24 tuntia Nuuksiossa – syyslomalla kansallispuistossa

Kaupallinen yhteistyö: Visit Espoo

Vietin viime viikon loppuperjantain sekä alkulauantain Nuuksion kansallispuiston hellässä hoivassa. Vuorokausi Nuuksiossa tuntui useammalta päivältä, sillä 24 tuntiin tuntui mahtuvan niin paljon.

Oli erikoista tulla ”vierailulle” niin tuttuun paikkaan. Olen ollut Nuuksiossa lukuisia ja lukuisia kertoja, viettänyt siellä aikaani rauhakseltaan ja kierrellyt paikkoja. Muutamia kertoja olen ollut yötäkin teltta-alueilla ja vuodenvaihteessa Oravankolon eräkämpällä, mutta pääosin olen vain päiväretkeillyt. Nuuksio on ollut viimeiset 10 vuotta se lähikansallispuisto, johon lähteä joko bussilla tai laina-autolla, jos on kaivannut luonnonrauhaa.

Mutta niin sitä vain vanha koirakin oppi uusia temppuja, kun kerrankin joku toinen päätti vuorokauden ohjelmasta. Sain kokea klassisen luonnon ihastelun ja Luontokeskus Haltian vierailun lisäksi pelkästään sellaisia asioita, joita en ollut Nuuksiossa ennen tehnyt ja joita en oikeastaan tiennyt olevan edes olemassa.

Vuorokauden syksyinen ohjelma Nuuksioon

Saapuminen Nuuksioon

Yllä näette uskomattoman taidonnäytteen siitä, kuinka citymuijasta kuoriutuu todellinen eräilijä noin 30 sekuntin aikana. Tämä jos joku on spesiaalitaitoni.

Me saavuimme paikalle omalla autolla, mutta olen kulkenut useita, useita kertoja paikan päälle myös julkisilla. Bussit kulkevat muun muassa Haltian Luontokeskukselle, Haukkalammelle sekä kesäaikaan myös esimerkiksi Kattilaan, aivan yleisen nuotiopaikan hollille. Ajankohtaiset tiedot voi aina tarkistaa esimerkiksi Luontokeskukselta.

Yöpyminen Tentsile-teltassa

Kirjoituksen ensimmäisessä kuvassa näette telttapaikamme ja yösijamme, joka löytyi tällä kertaa puusta. Finland Naturally/Retkipaikka on koko kesän ja syysajan vuokrannut valmiiksi asennettuja Tentsile-telttoja Nuuksion Pohjoisella Portilla, Salmen ulkoilualueella, ja pääsimme nyt kokeilemaan palvelua.

Majoituspakettiin kuuluu:

– yö valmiiksi asennetussa Tentsile-teltassa
– makuupussi ja lineri (makuupussilakana)
– pyyhe (lähellä wc- ja suihkumahdollisuudet)
– aamiainen

Hintaa kokonaisuudella on 180€/2hlö

En ollut ennen käynyt Nuuksion pohjoisportilla. Syksyisin kahvila palvelee viikonloppuisin vierailijoitaan, ja miljöö on kyllä erittäin kaunista. Lehtipuumaastoa, vanhoja rakennuksia ja luonnonrauhaa, sekä paljon tilaa olla aktiivinen, jos esimerkiksi sporttipäälle sattuu.

Tentsile-majoituksia voi yhä varata ja se on mahdollista vaikka talvellakin, mutta silloin on oltava toki jo talviretkeilytaidot hallussa.

Varhainen päivällinen ja musisointia

Alkuillan seuraava etappi oli kevyt päivällinen Nuuksion Taian nuotiopaikalla, jonne kävelimme reilun kilometrin verran teltaltamme. Korissa oli valmiina Muu-makkarat (paras kasvismakkara!), perunasalaatit, omenapiirakat ja juomat, ja kävimme nuotiolle samantien makkaroita paistamaan.

Nuuksion Taika on jo pitkään kansallispuistossa ja lähialueella toiminut yritys, joka vuokraa tiloja, nuotiopaikkaa, majoitusta, sekä järjestää ohjattuja retkiä ja toimintaa alueella. Nuotiopaikan vieressä on esimerkiksi aivan upea “Nuuksion Wäinölä”, vanha perinteinen hirsirakennus, jota käytetään erilaisissa tilaisuuksissa ja juhlissa (ks. kaksi kuvaa ylemmäs & kaksi kuvaa alemmas).

Nyt korona-aikaan erityisesti yritykset ovat vuokranneet tätä Nuuksion Taian nuotiopaikkaa, että työntekijät pääsevät turvallisesti kokoontumaan yhteen. Syyslomalla Taika järjestää perheille monipuolista (ja turvallista) ohjelmaa, joihin liittyy muun muassa musisointi, käsillätekeminen ja eräperinteet. Ainakin kuuleman mukaan ohjelma on sellaista, että voisin lapsekkaana viedä mieluusti omat lapseni sinne. Nyt tyydyn siihen, etten ehkä sovi aivan tuohon perheellisen kohderyhmään.

Myös me saimme nauttia ohjelmapuolesta hetken verran, kun Ulla Hillebrandt soitti meille kannelta ja esitti perinnemusiikkia pihan vanhassa aitassa. Akustiikka oli niin lumoava, että yhdyin jopa lauluun, vaikka vannoin ennen laulun alkua etten ikimaailmassa tekisi niin.

Wine in the woods -viininmaistelu metsässä

Huumaavan musisoinnin ja syönnin jälkeen taapersimme takaisin Nuuksion Portille. Olisimme mielellämme jääneet vielä kuuntelemaan Kalevalaa kanteleen säestyksellä, mutta olimme sopineet osallistuvamme tapahtumaan, johon minun on pitänyt jo pitkään osallistua. Heti kuultuani Wine in the Woods -tapahtumasta, tiesin että joskus pitää päästä vielä mukaan. Nyt oli sen aika.

