Mitä olen oppinut elämästä 30 vuoden aikana?

Täytin keskiviikkona 30. Synttäriviikko alkaa hiljalleen olla lopuillaan, vaikka uskaltaisin arvata, että jotain pientä yllätystä saattaa olla viikonloppunakin vielä luvassa.

Pyöreitä piti juhlia Mathildedalin kainalossa, Teijon juhlatilassa elokuussa, mutta koronan puskiessa päälle peruin juhlat viime hetkellä. Se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta ja tuntuu edelleen, vaikka harmittikin ihan vietävästi. Olinhan tilannut kaikki kakkutikkarit, oluthanat ja dj:tkin valmiiksi.

Olin tilannut mekonkin, tämän kuvissa näkyvän nokkoskankaisen mekon Nokoselta. Suunnittelin mallin ja ajatuksen itse, mutta Aino vei visiot käytännöntasolle. Pyysin, että se olisi minun aurinkomekkoni, auringonnousumekkoni, josta saisin voimaa ja hyvää oloa. En perunut tilaustani, vaan mekko jäi odottamaan tulevia pöydällä tanssimisia. Muistuttaisihan se minua kuitenkin juhlapäivästäni jälkikäteenkin.

Otimme nämä kuvat Joannan kanssa elokuun lopulla Hernesaaressa. Sanoin, että nyt räiskitään sellaisia kuvia, jotka kuvaavat elelettyä kolmea vuosikymmeniä ja oloani nyt. Näistä tuli kaikkien aikojen lempikuviani.

Asioita, joita olen oppinut elämästä 30 vuodessa

– Kaikkea ei voi hallita, ei silloinkaan, jos luulee olevansa erityislaatuisen hyvä hallitsemaan vähän yhtä sun toista.

– Sellaisista ihmisistä kannattaa pitää kiinni, jotka pystyvät olemaan onnellisia puolestasi, myös huonoina hetkinään. Ja sellaisten seurassa kannattaa pysyä, joiden puolesta pystyy itse olemaan aidosti onnellinen, myös huonoina hetkinään.

– Jos päätökset tekee elämässä sydämestä ja rakkaudesta käsin, niin niitä tuskin katuu.

– Ihmisten reagoidessa vahvasti sanoihisi tai tekoihisi, reaktiot johtuvat noin 20% sinusta ja noin 80% heistä itsestään ja heidän tunne- ja ajatusmaailmoistaan. ( =Jos joku haluaa olla ilkeä, ei se johdu sinusta vaan hänestä. Milloinkaan, ei milloinkaan, tarvitse olla toiselle ilkeä. Ei edes sellainen ilkeä, että ilkeät sanat piilotetaan nättien sanojen taakse, esim. ”ei millään pahalla, mutta…”)

– Rauhattomaan mieleen, yleiseen levottomuuteen, stressiin ja ylipäänsä melkein kaikkeen auttaa aina luonto (metsä, meri, mikä tahansa!). Ei tarvitse hamutella aina koko päivän hetkeä, vaan pikkuinen pyrähdyskin tekee ihmeitä.

– Yöuni kannattaa priorisoida. Se on ydin kaikkeen.

– Kannattaa pyrkiä olemaan sinut itsensä (myös menneisyytensä) kanssa kokonaisvaltaisesti. Kaikki ihmiset ovat lopulta aivan yhtä noloja.

– Rohkeutta voi harjoitella. Harva rohkealta vaikuttava ihminen on pelkäämätön (Oikeastaan sellaiset pelkäämättömät kuulostavat aika ahdistavilta ihmisiltä). Tärkeintä on toimia pelosta huolimatta, vaikka ihan pikkiriikkisen vain kerrallaan.

– Makeaa ei kannata syödä nälkään, eikä alkoholia ottaa kuin valmiiksi iloisella mielellä, jos silloinkaan.

– Vanhempasi eivät ole niin upeita ja kaikkivoipaisia kuin lapsena luulit, eivätkä niin urpoja kuin teininä ajattelit.

– Kauneus ei ole turhaa. Kauniin esineen ainoa tarkoitus voi olla kauneus ja se riittää hyvin. Visuaalisuuteen panostaminen ei tarkoita turhamaisuutta.

– Vitamiinilisät kannattaa muistaa (ainakin D- ja B12, mikäli et syö lihaa).

– Alaselkä- tai niskakipuun kannattaa reagoida välittömästi.

– Lempeät arvot (solidaarisuus, lähimmäisenrakkaus, empatia…) kannattelevat maailmaa eteenpäin, mutta ilman toimintaa nekin jäävät tyhjänpantiksi.

– Jos yrität saada kaikki pitämään itsestäsi, jää elämä helposti elämättä ja todellinen persoonasi piiloon. Kumarrus toiselle saattaa olla pyllistys toiselle, joten pyri vaikka niiaamaan – et estä pientä pyllistystä, mutta voit hoitaa asian vähän kohteliaammin.

