainoat telttailijat. Hytinästä viis, sillä olimme saapuneet Suomen huipulle ja tiesimme, että leirintäalueen viekussa on Suomen pohjoisin kahvila-ravintola, Suvanto. Aamukahvia, aamukahvia!

Kun on Nuorgamissa, kannattaa tehdä pohjoisinta sitä ja pohjoisinta tätä: juoda Suomen pohjoisinta kahvia, syödä Suomen pohjoisinta leipää, veneillä Suomen pohjoisimmassa joessa ja nähdä Suomen pohjoisimmasta paikasta auringon laskevan. Alhaalla kotona voi sitten leveillä kaikella koetulla pohjoisella.

Nuorgam sijainniltaan passeli erilaisille päiväretkille. Majoitumme lomakeskuksessa kaksi yötä, mutta pohjoisen reissuja olisi hyvin voinut tehdä enemmänkin niin, että palaa aina Nuorgamin kotipesään.

Edellispäivien autoilu tuntui luissa saakka, ja siksi päätimme pitää auton parkissa koko päivän. Aamiaisen jälkeen lainasimme lomakeskuksen polkupyöriä ja lähdimme muutaman tunnin pyöräretkelle Norjaan. Kitukasvuinen luonto takasi, että maisemat näkyivät pitkälle. Oli ihana rullata rennosti rajalle ja katsella ympärilleen.

Löysimmepä muutaman kilometrin päästä rajalta aivan ihanan hautausmaankin: totesimme molemmat, että tänne meidät voisi hyvin kuopata.

Pari kilometria rajalta, viitisen kilometria lomakeskukselta, sijaitsee piskuinen museo. Sinnikäs Tenon museo avaa portit Teno-joen saamelaiskulttuuriin.

Aikuinen kustansi viisi euroa, opiskelija pääsi kolmella. Eri rakennuksissa oli kultturihistorian havinaa ja paljon mielenkiintoista, itselleni ennestään tuntematonta faktaa. Museo oli juuri sellainen, jonka ei hentoisi murtuvan isompien alle: järvimaisema, vaatimaton työntekijä ja erilaiset pienet puurakennukset tekivät museokokemuksesta erityisen.

Aamiaista syödessämme olin havainnut kahvilan vitriinissä gluteenitonta suklaakakkua. En voi väittää, etteikö kakku olisi muistunut mieleeni pyöräretkemme aikana: entäs jos kaikki menee? entäs jos minulle ei jää palastakaan?

Ehkä siksi poljimme lopulta rivakasti takaisin kahvilaan, ja sain syödän palan Suomen pohjoisinta suklaakakkua. Mm mmm mmm.

Kakusta tulikin lounas, jota lähdimme sulattelemaan maisemiin, jota ei ole havupuut pilaamassa. Aamuinen idea oli kantaa trangia luontoon ja kokkailla wokkia luonnossa, mutta suklaakakku täytti kavalasti koko vatsan. Tyydyimme kävelemään verkkaisesti ja henkäilemään ympäristölle.

Muistan kuinka ala-asteen ympäristö- ja luonnontieteen tunnilla puhuttiin Lapista, Lapin kesästä ja luonnosta. Muistan ikuisesti, kuinka hartaasti mietin vaivaiskoivuja ja tunturisopuleita. Ne tuntuivat uskomattomilta, maagisilta asioilta jossain kaukana, missä noitarummut soitavat.

Ja sitten noin 20 vuoden jälkeen edessä kasvaakin niitä koivuja ja ne näyttävät juuri yhtä mystisiltä kuin piirretyissä koulukirjakuvissa.

Mitä Nuorgamissa löytyy kaikista eniten? Kalastajia. Heitä löytyy joka kodasta, kahvilasta ja laavusta. He soutavat Tenosta lohta, vähän harjusta ja taimentakin, ja puhuvat päivän päätteksi tai aamun aluksi, millaisia rötväleitä on noussut. Jokaista saalista joko vähätellään tai liioitellaan. Kaikki karkuun päässeet ovat vähintään 30-kiloisia.

Me emme kalastaneet. Ei ollut aikaa, kun piti ihailla maisemia ja tutustua miljööseen. Pääsimme kuitenkin lomakeskuksen rannasta veneellä tunnin kierrokselle. Suljimme silmämme ja nautimme aalloista. Ihmettelimme hurjia kalastajia, jotka puljasivat veneittensä kanssa virtaavassa vedessä ja jotka malttoivat kalastukseltaan hädin tuskin nukkua.

Olimme kuulleen ennakkoon varoitteluja kalamiehistä, jotka eivät osanneet käyttäytyä siivosti. Meille ei käynyt hassummin. Tapasimme vain mukavia. Osa tarjosi salaa taskustaan jaloviinaa, osa ei. Kukaan ei loukkaantunut kieltäytymisestä.

Eräs kalapoika tosin loukkaantui kotipaikastamme ja totesi Helsingin olevan täysin yliarvostettu. Kysyin monesti on käynyt: “no en tietysti kerttaakaan.”

Toppahaalaripainin jälkeen koitti siihen astisen reissun paras hetki: kuuma sauna ja lauteet vain meitä varten. Olimme käyneet hakemassa Nuorgamin kaupasta sitruunajuomaa, ja shampoot ja geelit oli varattuna, jotta voisimme kuurata kaiken reissulian pois.