Aloitimme kierroksen puolen tunnin aistipolulla oppaan kanssa. Sen jälkeen saavuimme visuaalisesti rakennetulle maistelupaikalle, jossa viiniasiantuntijamme otti heti homman haltuunsa. Vajaa parin tunnin aikana maisteltiin kestävästi tuotettuja eurooppalaisia viinejä, kuultiin reilusti infoa viineistä ja makupareista ja pohdittiin, miten metsämiljöö vaikuttaa makuaistiimme ja -kokemukseemme.

Parasta kaikessa ei ollut suinkaan viinit vaan auringonlaskun hämyinen tunnelma ja syksyn tuntu ympärillä. Aurinko laski hiljaa mailleen, samalla kun maistelijat löysivät uusia makuhermoja ja mielipiteitä. Niin klassisen suomalaista oli sekin, että kielenkannatkin lopulta irtoilivat, kun muutama maisteluannos oltiin saatu maisteltua.

Viinien jälkeen mutustimme vielä oman iltapalamme ja uinahdimme puukotiimme.

Heräily ja aamiainen Tentsile-kylässä

Naurattaa niin paljon tuo alla oleva kuva. Näyttää siltä kuin en haluaisi herätä ollenkaan, vaikka totuus on oikeasti aivan toinen. Olin vain vielä vähän tokkurassa.

En voi väittää, että puuteltassamme olisi nukuttanut kuin kotona, mutta siitä on syyttäminen myös täysikuuta taivaalla. Oli upeaa herätä yölliselle pissareissulle, kun aivan valtava kuu möllötti yläpuolella valaisten koko tienoon.

Tentsile-yöpymiseen kuuluu myös aamiainen, jonka voi nauttia joko noudettuna teltalla tai majoittujien taukotuvassa parin sadan metrin päässä. Me kävelimme kimpsuinemme ja kampsuinemme kahvinkeittoon taukotuvalle ja keitimme ihanan, höyryävän pannun kahvia ja söimme aamiaista varmaan kokonaisen tunnin.

Oli mukava huomata, että kaikki palveluntuottajat olivat ottaneet tosi hyvin erikoisruokavaliot huomioon. Tämä ei ole aina yhtä yksinkertaista, tiedän kokemuksesta.

Fatbike-pyöräilyä Nuuksion pyöräreiteillä

Voi olla vaikea uskoa, mutta en vielä pari vuotta sitten syttynyt maasto- tai fatbike-pyöräilystä juurikaan. Se tuntui vaikealta ja vaivalloiselta, koko ajan piti ajatella eikä voinut vain nauttia. Vaan nytpä tilanne on toinen! Useiden pyöräilykertojen aikana tästä on tullut aivan suosikkilajejani. Edelleen turhaudun, jos reitti on aivan tuhottoman vaikea ja pyörää pitää enemmän tunkata kuin ajaa. Mutta osaamiseni on mennyt niin paljon eteenpäin, että otsakaan ei ole enää kurtulla, vaan voin nauttia kikkailusta ja vauhdista.

Lähdimme polkemaan majapaikastamme, jossa toimii myös fatbike-vuokraamo, Biking.fi. Firma vuokraa pyöriä sekä Nuuksion Pohjoisportilla että Luontokeskus Haltiassa, joten päädyimme vuokraamaan pyörät pohjoisesta mutta palauttamaan ne Haltiaan. Yleensä vuokraukset tapahtumat omatoimisesti nettivarauksen kautta.

Nuuksion ollessa kansallispuisto, ei kaikkialla pyöräily ole sallittuja. Esimerkiksi Luontoon.fi-sivulta löytää pyöräilyreittikartan, jonka avulla reitin voi suunnitella. Pohjoiselta portilta aloittessa vastassa on ensin Salmen ulkoilualue, joka toimii jokaisenoikeuksilla, joten pyöräilyreittien valinta on siellä vapaampaa.

Maasto on erittäin mäkistä, joten päätöksemme hiettömästä, rennosta lenkistä ei aivan pitänyt paikkaansa. Mutta oli sitäkin hauskempaa. Suurimmat kiksit sain ehdottomasti alamäissä, joissa vauhti kiihtyi niin, että seuraavaan ylämäkeen sai taas hyvän startin.

Avokanoottimelontaa Haukkalammella

Haukkalampi on Nuuksion suosituimpia ellei suosituin kohde. Parkkikselta lähtee monia hyvin reititettyjä polkuja ja tämä on se paikka, johon erilaiset ryhmät, vaihtarit, kouluporukat ja muut Nuuksioon tutustujat löytävät itsensä. Haukkalampi on aivan upea kohde, maisemat ovat kauniit ja jylhät. Mutta jos yksinoloa kaipaa, niin tämä ei ole oikea paikka etenkään kauniina viikonloppupäivinä. Haukkalampi on vasta-aloittavalle retkeilijälle aivan erinomainen starttipaikka, ja itsekin pyrin näihin maisemiin pääsemään vähän rauhallisempina sesonkeina. Esimerkiksi arkipäivinä talvisin on saanut olla aivan ylhäisessä rauhassa.

Nuuksion maine on helposti “ruuhkainen” ja se johtuu juuri siitä, että tietyt paikat ja reitit keräävät ison massan hyvinä päivinä. Suosittelen kuitenkin tutkailemaan Nuuksion karttaa vähän laajemmin. Itse en yleensä Nuuksiossa käydessäni näe juuri ketään, vaan aivan rauhassa saa kulkea. Paljastaisin teille tietysti suosikkisalapaikkojani, mikäli en haluaisi, että ne myös pysyvät salaisina. Hih. Toki kansallispuistossa on aina myös muistettava säännöt. Tulia ei saa tehdä kuin laillisilla tulipaikoilla ja yöpyminen on sallittu vain merkityillä yöpaikoilla. Että kyllä ne omatkin “salapaikat” on aivan googlattavissa.