– Itsellesi nolot asiat ovat harvoin muista yhtä noloja. Häpeä käskee piiloutumaan, älä usko häpeää, vaan toimi päinvastoin: pyydä aidosti anteeksi, naura, kipua häpeän päälle, jotta näet sen yli. Noloa on oikeastaan vain huono käytös, ei mikään muu.

– Et ole still-kuva. Yritä hyväksyä ulkonäkösi ja olemuksesi kaikista kulmista, kaikissa hetkissä. Kannattaa pyrkiä katsomaan itseään niin kuin hyvä, rakastava ystävä katsoisi. Rakkaus itseään ja kehoaan kohtaan ei kuitenkaan tarkoita vastarakastuneen ihmisen tunnetiloja, vaan kuin pitkäaikaisen kumppanin: Tässä kuljemme yhdessä toisemme hyväksyen, toisiamme arvostaen.

– Omannäköisen elämän löytäminen ja omien arvojen tunnistaminen on aivan valtavan vaikeaa! Kannattaa silti pyrkiä löytämään niiden ydin, sillä elämä on yksi hujaus vain. Ota etäisyyttä, kysyä neuvoa.

– Aina kannattaa kysyä neuvoa. Pyydä apua. Aina kannattaa olla autettavana, jos siihen tulee mahdollisuus.

– Iltarukouksesta tulee aina lohdullinen olo, etenkin jos muistaa kiittää eikä vain pyytää.

– Avain pidempiaikaisempaan tyytyväisyyteen on pyrkiä löytämään mieluummin merkityksellisyyden kuin onnellisuuden tunnetta.

– Toisinaan kannattaa vain lopettaa ajattelu ja henkinen ponnistelu ja keskittyä fyysiseen suoritukseen hetkeksi, vaikka vartin kävelyyn tai sulkapallopeliin. Usein se auttaa myös henkisten taakkojen kanssa.

– Anteeksianto on avain rauhalliseen sydämeen. Anteeksipyyntö samoin, mutta kannattaa mieluummin pyrkiä elämään niin, ettei tarvitse pyytää anteeksi. Ettei anteeksipyynnön helppous oikeuttaisi kohtelemaan muita huonosti.

– Tulevaisuuteen voi suhtautua myönteisesti, vaikka ymmärtäisikin sen mahdolliset uhkat. Pysyäkseen toimintakykyisenä, kannattaa pysyä toiveikkaana.

– Jokainen ihminen on samanarvoinen. Ei vain ajatuksentasolla, vaan ihan oikeasti. Ylemmyydentunnetta kannattaa hätkähtää ja siitä pitää pyrkiä eroon.

Onneksi olkoon, 30-vuotias minä.

On ollut ilo tutustua.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen
Mekko: Nokonen

27-vuotias versio itsestäni

Täytin lauantaina 27 vuotta. Se tuntuu hyvältä, sopivalta – itse asiassa vähän siltä, kuin olisin ollut jo ainakin viisi vuotta tämän ikäinen. Kakskasi tuntuu vähän pelottavalta, kaukaiseltakin, mutta siihen onkin taas vuosi aikaa totuttautua. Kun on joulukuussa syntynyt, kaikki ympärillä ikääntyvät ensin ja omaan, seuraavaan ikään ehtii jo totutella ennen kuin oikea päivä iskee.

Tuntuu nuorelta, vaan ei lapselta enää. Meni pitkään, kun rippikoulusta tuntui aina olevan vain vähän aikaa. Nyt taas tuntuu, että ne muistot ovat kovin kaukana. (Hyvä niin! Oli sateenkaarenvärisiä polvisukkia, eriparikenkiä ja vähän liikaa erilaisuuden tarvetta…)

Tähän ikääni mennessä olen oppinut ajattelemaan vähemmän sitä, mitenhän ihmiset vihaisivat minua vähemmän. Mutten ole vielä päässyt eroon ajatuksista, mitenhän ihmiset rakastaisivat minua enemmän.

Olen kirjoittanut blogiin, kun täytin 21 ja olin Tiimarissa töissä ja Egotripin keikalla. Kun täytin 22 ja olin Tansaniassa ja kirjoitin jostain syystä synttäreistäni englanniksi. Kun täytin 23 ja podin nurinkurista ikäkriisiä. (Silloin kirjoitin, että täyttäisin mieluusti jo 27!) Kun täytin 24, kävimme etiopialaisessa ravintolassa ja olin kiitollisuutta täynnä. Hykertelin hykertelemistäni. Kun täytin 25 ja sain synttärikortiksi ristiäiskortin: ”pienelle tytölle onnea!Kun täytin 26 ja pidin 15 tuntia syntymäpäivävastaanottoa kakkujen kanssa ja kävin seuraavaana aamuna uinnilla kruunu päässä.

