Iloni ja suruni keltaisessa sadetakissa

Kirjoitin ensimmäisessä Rajala Ambassador -valokuvauskilpailun kirjoituksessani, että toivon kilpailun myötä pääseväni kliseistä. Vedän sanani heti takaisin, sillä minähän pidän kliseistä! On yksi klisee, joka on taatusti suosikkini: keltaiset sadetakit.

Toisen kierrokseen haasteet kulkevat seuraavilla otsikoilla: Nauru & pitkä valotusaika. Koska vanha second hand -takkini on ollut tavaramerkkini pitkään, päätin ottaa sen elementiksi molempiin kuviin. Jos jaksaa katsoa pidempään, löytää kuvista monta muutakin toistuvaa elementtiä.

Nauru

Ständihommia Canonin järkkärillä. Usvainen ja harmaa, mutta upea Helsinki. Hietalahden tori ja taustalla ylväinä nousevat nosturit ja Jätkäsaari. Veikeästi mutkitteleva, punainen poijurivistö ja juuri yhtä riemukas tunnelma kuin kuvanottohetkellä oikeasti. Meinasin saada tulppaaneista naamaan ja tikahtua nauruun.

Pitkä valotusaika

Muutamaa tuntia myöhemmin vain minä ja ständi. Vaikeinta oli pysyä liikkumatta kovassa tuulessa. Vasemman yläkulman pisarat sopivat kuvaan hyvin.

Sama tausta, mutta päinvastainen, yksinäinen tunnelma. Kaupunginvalot ja illaksi autoillaan kotiin kaahaavat ihmiset. Pysähtynyt hetki ja lapasessa riutuneet kukat. Kahden keltaisen sadetakiin sijaan vain yksi.

Ensimmäisten haastekierroksen perusteella pääsi jatkoon ensimmäiset viisi valokuvaajaa. Näiden toisen kuvien perusteella valitaan mukaan vielä toiset viisi. Kymmenen jää rannalle ruikuttamaan. Saa nähdä, kuinka käy tutun tarinankertojan. Kerron sitten, kun tiedän.

-Henriikka

Luvattoman hauska muija

Pysähdyn katsomaan valokuvia, joissa nään tarinan. Pysähdyn lukemaan tarinat, jotka näen valokuvina.

Itse osaan paremmin jälkimmäisen, tarinankerronnan. Tarve valokuvaamiselle on tullut sen myötä, kun olen halunnut vahvistaa tekstejäni visuaalisin ottein. Varmistaa, että lukijalla on edes pieniä mahdollisuuksia ymmärtää teksti niin kuin olen sen alunperin tarkoittanut.

Kirjoitan yleensä blogiartikkelin kuudesti viikossa, ja kuvat tahdittavat tarinoitani. Työskentelen myös viestinnän parissa, minkä vuoksi tuotan sisältöjä myös monien asiakkaiden tarpeisiin. Lähes aina kuvaa seuraa tekstiä tai muuta viestiä.

Haluaisin kuitenkin oppia kääntämään prosessin myös toisinpäin. Ottamaan niin hienoja kuvia, että ne synnyttäisivät uutta; mielikuvia, ajatuksia ja kertomuksia kuvasta. Tällä hetkellä tekniset taitoni eivät ole vielä visuaalisten visioitteni kanssa linjassa ja siksi hain (hetken mielijohteesta) mukaan Rajala Ambassador 2017 -kilpailuun.

Ihme ja kumma, pääsin myös 20 parhaan joukkoon. Tämän viikon jälkeen tippuu vielä 10 pois. Saas nähdä, kuinka minun käy.

Ensimmäinen haastekuva oli potrettikuva. Kuvasin itseni sellaisena kuin itseni koen: luonnonlapsena (opin välttämään kliseet sitten toivottavasti myöhemmin kisassa). En suotta jälkikäsitellyt ryppyjä otsastani, sillä minusta on hyvä pitää katse avoimena, vaikka se tuottaisikin otsavanoja.

Toinen haastekuva oli luontokuva. Kun olin hostaamassa kansainvälisiä matkabloggaajia Kainuussa, yhtenä päivänä opettelimme korealaisen, puolalaisen ja perulaisen kanssa yhdessä murtomaahiihdon saloja. Kuva syntyi kesken hiihtoreissun.

Kolmantena haasteena oli leikkiä valoilla ja varjoilla. Voin paljastaa, että yritin nivoa kaikki kolme haastekuvaa metsä-teeman alle, mutta valon löytäminen metsässä osoittautui liian vaativaksi tehtäväksi tammikuisessa Suomessa. Siksi tallensin aamuauringon ja Hernesaaren rakennusten mereen heittämät varjot. Ja arvatkaa mistä kuvasin? Liikkuvasta hissistä, hah.


Tämä kirjoitus sai minut vaikuttamaan epämääräisen syvälliseltä, hivenen kuivalta. Tiedättehän, että oikeasti olen luvattoman hauska.

-Henriikka