Tällä kertaa tutustuimme Haukkalammen alueeseen kuitenkin ihan uudella tavalla. Natura Viva pitää aina kesäkauden vuokrauspistettä Haukanpesällä. Avokanoottien lisäksi vuokrattavina ovat olleet myös SUP-laudat. Tältä vuodelta kausi päättyi tuohon päivään, kun olimme melomassa, ja syyskuun viikonloppujen jälkeen sulkeutui myös vuokrauspisteen yhteydessä toiminut kesäkahvila, mutta ryhmille vuokrausta vielä tehdään.

Haukkalampi on pieni ja sievä sekä tuulelta hyvin suojassa, joten se sopii kaikentasoisille melojille hyvin. Tämä olisi oiva paikka kokeilla ensi kerran melontaa. Me keskityimme fiilistelyyn ja kalliomaiseman ihailuun. Vastarannalla laitoimme myös kanootin hetkeksi laituriin ja kiipesimme kallioille maisemia ihailemaan. Kyllä ruska on vain upea, ihan aina.

Luontokeskus Haltia ja näyttelyt

Yksi suosikkipaikkojani Nuuksiossa on Luontokeskus Haltia. En tiedä miksi, mutta olen tuntenut täällä aina oloni hyvin kotoisaksi – siitäkin huolimatta, että rakennus on hyvin jylhä ja näyttävä. Ehkä puu rakennusmateriaalina tekee kaikesta jotenkin sympaattisempaa ja lähestyttävämpää. Knoppitietona voinkin kertoa, että Haltia  on Suomen ensimmäinen kokonaan massiivipuuelementeistä rakennettu julkinen rakennus. Se on arkkitehti Rainer Mahlamäen suunnittelema ja kalevalaisen taruston inspiroima.

Toisaalta sekin luo erittäin paljon kodinomaista ja rentoa tunnelmaa, että ravintolassa, “museokaupassa” ja jopa näyttelyiden puolella pyörivät ihmiset ovat aika rennosti pukeutuneet. Itsellänihän oli pyöräilyhiki ja pipo, sekä flanellipaita, jollain toisella oli pehmustetut pyöräilyhousut, joissa näkyi takalokarittoman pyörän aiheuttama kuravana alaselästä niskaan saakka. Täällä saa ainakin olla oma itsensä.

Olen kiertänyt Haltian Suomen luontoon sekä vuodenaikoihin keskittyvän päänäyttelyn monesti, mutta aina se antaa jotain uutta ajateltavaa. Suosittelen vähintään kerran vierailemaan niin, että on oikeasti aikaa ja ajatus mukana. Opastetun kierroksen saa myös ääninauhana, jos näyttelystä haluaa saada enemmän irti. Oma suosikkini on jo pari vuotta ollut upea ääni-installaatio-huone. Päänäyttelyn lisäksi mukana on aina vaihtuva näyttely tai näyttelyitä: tällä hetkellä erityisesti perheen pienimpiä ilahduttava Liito-orava-seikkailu.

Lounas Ravintola Haltiassa

Vielä viimeisenä etappina matkallamme oli Luontokeskuksen omassa Ravintola Haltiassa nautittu lounas. On ihan uskomatonta, miten paljon ja millaisella ilolla sitä syökään, kun on ollut aktiivinen.

Ravintola Haltia on auki tällä hetkellä Luontokeskuksen aukiolopäivinä keskiviikosta sunnuntaihin, paitsi syyslomaviikolla (12.–18.10.) se palvelee joka päivä. Luonto lautasella -lounas tarjoillaan klo 11–15, ja sen saa joko keitto+salaattilounaana 14 euron hintaan tai pääruoalla kaiken päälle 18 eurolla. Kumpaankiin kuuluu myös jälkiruoka. Myös ala carte -annoksia myydään kaiken ohessa, sekä kahvilatuotteita koko aukioloajan.

Vierailupäivämme pääruoat olivat poroa sekä ahventa, joista itse valitsin ahvenen ja poikaystävä poron. Olisimme pärjänneet hyvin ruokaisalla ja runsaalla alkupalapöydälläkin, mutta pääruoat olivat kyllä tosi herkulliset. Enkä varsinaisesti itkeskellyt, kun sain keliaakikkona gluteenittomaksi jälkkäriksi porkkanakakkua.

Sellainen oli vuorokautemme Nuuksiossa. Paljon uutta ja ihanaa, paljon syksyistä ihasteltavaa ja monin aistein koettavaa.

Olen välillä vähän laiska selvittämään paikallisten yrittäjien palveluita nimenomaan luontoalueilla ja kansallispuistoissa, kun olen niin tottunut retkeilemään totuttuun tapaan ja selvittämään kaiken itse. Mutta hitsi vie tuo lisäantia ostaa palvelu tai pari joltain, joka oikeasti tuntee alueen ja on vihkiytynyt tietyille asioille ja kokemuksille. Tuntuu myös, että liian moni kuvittelee palveluiden maksavan aivan maltaita, vaikka totuus on usein ihan toinen. Sitä paitsi, monesti toistamani lause, nyt jos koskaan pienyrittäjät todella tarvitsevat tukeamme.

Ehkäpä syyslomaksi ei siis tarvitse kammeta itseään minnekään kovin kauas, vaan uutta ja mielenkiintoista voi löytää myös aivan läheltä. Jopa entuudestaan tutustusta paikasta.