Onhan se hauskaa tajuta, että esimerkiksi 21 vuotta täyttäessäni olin täysi itseni, mutta vain raakaversio nykyisestä. Heräsin Haagan kodistamme klo 06:45, istuin myöhemmin Kulttuurimatkailun perusteet -kurssilla, söin lounaaksi opiskelijaravintolan spagettia, bolognesekastiketta ja sain iltapäivällä työpaikan galleristina. Ihastelin elämää niin kuin nykyisinkin. Se oli hyvää silloin, se on hyvää nyt.

Tämä jälkimmäinen kuva taitaa kertoa nykyisestä, 27-vuotiaasta, versiostani olennaisen:
hymyssä suin säntäämässä jo seuraavaan asiaan, ei aivan varma mihin.

-Henriikka

Onnellisena äidin kainalossa

_mg_4818-kopio

Lupaan, että nämä ovat viimeiset kruunupäiset kuvat. Mutta voi maailman söpöin äiti minkä teit. Löysin syntymäpäivän aamulta muutaman unohtuneen kuvan. Taisin olla vielä niin nukuksissa, etten edes kunnolla muista kuvanottohetkiä.

Äiti opiskelee osa-aikaisesti Helsingissä, ja siksi saamme hänet vieraaksemme kerran kuussa. Nyt opiskelupäivät sattuivat syntymäpäivieni päälle, ja sain herätä siksi kahden henkilön lauluun. Pöydälle oli puhallettu ilmapalloja, joissa luki ”Henri”. Henriikkoja ei kuulema myydä.

_mg_4839-kopio _mg_4826-kopio

Kun remusin ja sotkin teininä lapsuudenkotiani, äiti ja isä uhkailivat tulla tulevaisuudessa minun kotiini sikailemaan. He uhkailivat haukkuvansa, arvostelevansa ja tuhoavansa kotini, tuikkaavan sen tuleen ja polttavan poroksi. Sylkevän näyttävästi kattoon. (Edit: Saattaa sisältää pientä liioittelua, haha.)

Sanoista ei ole kuitenkaan tullut tekoja. Vanhempani ovat lähinnä auttaneet muutoissa, pienremonteissa, huonekalujen kuljetuksissa ja siivoamisessa. Tällä kertaa siivosimme äidin kanssa koko kodin: äiti pesi ilta-yhdeltätoista vessamme lattiaa ja tuuletimme vielä puolenyön jälkeen petivaatteita.

Ja silti aamuseitsemältä pöydässä odotti valmis aamupala ja iloinen äiti. Kiitos.

_mg_4823-kopio _mg_4853-kopio

Näistä kuvista tulee olo, että haluaisin joulun olevan jo täällä. Haluan jouluaaton ja isän syliin istumaan. Haluan keittää kahvia äidin kanssa joka välissä ja syödä Da Capo-konvehteja sokerilakon lopun kunniaksi. Haluan kettuilla isoveljilleni, kurittaa pikkusiskoani ja hymyillä konvehdinruskeaa, onnellista hammashymyä.

-Henriikka

Maailman kauneimpien kakkujen juhlat

img_4972-kopio

Minun oli tarkoitus karata syntymäpäivikseni kauas Helsingistä, kauas Suomesta. Olin puntaroinut Ateenan, Dublinin ja Lissabonin välillä, selaillut jo monta tuntia lentoja ja majoituksia. Äiti ihmetteli, että tarvitseeko sitä aina lähteä. Vastasin, että lähtö on minulle välttämätön (ja erittäin mieluinen) paha, aina jos siihen on mahdollisuuksia.

Lykkäsin kuitenkin lentojen ostoa useasti ja yhtäkkiä tuli olo, etten halua mitään niin paljon kuin jäädä. Etten kaipaa mitään niin kuin ystävien ympäroimänä olemista.

Niinpä jäin ja laitoin avoimen kutsun syntymäpäivävastaanotolleni.

img_5034-kopioimg_5003-kopio_mg_5052-kopio

Moi. Mulla on huomenna, perjantaina syntymäpäivä ja oon kotona koko päivän kymmenestä lähtien. Jos haluat tulla kakulle ja skumpalle, niin oot tervetullut. Odotan maailman kauneimpien kakkujen kanssa.

Mietin kyllä, että tuleekohan kukaan. Onneksi muutama luottoystävä lupasi varmuudella ilmestyä paikalle.

Ja arvatkaa? Lopulta vieraita oli päivän aikana yli 30. Ensimmäinen tuli jo ennen virallista vastaanottoa ja lauloi onnittelulaulua eteisessämme, kun olin vielä aamutakissani, unihiekat silmissä.

img_4967-kopio img_5039-kopioimg_4910-kopio

Ja miksi lähes kaikissa kuvissa on kakkua? Koska ne ovat yksinkertaisesti maailman kauneimpia.

