”Haluaisitko lähteä ensi kesänä joukkueeseen suunnistamaan Jukolan viestiin?”,
minulta kysyttiin alkuvuodesta.
”Ei vitsi, olispa siistiä. Suunnistusta en vielä osaakaan. Kyllä mä olen messissä”,
kuulin vastaavani. Korjaan: kuulin hihkuvani.

Samana iltana mietin, että mitähän himputtia nyt taas. Pakkoko on löytää itsensä uudestaan ja uudestaan todella kaukaa haettujen asioiden ääreltä. Mutta siinä sitä sitten oltiin, suunnistusjoukkueessa.

Onneksi pohjana projektille kaivattiin vain avarakatseistä mieltä ja aitoa innostusta suunnistukseen. Ensimmäistä löytyi reilusti ja ajattelin, että kiinnostuksen ehtii kasvattaa tappiinsa sitten matkan varrella.

Ja niin onkin käynyt! Muutamat treenit ovat nyt takana, ja olen päässyt jo jyvälle. En ollut käyttänyt kompassia tai ottanut suuntaa sitten yläasteen, vaan nopeasti sen taas oppi. Vielä kun muistaisin välillä pysähtyä ajattelemaan ja muistaisin, että keskittymistä tarvitaan jokaisella rastivälillä.

Vähemmän kailotusta, enemmän ajatusta. Ja se ruskea pylpyrä kartalla on kumpare, ei eväspysäkki.

Suunnistus on siitä hienoa, että se on yksi selviytymislajeista. Opettelin vasta lukioikäisenä uimaan kunnolla, sillä tajusin sen olevan henkiin jäämisen kannalta olennaista. Juoksutreenit motivoivat enemmän, kun pitää mielessä, että joskus pitää ehkä juosta karhua pakoon. Ehkä anoppia.

Suunnistus herättää minussa samanlaisen selviytymisvietin: jos haluan eräillä, olisi vallan hyvä osata käyttää kompassia ja karttaa.

Tiedän, että muurahaispesät tehdään usein puun eteläpuolelle, ja että puunoksia kasvaa pohjoispuolella harvemmin. Mutta aina ei ole puuta tai muurahaiskekoa varjelemassa eksymiseltä, eivätkä Sudenpentujen käsikirjasta opitut vinkit välttämättä kanna muutenkaan kovin montaa kilometriä.

Eilen olimme ensimmäistä kertaa harjoittelemassa yösuunnistusta Lohjan Kisakalliossa. Tuntuihan se aivan kahelilta. Oli täysikuu ja tarvoimme pilkkopimeässä metsässä.

Eräs kisakumppani tippui polvia myöten jokeen, ja kaikilla oli puolentoista tunnin jälkeen hiki otsalla ja sukat märkinä. Rastit kuitenkin löytyivät ja siellä metsän pimennossa sitä vain kiskottiin menemään. Minä ja toppaliivini.

Jostain syystä suunnistus herättää selviytymisvietin lisäksi alkukantaista löytämisen riemua. Tosin olisihan se vielä parempaa, jos rasteilla odottaisi esimerkiksi Dumle-pussi.

Joukkueen sponsoreina toimivat Evoke Natural Goods, Suunto, Salomon ja Petzl. Kamppeet ovat siis ainakin priimaa. Valmentajana toimii suunnistuksen maailmanmestari Reeta Kolkkala, joten ihan kehnoissa käsissä sitä ei onneksi olla.

Kanssani tiimissä kirmaavat Endorfiinikoukussa-Elina, Kaukokaipuu-Nella, Team Salamavaaran Veera ja Lari, Hilla ja Martina. Jos projektia kiinnostaa seurata kevään mittaan, niin hashtag on #evokegoesjukola.

Tsekatkaa nyt viimeinen kuva. Enkö näytäkin jo vähän suunnistajalta?

-Henriikka

(superhienot) kuvat: Jesse Väänänen