-Henriikka

Tutustu Nuuksion syyslomatarjontaan kokonaisuudessaan täällä

Tsekkaa myös muut Espoon syysvinkit täältä

Kuvien edit: Toni Eskelinen

Tell the wolves I’m home

Trees’re always a relief, after people. David Mitchell

Sadly, it’s much easier to create a desert than a forest. James Lovelock

All the best things are wild and free. Tuntematon

It is the still silence of nature where one will find true bliss. -J.J.C.

And in to the forest I go, to lose my mind and find my soul. Tuntematon

The death of the forest is the end of our life. Dorothy Stang

Look deep into nature, and then you will understand everything better. Albert Einstein

A forest bird never wants a cage. Henrik Ibsen

He is richest who is content with the least, for content is the wealth of nature. Sokrates

Our task must be to free ourselves by widening our circle of compassion to embrace all living creatures and the whole of nature and its beauty. Albert Einstein

Tänään oli poikkeukselliset perjantaipäiväkahvit Nuuksion Holma-Saarijärven saarella. Opin hiljaisuudessa enemmän kuin koko viikon muilla kahveilla yhteensä.

Ihanaa viikonloppua.
-Henriikka

takki/Sasta (saatu), pipo/Vaiko, kengät/Timberland, second hand

Retkeilyn alkeita opettelemassa

Yhteistyössä Partioaitta

_mg_0200-kopioVietin koko lauantaipäivän Nuuksiossa opetellen retkeilyn alkeita. Oma retkeilyni perustuu pitkälti sellaiseen hyväksi, mutta toisinaan kettumaiseksi todettuun “learning by doing” -metodiin. Oppimisprosessit kulkevat monivaiheisen kokeilun ja hyvin usein myös kantapään kautta. Tänä kesänä olen todennut, että makaronin voi keittää kahvipannussakin ja ettei makuupussissa ole suinkaan lämpimintä ilkosillaan.

Omien empiiristen tutkimusmatkojeni rinnalla repussa kulkee tietysti vanhemmilta, ja erityisesti omalta isältä, perityt eräviisaudet lapsuuden aikana koettujen hetkien kautta. Näin aikuisiällä sitä alkaa ymmärtää, miten monia tätä nykyä itsestäänselviä asioita onkin oppinut äidin ja isän opastamana.

_mg_0169-kopio_mg_0285-kopio_mg_0197-kopioTänä syksynä ajattelin kuitenkin olevan korkea aika kuulla, olenko tehnyt retkilläni edes jotain oikein: osallistuin Partioaitan 365 klubin muutaman tunnin kestoiselle ilmaiskurssille, jonka aikana opeteltiin onnistuneen retkeilyn perusasioita ammattilaisen opastamana. Tulee vähän faktojakin tähän minun eräempiriaani.

Noin 30 hengen iloinen joukko kokoontui Haukkalammen parkkipaikalla ja lähti kirjavana kulkueena kiertämään viiden kilometrin Haukan kierrosta. Olimme huristelleet Jannen kanssa bussilla perille noin sadan vaihtooppilaan kanssa. Mahtavaa, että luonto vetää väkeä puoleensa.

_mg_0359-kopio_mg_0314-kopio_mg_0219-kopioLuvattu oli, että noin neljän tunnin kestoisen kierroksen jälkeen osallistujilla olisi valmiudet lähteä metsäretkelle yön yli. Omien aavistelujen mukaan moni oli sen varmasti jo tehnytkin ja haki vain minun ja Jannen lailla vähän lisävarmuutta ja pientä hiomista tekemiselleen. Mutta joukossa oli myös vasta-alkajia, joita retkeily oli alkanut kiinnostaa ja jotka eivät olleet saaneet omiin eräreppuihinsa vanhempien kullanarvoisia neuvoja.

Olimme ikähaarukan nuorimmasta päästä, iäkkäimmät olivat yli kuudenkymmenen. Joukkoon oli löytänyt iloksi myös yksi alaikäinen vanhempansa kanssa. Koko lössi sulautui hyvin Haukkalammen maisemiin.

_mg_0228-kopio_mg_0356-kopio_mg_0232-kopio _mg_0310-kopio

Reitin aikana saimme kuulla erilaisilla rasteilla retkeilyn perusasioista: varustuksesta ja pakkaamisesta, yöpymisestä ja erilaisista majoitteista, tulenteosta sekä keittimistä, ruoasta ja ravinnosta. Sen lisäksi puhe kääntyi tietenkin kysyttyjen kysymysten ja käydyn keskustelun mukaan erilaisiin teeman asioihin.

Retken oppaana toimi ammattiulkoilija Teemu Suominen, jolla kyllä riitti tarinoita. Oli mukava huomata, että joukossa vallitsi sellainen ilmapiiri, että mitä vain uskalsi kysyä. Monille asioille ei tietenkään ole absoluuttisesti oikeaa tai väärää vastausta tai tapaa toimia, mutta kokemuksen kautta syntyy väkisinkin hyväksi havaittuja tapoja tehdä.

_mg_0378-kopio_mg_0290-kopio_mg_0362-kopio_mg_0235-kopio

Kierroksemme päättyi nuotiopaikalle kuuman mehun ja kahvinkeiton ääreen. Kärsinyt pandamuki pääsi taas arvoiseensa käyttöön. Makkarat kärventyivät ritilällä, ja Espoon keskuksen kauppakeskuskahvilasta mukaan napattu evässämpylä maistui.

Kurssilaiset saivat kokeilla vielä teltanpystyttämistä ja tutustua erilaisiin varusteisiin. Itseltänikin puuttuu vielä joitain selkeitä peruspilareita omasta varustevarastosta, mutta pikkuhiljaa kaikki kokoon.

_mg_0178-kopio_mg_0395-kopio_mg_0191-kopioOlisin kyllä toivonut näkeväni vielä enemmän nuoria ja nuoria aikuisia kurssilla. Missä olitte? Kynnys on matala ja meinininki leppoisa.

