Rakastan postilaatikosta tipahatavaa postia. Odotan joka päivä jännityksellä, mitä posti on tuonut, vaikka useimmiten minua muistavat vain Verohallinto ja erinäiset pitsapaikat, joita ei jostain syystä koske ”ei mainoksia” -kyltit).
Ystävänpäivä on sunnuntaina. Voi kuinka toivoisin, että etanakortteja ja -kirjeitä lähetettäisiin mahdollisimman paljon. Ja nimenomaan oikealla ajatuksella lähetettyjä, ei velvollisuudentunnosta kasaan kyhättyjä. Ehkä lähettäjän, ehkä vastaanottajan, ehkä molempien näköisiä.
Joulukorteissa on ollut lapsuudestani saakka sellainen velvollisuudentuntu. Muistan suurimman osan meidänkin kotiimme tupsahtanesta korteista olleen vailla syvyyttä, pelkällä allekirjoituksella valjastettuja. Ajatusta niissäkin on tietysti ollut, mutta moni kortinlähettäjä voisi varmasti vähentää määrää ainakin puolella ja panostaa laatuun. Kirjoittaa vaikka itse edes yhden lauseen.
Ja toisaalta joukossa oli ne helmet! Lämpimin lausein kirjoitettu, ehkä itse askarreltu. Sellaisista korteista tulee olo, että lähettäjä on oikeasti miettinyt vastaanottajaa. Halunnut muistaa ja ilahduttaa juuri häntä. En usko olevani ainoa, joka löytää mieluummin tällaista postia postilaatikosta tai eteisen matolta. Enkä nyt tarkoita mitään yleviä maratonkirjeitä, joita juuri rakastuneena lähetellään, vaan sellaisia jossa olisi edes vastaanottajan nimi.
Ystävänpäiväkortit pitää lähettää viimeistään ylihuomenna, keskiviikkona 10.2.
Ehtisitkö kirjoittaa yhden tai pari?
-Henriikka