Allaolevan kuvan autuas hymy kertoo onnentasosta riittävästi.

Saunanraikkaina siirryimme pihapiirin kotaan tekemään illallisen pitkän kaavan kautta. Näppärinä tyttöinä keitimme pastaa kahvipannussa ja loihdimme jälkiruoaksi suklaabanaaneja.

Seuraa saimme pariskunnasta, joka muisti täsmällisesti kaikki asuntovaunureissunsa 70-luvulta lähtien, isästä ja lapsista, jotka odottivat Power Parkin vuoristorataa niin, etteivät malttaneet päättää makkaroitaan, ja iloisesta vantaalaismiehestä, joka taittoi pitkää Suomi-turneetaan yksikseen.

Toisena yönä nukuimme kuin tukit. Jokiveneilyllä käytettyjä toppahaalareita emme yöksi lainanneet, vaikka aluksi niin harkitsimme, lämpöä riitti kuitenkin.

-Henriikka

Terveisiä Suomen katolta!

Viiletämme juuri Norjassa, Suomen pohjoisrajan tietämillä.

Kuolen nauruun joka kerta, kun katson tuota ensimmäistä kuvaa, jossa pötkötämme Pohjoisen Napapiirin rajalla. Suoraan sanoen emme oikein ymmärtäneet, miksi siinä pitää räpsiä niin valtavasti kuvia. Päätimme kuitenkin liittyä aasialaisten kanssa ilonpitoon ja napsimme muistikortille kuvia reilun annoksen. Yritimme ottaa mallia toisista turisteista ja näyttää napapiirille rauhaa ja muita nuorison käsimerkkejä. Pötköttämiseen jouduimme kuitenkin ryhtyä ihan ominemme.

Alla oleva kuva on todistuaineistoksi kaikille, jotka luulivat ettei ukin Nissan kestä Lapin ja Pohjois-Norjan roadtrippia. Pötypuhetta! Harmaa kaunokki on kiitänyt katuja ylväästi kuin merikotka Jäämeren yllä.

Joulupukin pääpostista jäi kortit lähettämättä, mutta istuimme kyllä Joulupukin polvella. Kuinkas ollakaan, pukki työnsi meidät kuitenkin heti pois, kun olimme vasta pääsemässä vauhtiin. Puski kämmenillä selästä ja toivotti hyvää matkaa. Eikä kukaan edes jonottanut hänen puheilleen! Onneksi naapuritalossa oli heti toinen joulupukki odottamassa.

Pian menemme lounastamaan Vadsjøhön. Viimeiset kaksi yötä meni Nuorgamissa telttaillen ja Norjan kiekan jälkeen alkaa laskettelu takaisin kohti etelää. Mitä muistoja ja viikkoja! En ollut ennen käynyt Rovaniemeä korkeammalla ja nyt on valloitettu Ivalot, Inarit ja Utsjoet.

Loppuloma meneekin sitten kirjoittaessa matkajuttuja ja makustellessa lappilaista menoa. Lupaan palata normaaliin postaustahtiin, kun matkat on matkailtu.

Aurinkoa!

-Henriikka

Seikkailukerho suuntaa Nuorgamiin

_MG_1510 kopio

Asioita on vain pakko sanoa ääneen ja alkaa toteuttaa.

Talvella sanoin ystävälleni Bealle, että Nuorgamiin olisi kyllä päästävä. Se oli enemmänkin sellainen tuulesta temmattu ajatus kuin todellinen hinku ja haave. Koko ajatus tuntui minusta enemmänkin anime-elokuvan kohtaukselta, jonka pystyn kuvitella visuaalisesti mielessäni, kuin miltään mikä voisi oikeasti tapahtua.

Matkamessuilla juttelin Nuorgamin lomakylän väen kanssa. Itsellenikin yllätyksenä kuulin sanovani heille: “Joo, olen ajatellut tulla sinne. Varmaan ensi kesänä”.

_MG_1527 kopio

Olen huono kestämään sellaista, että puhutaan vain lämpimikseen: sanotaan toista ja tehdään ihan toista. Suunnitelmiin voi tietysti tulla aina muutoksia, mutta koska tarkkoja kesäsuunnitelmia ei oltu lyöty vielä lukkoon, päätin laittaa Nuorgamin kalenteriin.

“Bea, ajetaanko Nuorgamiin kesällä?”
“Ajetaan vaan.”
“Luuletko, että saadaan kaikki järjestymään? Lomat, auto ja kaikki.”
“Ihan varmasti.”

_MG_1505 kopio

Yhtäkkiä kaikki on valmista. Lähdemme vajaa kahden viikon päästä. Autoksi saimme ukin vanhan, uskollisen Sunnyn, jota olen hehkuttanut niin paljon, että Nissanin kuuluisi ojentaa minulle urhoollisuusmitali.

Näinköhän pääsemme perille? Kuulen Bean sanovan vastaukseksi: “Ihan varmasti. Ei epäilystäkään“.

-Henriikka

Ps. Kuvat on Norjan Geirangerilta. Uskomaton paikka.