Partioaitan 365 klubin tarjoaa aivan tosi paljon erilaisia kursseja ja tapahtumia klubilaisilleen. Perheille suunnattu päiväretki (“retkellä lasten kanssa“) järjestetään 1.10. Sipoonkorven kansallispuistossa. Vantaan Kuusijärvellä on 8.10. klubilaisten nuotioretki. Nämä retket ovat klubilaisille ilmaisia ja klubiin liittyminen ei maksa mitään.

Haaveilen itse klubin pidemmistä vaelluksista, kuten viiden päivän ruskavaelluksesta Sarekiin. Ehkä ensi vuonna.

Jos 365 klubi on tuntematon, kannattaa siihen tutustua tarkemminkin. Omasta mielestäni yksi hienoimmista ja uniikeimmista jutuista on hyväntekeväisyysaspekti: 1 % klubilaisten ostoista lahjoitetaan kohteeseen, jonka valitsemiseen klubilaiset pääsevät vaikuttamaan.

_mg_0425-kopio_mg_0387-kopio_mg_0410-kopioOlen tänä syksynä viettänyt ennätysajan metsässä. Sienien keksiminen herätteli primitiivisiä keräilijäihmisen tunteita esiin ja vei suppilovahveroiden luokse. On ollut myös todettava, ettei kahvi maistu missään muualla yhtä hyvältä kuin metsän siimeksessä.

Pian on edessä paras ruska, ja laittaisin syksyn mielelläni pienelle pausella siksi aikaa, kun itse karkaan Honoluluun. Nautitaan syksystä.

-Henriikka

Vastaa kun ehdit. Kukkia työpöydälle.

Viimeisiä päiviä viedään. Terveisiä Virosta. Nordic Blogger Experience on pian ohi ja palaan maanantaina takaisin Helsinkiin. Olen niin väsynyt, etten lähestulkoon tunne raajojani. Viikko on ollut äärimmäisen pitkä ja erittäin onnellinen. Lähdin viikko sitten lauantaina Ahvenenmaalle ja tuntuu, että siitä olisi ikuisuus. Host-bloggaajan rooli on ollut sellainen kokemus, johon aion änkeä itseni tulevanakin vuonna, jos minut vain huolitaan.

Odotan, että pääsen kotiin siivoamaan ja töihin lepämään. Että kaipaankin työkavereitani! Yhteisiä lounaita ja arjen rutiineita. Haluaisin tyhjentää työpöytäni työtehtävistä, palata takaisin kartalle. Mutta nautin vielä maanantaihin asti, sillä olemme kartanokylässä keskellä Viron maaseutua ja hetket ovat hienoja. Pienestä pilkkimsestä huolimatta täysikuu näyttää kauniilta ja virolainen vodka-tasting naurattaa.

Nämä kuvat ovat eiliseltä. Olimme koko satapäisen NBE-jengin kanssa Nuuksiossa nauttimassa kuumasta glögistä laavulla, lumikenkäilystä, hiihdosta ja metsämeditaatiosta. Oli hienoa nähdä, miten monen ulkomaisen ystävän leuka loksahti luonnon hiljaisuudesta ja kauneudesta. En turhan paljon ole ollut hiljaa itsekään lähiaikoina. Aika opetella sitäkin.

Viikon hektisyydestä kertoo minun ja veljeni mieletön WhatsApp-keskustelu:

Keskiviikko, Oskari: “Mikä on teidän osoite nykyään?”
Torstai, Oskari: “?”
Torstai, Henriikka: “Ok!”
Torstai, Oskari: “Ei toi vastannut kysymykseen *nauruitku-emojeita. Oot vissiin aiika hektinen. Vastaa kun ehdit. Kukkia työpöydälle *kukka-emojeita.”
Perjantai, Oskari: “Haloo… Taitaaa olla aika tiukka viikko menossa?
Perjantai, Henriikka: “Meinaan pyörtyä. Noi kukat oli ihanimmat.”
Perjantai, Oskari: “Pystyisitkö pyörtymiseltäsi kertoo sen osoitteen kuitenki?”

Kun pääsen maanantaina kotiin, olen hetken hiljaa. Istuin vain, juon ehkä inkivääriteetä. Olen vain hiljaa ja vedän niin syvään henkeä, ettei niin syvää pitäisi ollakaan.

Vedän sisälleni kaiken sen hyvän, minkä olen viikon aikana saanut. Puhallan ulos kaiken sen valituksen, huonosti nukutut yöunet ja tilanteet, jotka olisin voinut hoitaa paremmin.

Tiistaina olen valmis toimistopäiviin ilman kaunista, pehmeää talvivaloa, kymmeniä kameroita ja ihmisiä ympäri maailmaa. Yritän muistaa, miten kauniina kaikki näkivät arkiset asiat ja miten korvapuustin kaltainen asia voi olla jonkun toisen silmissä uskomaton.

-Henriikka

Syysvaellus Nuuksioon (osa 2/2)

Vihdoin pääsen jatkamaan iloisen syysvaelluksen merkeissä. Pääsin ensimmäisessä kirjoituksessa tarinan siihen vaiheeseen, että kellahdimme nukkumaan siinä seitsemän maissa illalla. Liian luksusta ollakseen totta, että voi nukkua lähes 12 tuntia putkeen. Niin siinä kuitenkin kävi.

Aamuvarhaisella kello herätti. Tiedä sitten, olisimmeko nukkuneet kellon tuplasti ympäri ilman sitä. Kaivauduin makuupussini uumenista, Bea tuhisi vieressä. En hennonnut herättää ystävää vaan vedin kolme kerrosta vaatetta päälle, vaelluskengät jalkaan ja kömmin ulos teltasta. Kovin eeppiset usvat ei järvimaisemaa kaunistaneet, mutta yksinäisessä aamuhetkessä oli tunnelmansa. Pikkuhiljaa Beakin heräili ja tuli hytisemään aamun kylmyyteen.

