Ikinälkäistä elämää

Sain pari viikkoa sitten aivan yllätyksenä viestin, johon oli liitetty biisi: “Vitsit, että sä tuut mulle mieleen tästä biisistä. Sä ja tekstisi siis.”

Harmitti, että olin liikenteessä ilman kuulokkeita, sillä en päässyt heti kuulemaan kappaletta. Nykyisin tässä materian täyteisessä maailmassa tuntuu usein kivemmalta saada tällainen ajatuslahja kuin mitään konkreettista ja paketoitua.

Kun illalla pääsin ajatuksen kanssa sohvalle istumaan ja kuuntelemaan, jännitti. Toivottavasti minä teksteineni tulen mieleen jostain miellyttävästä.

Olen käynyt joessa kylpemässä
oranssissa teltassa lempimässä
tiedän miten vislataan
näin elävän Kekkosen

Tarkoitus on elää ja kerran kuolla
henkeen kaikki vetää ja sormet nuolla
tehdä jotain hyvää kun voi oi,
sehän menee kiertoon

Kuka riemun löytää, sen pitäköön
lipun salkoon nyt heti vetäköön
kumpi voittaa historia vai tulevaisuus

Uusi ja uljas on aamu
kun parvekkeelta katselen
uudestisyntynyt maisema
sinne pian mä astelen

Minä toivon rumpujen pärinää
ikinälkäistä elämää
ja toivon koskien kohinaa
koko pitkää sinfoniaa

repovesi national park

Kaupungissa käynyt oon eksymässä
muodon vuoksi anteeksi pyytämässä
ihastunut ihmiseen
ja nukahtanut viereen

Kuka riemun löytää, sen pitäköön
lipun salkoon nyt heti vetäköön
eläköön ei historia vaan tulevaisuus

Minä toivon selkäni värinää
toivon rakkautta repivää
minä toivon kaaosta, kapinaa
ensiaskelten vapinaa

Minä toivon huomisen tulevan
toivon soihtujen korkeina palavan
toivon taivaan täydeltä satavan
koko pitkää sinfoniaa

Vastasin viestillä yllätysbiisin lähettäjälle pari kertaa kappaleen kuunneltuani:

Hei nyt vasta sain aikaa kuunnella kunnolla. Kunnolla kyyneleet silmiin. Huh, miten iloinen oon, että noin ihanasta ja lyriikoiltaan uskomattomasta biisistä tulee mä mieleen.

Ikinälkäistä elämää ja viikonloppua.

-Henriikka

Ps. Kappale on tietysti Jonna Tervomaan Minä toivon.

Learning by Doing: Viikonloppuna telttailemaan

DSC_1207 kopio DSC_1225 kopio

Lähden viikonloppuna telttailemaan enkä suoraan sanottuna pysty ajattelemaan juuri mitään muuta. Se on niin kivaa. Siitäkin huolimatta, että lähdemme vain yhdeksi yöksi emmekä Nuuksiota kauemmas.

Muistaakohan joku vielä, kun viime vuonna pakkasimme ystäväni Bean kanssa rinkat täyteen ja lähdimme Repovedelle parin päivän vaellukselle? Vaikka se oli ensimmäinen kertamme yhdessä metsässä (ja Bean ensimmäinen kerta vaeltamassa), aloimme kutsua sitä jo silloin perinteeksi. Jos asioita alkaa kutsua perinteiseksi jo ensi kerralla, jää toistuvuus automaationa sopivasti kuvioihin. Puhumme jo viikon Lapin vaelluksista ja jäätikköretkistä, mutta aloitetaan nyt ensin marraskuun taitteen yöpakkasvaelluksella.

Totuushan on, etten minäkään tiedä mitään telttailusta kesän ja alkusyksyn ulkopuolella. Viime vuonna seikkailimme syyskuun alussa enkä tunne loppusyksyistä metsää öisin. En tiedä kuinka marraskuun huurteiset halot saa syttymään. En tiedä miltä aikaisin laskeutuva pimeä tuntuu yöpatikoijan näkökulmasta tai miten kylmä voi olla, kun pötkötät makuupusissa ja pihalla on pakkasta. Sen tietysti tiedän, että nämä ovat varusteasioita, mutta en usko, että tähän hätään sijoitamme siihen kalleimpaan kalustoon.

Voitteko uskoa, että mietimme juuri pari päivää sitten tosissamme, voimmeko paleltua telttaamme? Että nukahdamme, emmekä koskaan herää. Saimme naurua ja vakuuttelua osaksemme: ihmisen pitäisi kuulemma pysyä hereillä sellaisessa kylmyydessä, jos ei ole aivan sammunut. Eikä tarkoitus ole.

Veikkaan, että pärjään pitkälle niillä neuvoilla, jotka Lapin 30 asteen pakkanen ja lumilautailu- ja rinnepäivät ovat opettaneet: kerrospukeutuminen, pysy liikkeessä, tunne omat varpaasi.

Mutta jos on muutama neuvo heittää tällaiselle Learning by Doing -retkeilijälle, niin annapa kuulua. Kiitollisena ja nöyränä otan vastaan. Sen tiedän, että eväspuoli minulla on hallussa. Viime vuonna tein mukaan suklaata ja tänä vuonna homman voisi viedä seuraavalla levelille. Ehkä leivon mukaan kokonaisen kakun.

Seikkailukerho kuittaa.

-Henriikka