Olin jo pitkään ihaillut Kakkumuijan kakkuja (Say It with a Cake), mutten vielä koskaan tilannut omaa. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä. Laitoin sähköpostia, jossa kyselin nöyrästi synttärikakkujen perään: ”Olenkohan auttamattomasti myöhässä…?”

Vaan en ollut! Sain ehdotuksen kahdesta kakusta, jotta toinen voi aina nököttää jääkaapissa toisen ollessa töissä.

Päädyimme sisaruskakkuihin, joista toinen oli inspiroitunut kotimme katosta ja toinen lempiväristäni keltaisesta sekä minusta. Vihreä oli minttusuklaa, keltainen sitruuna-lakritsi. Kakut olivat gluteenittomia, laktoosittomia ja valmistettu ilman valkoista sokeria. Ruskean sokerin luvan annoin itselleni sokerilakon keskellä syntymäpäiväni ajaksi.

En ole koskaan nähnyt yhtä kauniita ja vieläpä maistuvia kakkuja.

img_5017-kopio _mg_5079-kopio _mg_5121-kopio_mg_5155-kopio

Pidän niin siitä, kun eri ihmisporukat törmäytyvät tahattomasti. Synttärivastaanottoni kesti noin 15 tuntia, aina yli keskiyöhön saakka, ja seuranani oli aina joku yhtä vartin taukoa lukuunottamatta (ehdin tauolla haukata vähän leipää). Melkoinen sosiaalisen kapasiteetin puserrus, mutta varmasti sen arvoinen.

Kotonamme kävi niin lapsuudenystävät, työkaverit, äiti opiskelukavereineen kuin ystävät, joiden kanssa hengasi ennen alvariinsa, mutta joiden kanssa on nykyisin aika kortilla. Samalla sohvalla nökötti sulassa sovussa niin uudet kuin vanhat ystävät, ja niin monista eri tilanteista itselleni tutut.

_mg_5160-kopio_mg_5170-kopio

Tarjolla oli vain skumppaa, kakkua ja mandariineja, joten tarjoiluistakaan ei tarvinnut stressata. Riitti, että oli läsnä.

Ja mikä parasta, kaikkien kanssa ehti oikeasti vaihtaa kuuulumisia ja katsoa kunnolla silmiin. Joku tuli aamupäivällä, toinen lounastauolla, kolmas töiden jälkeen ja neljäs vasta iltamyöhällä. Päivällä nautittiin päivänvalosta, illalla sytytettiin kynttilät.

Oli ihan oikea päätös jäädä.

-Henriikka

Kakun tein niin kuin uhkailinkin

_MG_0811 kopio

Hehehee niin siinä kävi, että eilen klo 22.30 oli synttärikakku valmis. En tiedä onko turhempaa juhlan aihetta kuin blogin vuosipäivä, mutta sitä tässä nyt kuitenkin juhlistettiin. Neljää mukavaa vuotta.

Sääli, etten lapsena tajunnut laittaa merkkipäiviksi kaikkia harrastusten vuosipäiviä. Minä nimittäin harrastin paljon ja se olisi taas tietänyt rutkasti kakkua. Asiassa piilee kuitenkin hyvätkin puolensa. Lapsena minulla ei ollut makean suhteen senkään vertaa stoppia kuin nykyisin. Vaarikin sanoi, etten koskaan kasva pituutta vaan pelkästään leveyttä.

Tulin eilen treeneistä kaupan kautta. Piti saada tuoreita mansikoita irtomyynnistä, kaupan marjat kun tuppaavat olemaan toisinaan vähän sekundaa. Päädyin kuitenkin ostamaan myös rasiallisen vadelmia ja karhunvadelmia, ettei olisi niin perinteinen mansikkakakku.

_MG_0803 kopio

Gluteenittoman pohjan ohjeena käytin tätä. Todella nopea, yksinkertainen ja toimiva. Pidin pohjaa uunissa tosin vain reilu puoli tuntia, vaikka ohjeessä kehoitettiin vajaaseen tuntiin. Kakusta tuli kuohkea ja siivusin väliin mansikkaa sekä vaniljarahkan ja kermavaahdon yhdistelmää. Päälle ohut kerros kermaa ja sitten kasoittain marjoja. Lopuksi vielä marenkimurskaa. Hetken koriste syntyi kymmenessä sekunnissa varrastikuista ja paperinpalasta.

Syöjiä oli kolme. Kakkua meni puoleen yöhön mennessä noin puolet. Aamupalalla meni palaa vaille kaikki loput. Kiitettävää duunia. Nyt pelkään, että kotiin päästyäni joku on ahmaissut viimeisen palasen.

Sormet ristissä. Tai sitten vain uhkailuviestejä menemään.

– Henriikka