On pakko myöntää, etten ollut koskaan aikaisemmin tehnyt nuotiota tai yhtään minkäänlaista tulta minnekään. En tiedä, kuinka olen onnistunut sen välttämään, mutta aamulla oltiin aivan uuden asian äärellä. Ja halusin tietysti onnistua yhdellä tulitikulla!

Mikäs siinä, uskomaton kasa paperia ja kauniisti pinottuja puita. Siitä se sitten lähti ja syttyi, ihan yhdellä tikulla. Mutta niin kuin ehkä huomaatte, paperin määrä saattoi korreloida onnistumisen todennäköisyyden kanssa.

Lieskat heittivät nokipannun pohjaan ja saatiin aamukahvit hämärässä maastossa. Manasimme, ettei santsikuppiin riittänyt puruja.

Olimme jännittäneet yön kylmyyttä aika lailla. Viimeksi elo-syyskuun taitteessa retkeillessämme Bea vietti elämänsä kylmimmän yön eikä oma olonikaan ollut aamuyön tunteita enää kovin hohdokas.

Mutta mitä vielä! Tänä vuonna makuupussissa tuli kuuma. Olin varustautunut makuupussilla ja merinovillaisella alusasulla. Päähän oli vedetty pipo, jalkoihin lämpöiset sukat ja kaulassa oli varmuudeksi ohut kauluri. Tämä oli aivan liikaa. Potkin sukat pois jaloistani, kiskoin kaulurin ja pipon pois ja luulen, että myös ilman aluskerrastoa olisi pärjätty.

Nukuimme molemmat lopulta niin hyvin ja sopivassa lämpötilassa, että ymmärsimme viime vuoden ongelman olleen lähinnä huononlainen varustus. Bealla oli ystävältä lainassa lämmin pussi ja minulla ensi kertaa testissä Haglöfsin Lupus -8. Kevyihin, kylmiin kesäpusseihin tottuneelle paksuun, kolmen vuodenajan pussiin pujahtaminen oli kuin unta.

Sille haaveilemalleni talvivaellukselle taidan tarvita vieläkin jytymmän pussin, mutta aika pitkälle pärjäisin kyllä tällä. Estreme-lämpöraja on nimittäin -27 astetta. Lämpimät makuupussit ovat kooltaan aika valtavia, mutta lämmön vuoksi jaksaa kantaa vähän suurempiakin taakkoja.

On kyllä omituista, miten turpealta aamunaama näyttää telttayön jälkeen. Sitä kuvittelisi heräävänsä eteerisenä metsänneitona puiden katveesta, mutta todellisuudesa naama näyttää kaksinkertaiselta. Silmäluomet olivat muuranneet puolet silmää. Kun yritin ottaa kameralla muutaman aamunaaman tunnelmaa kuvaamaan, julkaisukelpoinen materiaali oli vähissä.

Pitkien aamukahvien ja leirin pakkaamisen jälkeen lähimme kohti Haltiaa, josta saisimme bussin Helsinkiin.

Sitä luulisi pääsevänsä pitkälle opastetuilla reiteillä perille asti ilman ongelmia. Mutta entä jos tietä tarpookin kaksi, jotka yllättävän usein luottavat “omaan fiilikseensä“?

Voin kertoa, että eksyimme. Taas. Useasti. Joskus jossain tien haarassa ei vain yksinkertaisesti jaksa katsoa karttaa, jos on vahva tunne siitä, että tietää minne kuuluu kulkea. Luontoäiti opettaa kerta toisensa jälkeen, että oma fiilis on huonoin kompassi.

Muutaman kerran kävelimme umpimetsässä, mutta muuten pysyimme kuitenkin aika pitkälti suunnitelluilla poluilla. Tällaista kokeellista seikkailua pystyy vielä harjoittamaan Nuuksiossa, mutta lupaamme opetelle kartat ja kompassit, kun joskus suuntaamme pidemmille retkille ja teille tuntemattomille.

Haltiaan saapuivat lopulta haisevat ja väsyneet vaeltajat. Ylläolevan kuvan poseeraus oli se, mitä Bea halusi jättää tästä reissusta perinnöksi.

Ennen joulua en taida ehtiä telttailemaan, mutta vuoden 2016 seikkailut odottavat jo. Siihen saakka seikkailukerho pitää vuoden alun taktiikkapalaverinsa, harjoittelee ahkerasti racket ballia, käy ottamassa uimahallit haltuun, aloittaa elämänmittaisen lukupiiri-tradition ja suunnittelee matkan Marokkoon.

Not bad. Not bad at all.

-Henriikka

Lue varusteista ja vaatteista lisää ensimmäisestä kirjoituksesta.

Syysvaellus Nuuksioon (osa 1/2)

Seikkailukerhon perinteinen syysvaellus suuntasi tänä vuonna ihan lähimaille, Nuuksion kansallispuistoon. Loka-marraskuun taitteen yön yli kestävä retki oli meille molemmille ensimmäinen vähän kylmemmillä keleillä tehty pyrähdys.

Teille suurensuuri kiitos kaikista jaetuista vinkeistä, jotka takasivat erittäin onnistuneen keikan. Säiden Herralle kiitoksia siitä, että pakkasöillä ympäröity viikonloppu oli lauhkea kuin lammas. Eväistä jo kerroinkin (matkalla ne kun katosivat vatsaan ennen kuvaamista), mutta tänään ja huomenna tulisi vaelluskuvia ruudun täydeltä.

Meillä oli niin kivaa. Siis sellaista “next level fun“. Pyhäinpäivän viikonloppu metsässä oli real-life-halloween, kun kadonnutta ei vielä oltu löydetty ja pimeä iski metsän ylle jo puoli viideltä ja metsä jäi ympärille huhuilemaan. Seikkailukerho ei pienistä hätkähdä.

Mielenkiintoinen aspekti tässä syys- ja talviretkeilyssä on se, että valoa on yksinkertaisesti aika minimaalisesti. Valoisa aika alkoi tuolloin kahdeksan maissa ja pilkkopimeää oli jo ennen viittä. Viime vuoden elokuun kaltaista 30 kilometriä ei siis lähdetty tavoittelemaan, vaan jotain vajaa 20 kilsan rauhallista kierrosta.

Siinä missä viime vuoden Repoveden maasto oli paikoin todella jyrkkääkin ja välillä vaativaa, Nuuksiossa oli yllättävän lungia. Lähdimme Veikkolasta ja kiersimme Siikaniemen,Haukkalammen ja muutaman muun extra-kierroksen kautta Iso-Holmaan yöpymään. Olimme ajatelleet ensin Holma-Saarijärveä, mutta seikkailunhaluisina halusimme mieluummin suunnata paikkaan, jonne ei opasteet ohjanneet.

Parasta metsässä: hiljaisuus, vaihtuvat maisemat ja se, ettei itse pysty hallitsemaan juuri mitään. Pienuuden tunne kulkee ylitse ja arkiset, useimmiten velvollisuuksiin ja töihin liittyvät ajatukset hälvenevät ja tilalle tulee joko vahvaa itsetutkistelua tai vaihtoehtoisesti ei juuri mitään. Metsässä pääsee usein sellaiseen oletuksena melko meditatiiviseen tilaan, jossa ajatukset vain kelluvat eivätkä lähde liian hurjien analyysiratojen vietäväksi.

Ja yksi parhaista jutuista on myös perille pääsy. Kun voi heittää rinkan selästään, etsiä sopivaa telttapaikkaa. Katsella ympärilleen, että tässä sitä nyt pesäillään pieni hetki.

Vaikka emme jääneetkään onneksi pimeyden jalkoihin, tuntui perille pääsy tällä kertaa erityisen hyvältä. Vähän kauempana reiteiltä sijaitseva Iso-Holma piti oikeasti löytää ja tällaisille “mennään sinne mihin nenä näyttää” -suunnistajille löytäminen on joskus huomattavan paljon vaikeampaa kuin itse matkan tekeminen.

Perille päästyämme vaihdoimme kuivat vaatteet päälle ja laitoimme ensitöinä teltan pystyyn. Nuotiopaikalta oli ilmeisesti juuri karanneet edellisyön tai saman päivän retkeilijät, sillä kipinä eli vielä. Tuli syttyi heittämällä pari puuta sekaan.

Ehkä muistatte, millainen säälittävä teltta meillä oli viime vuonna matkassa? Vihreä nuuskamuikkusmalli pysyi juuri ja juuri pystyssä. No, tänä vuonna oli onneksi toisin, sillä viimevuotinen telttavanhus olisi lähtenyt tuulen mukaan mimmit sisällään.

Majoituimme Iso-Holman tuuliseen niemennokkaan ja yöllä ujelsi kiitettävän kovaa. Fjällräveniltä retkeä varten lainaksi saatu suurikatoksinen Abisko Lightweight 2 pysyi kasassa briljantisti ja oli tähän tarkoitukseen parempi kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Vaikka ulkona tuiversi emmekä olleet kallioalustan takia edes yrittäneet virittää telttanaruja kireimmilleen, yösijamme pysyi hyvin ruodussaan. Halpoihin festaritelttoihin tottunut yllättyi myös teltan painosta: vajaa 3-kiloinen teltta meni joululahjalistan kärkeen.

Teltan pystyttämisen jälkeen oli vuorossa hikihommat. Pöllipinot löytyivät sadan metrin päästä telttapaikastamme. Tarvitsimme puuta aika lailla illan ja aamun tarpeisiin, joten alkoi kantourakka. Yhdestä pöllistä pilkkoi 2–4 nuotioon kelpaavaa halkoa ja kerrallaan jaksoi kantaa nelisen pölliä. Vuoronperään toinen latoi toisen kyynärvarsille, toinen kipitti pöllit mukanaan nuotiopaikalle.

Sitten oli vuorossa halonhakkuu. Tylsä kirves ei purrut kovaan puuhun, joten tartuimme yhdessä tuumin sahaan. Puita olisi toki voinut polttaa kokonaisina ja siirtää sitä mukaan nuotioon, kun toinen pää on palanut. Esteettiseen kekoon vaadittiin kuitenkin sahausta.

Ja olisittepa nähneet meidät! Aivan riemuissamme, äärimmäisellä yhteistyöllä sahasimme ennätystahtiin halkoja seuraavankin retkiseurueen tarpeisiin. Huomasimme vasta jälkeenpäin, että homma alkoi lähteä vähän lapasesta, kun käytimme pilkkomistamme puista vain neljäsosan. Päivän treeni, check.

Ja pian saapuikin pimeys. Tuli paloi ja halot vähenivät hiljalleen. Nokipannussa valmistuivat niin nuudelit kuin hernekeitotkin. Oikea kolmen ruokalajin vegaani-illallinen. Ja mikä keksintö oli, kun tajusimme mukanamme olevien johannesleipäpuusuklaan ja banaanin täydellisen nuotiokombon.

Voisimme tarjoilla seikkailukerhon legendaarisia retkieväitä seuraavassa Ravintolapäivässä: “Legendaarisia retkieväitä jo vuodesta 2014”. Uskottavaa, eh?

Pimeä iski aikaisin, mutta höpötimme omiamme nuotion ääressä, otsalamppujen valossa kolmisen tuntia. Vain metsä ja kaksi sopivasti hönöä vaeltajaa. Laulamaan emme puhjenneet, mutta sekin olisi varmasti sopinut tunnelmaan.

Seitsemän jälkeen kömmimme telttaan, sujahdimme makuupussiin ja jatkoimme vielä hetken juttujamme. Naapuri-niemennokan vaeltajaukot tulivat vielä pienen matkan takaa taskulamppujensa kanssa etsimään noki-illallisseuraa, mutta teltan vetoketju oli tiukasti kiinni. Tulimme rentoutumaan, emme sosialisoitumaan. Viinipullon avaajineen voi jättää oviaukon eteen. Kiitos hei.

Uni tuli kahdeksan maissa.
Makuupussissa riitti lämpöä ja mieli oli tyhjä.

-Henriikka

Ps. Kuinka iloinen olenkaan perjantaina julkaistun videon vastaanotosta!
Kaksi lisähuomiota aiheeseen:
1. Tarkoitus ei ole ruveta sellaiseksi alati kameralle höpöttäväksi videobloggajaksi
2. Tarkoitus ei ole vallan muuttua metsäbloggaajaksi vaan pitää mukana urbaanimmatkin aiheet.

Jos vaatteet ja varusteet kiinnostaa:

minä: pipo/Alina Piu, sininen takki + mustat housut/Helly Hansen (saatu), pinkki takki/Haglöfs (saatu), kengät/Merrell, lapaset lahja ystävältä, pinkki alusasu/Devold, rinkka/Vaude & makuupussi/Haglöfs (saatu)

Bea: huivi, takki, pipo/second hand, trikoot/adidas, kengät/Helly Hansen & rinkka/Haglöfs

En nähnyt metsää puilta

Seikkailukerho on palannut Helsinkiin, takaisin kotikoloihinsa. Dunkkasimme bussissa ja junassa niin pahasti savulta, metsältä ja muulta vastaavalta, että emme saaneet juurikaan nauttia seurasta.

Mikä viikonloppu, mikä retki! Lämpötilat nousivat nollan yläpuolelle ja aurinkokin pilkahteli juuri niin kuin toivoimme. Löysimme oman poukaman yleisten reittien ulkopuolelta, jonne leiriydyimme. Vaikka tuuli riepotti myrskyn lailla, teltassa ei ollut yhtään kylmä, kun oli hyvät makuupussit ja päällä merinovillaa.

Nuotio syttyi ensimmäisellä tikulla eikä pimeän tulon jälkeen pelottanut. Oli säkkipimeää. Nukuimme seitsemästä seitsemään. Liekö se edes mahdollista? Heräsin aina välillä miettimään maailmaa ja nukahdin uudestaan.

Nyt olisi savunhajuiset vaatteet ja teltta tuuletettavana.
Paras käydä hommiin, ettei sunnuntai niele.

-Henriikka

Learning by Doing: Viikonloppuna telttailemaan

DSC_1207 kopio DSC_1225 kopio

Lähden viikonloppuna telttailemaan enkä suoraan sanottuna pysty ajattelemaan juuri mitään muuta. Se on niin kivaa. Siitäkin huolimatta, että lähdemme vain yhdeksi yöksi emmekä Nuuksiota kauemmas.

Muistaakohan joku vielä, kun viime vuonna pakkasimme ystäväni Bean kanssa rinkat täyteen ja lähdimme Repovedelle parin päivän vaellukselle? Vaikka se oli ensimmäinen kertamme yhdessä metsässä (ja Bean ensimmäinen kerta vaeltamassa), aloimme kutsua sitä jo silloin perinteeksi. Jos asioita alkaa kutsua perinteiseksi jo ensi kerralla, jää toistuvuus automaationa sopivasti kuvioihin. Puhumme jo viikon Lapin vaelluksista ja jäätikköretkistä, mutta aloitetaan nyt ensin marraskuun taitteen yöpakkasvaelluksella.

Totuushan on, etten minäkään tiedä mitään telttailusta kesän ja alkusyksyn ulkopuolella. Viime vuonna seikkailimme syyskuun alussa enkä tunne loppusyksyistä metsää öisin. En tiedä kuinka marraskuun huurteiset halot saa syttymään. En tiedä miltä aikaisin laskeutuva pimeä tuntuu yöpatikoijan näkökulmasta tai miten kylmä voi olla, kun pötkötät makuupusissa ja pihalla on pakkasta. Sen tietysti tiedän, että nämä ovat varusteasioita, mutta en usko, että tähän hätään sijoitamme siihen kalleimpaan kalustoon.

Voitteko uskoa, että mietimme juuri pari päivää sitten tosissamme, voimmeko paleltua telttaamme? Että nukahdamme, emmekä koskaan herää. Saimme naurua ja vakuuttelua osaksemme: ihmisen pitäisi kuulemma pysyä hereillä sellaisessa kylmyydessä, jos ei ole aivan sammunut. Eikä tarkoitus ole.

Veikkaan, että pärjään pitkälle niillä neuvoilla, jotka Lapin 30 asteen pakkanen ja lumilautailu- ja rinnepäivät ovat opettaneet: kerrospukeutuminen, pysy liikkeessä, tunne omat varpaasi.

Mutta jos on muutama neuvo heittää tällaiselle Learning by Doing -retkeilijälle, niin annapa kuulua. Kiitollisena ja nöyränä otan vastaan. Sen tiedän, että eväspuoli minulla on hallussa. Viime vuonna tein mukaan suklaata ja tänä vuonna homman voisi viedä seuraavalla levelille. Ehkä leivon mukaan kokonaisen kakun.

Seikkailukerho kuittaa.

-Henriikka