Ennen kaikkea tällä hetkellä kiinnostaa: realismi, elämä. Elämä juuri sellaisena kuin se on.
Tai niin ainakin luulen, mutta valehtelenko vain itselleni?
Minulla on taipumus alkaa koristella mielessäni vähän kaikkea. Kuvitella kaikesta vähän ihanampaa, kauniimpaa ja parempaa kuin se todellisuudessa onkaan. On tässä hyviäkin puolia, saan Ruotsin risteilyistä kaivettua ne parhaat puolet esiin ja blokattua ne ei-niin-mieleiset. Saatan nautiskella aivan tavallisesta aamiaisesta ylenpalttisesti ja hurmaantua aivan keskinkertaisista asioista. Löydän tunkiolta spektrin väreissä hohtavan lasinsirun, siirrän fokukseni kermavaahtoon unohtaen, että muu kakku on aika kuivaa.
Välillä kuitenkin huomaan, että karkaan mielessäni tavallisuuden rajapinnasta. En olekaan ihan-tavalliseen enää tyytyväinen, elämänhetkiin sellaisenaan, ja siinä piilee haaste. Tällainen romantisointi ja koristelu on erittäin ok, jos se oikea todellisuus ei pelota. Mutta jos koristelua tekee sen vuoksi, ettei totuus riitä, on se riskialtista.
Minä pelkään tavallisuutta.
Tänä kesänä olen yrittänyt opetella olemaan tavalliseen tyytyväinen. Nauttimaan keskinkertaisesti. Olemaan suorittamatta keskinkertaista vähän kivemmaksi ja tavallista joksikin tavallista hienommaksi.
Hirveän vaikeaa, etten sanoisi.
Hoen sellaista mantraa itselleni, että rakastan tavallisen mukavaa arkea ja haluan olla ihan tavallinen. Todellisuudessa haluan kaikkea muuta: jatkuvia elämyksiä ja ilotulitteita täynnä olevan elämän ja persoonan.
Tavallisuus on minulle vain sellainen turvasana, jota toistelen itselleni, vaikka todellisuudessa koen sen edessä riittämättömyyttä. Siis sillä tavalla, ettei tavallinen riitä minulle. Koen tavallisena olevani epäonnistunut.
En tiedä mistä se johtuu, tuo tavallisuuden ihasteleminen ja toisaalta karsastaminen. Olen kotoisin Kouvolasta, hyvin tavallisesta kaupungista.
Tiedän, että sosiaalisella medialla on oma osuutensa asiaan. Vaikka koenkin, että pystyn tosi hyvin filtteröimään asioita ja ymmärtämään taustoja kuvien takana, olen pikemminkin mahdollisuuksien koukussa. Tiedän, mitä kaikkea mahdollista maailma voisi minulle joka hetki tarjota. Voisin olla vuorikiipeilemässä, seikkailemassa jääluolassa, keramiikkakurssilla, saaristossa nautiskelemassa auringonlaskusta, kehittämässä itseäni tulevaisuudentutkijoiden luentopäivässä ja kokkaamassa kihernelimonelloa juuri sopivan natuviinilasillinen keittiönpöydän nurkalla.
Kyse ei ole kohdallani kateudesta, ei minua haittaa että muilla on ihanaa elämää. Yhtään. Olen hyvin harvoin kateellinen. Kyse on omasta elämänjanostani, jota myös ahneudeksi voisi kai kutsua: haluan elämältäni tuon kaiken! Ja enemmän.
Eikä some ole ainoa mahdollisuuksien muistuttaja. Yhtä lailla ympärillä kaikki huutaa, että täällä on vielä tämä ja tämäkin juttu koettavana. Tämäkin elämys kokeiltavana. Tämäkin vuori valloitettavana, ja harrastus haltuunotettavana.
Jo pelkästään tänään olen esimerkiksi eettisiä urheiluvaatteita googlatessani pohtinut, mitä kaikkea olisi ihana urheilla, kirjaa lukiessani muistanut maailman kolkat ja matkamahdollisuudet, pyykkituvassa miettinyt, olisiko ihana oppia ompelemaan ja lounassalaattia syödessäni kelaillut, miksi en kokkaa enempää. Sen lisäksi olen katsonut lautapelejä, joiden päällä läppärini on työpisteelläni vähän ergonomisemmassa asennossa, ja pohtinut kaihoisasti, että pelalilu jäi koronakevääseen. Ja matkustaminen se vasta turhauttavaa onkin: aina jää asioita näkemättä, hetkiä elämättä.
Elämänahneutta riittäisi, vaan ei aikaa. Kai minusta tuntuu, että tavallisuus tarkoittaisi sitä, että luovuttaisi sen faktan edessä. Tyytyisi siihen, mikä on realistista saavuttaa.
Minun unelmani on, että en kokisi sitä tyytymiseksi, vaan olevani siihen tyytyväinen.
Lähiaikoina olen kuullut aika monen sanovan: ”Oikeasti sellainen ihan tavallinen elämä on aivan parasta.”
Uskon harvoja heistä, en usko itseänikään.
Sillä minkä vimmatun vuoksi etsimme koko ajan jotain parempaa, enemmän, hienommin, nopeammin, jos ihan tavallinen on parasta?
Samaa aihetta sivuten luin jonkin aika sitten aivan loistavan Janne Saarikiven kolumnin. Kolumnin loppu oli niin kaunis, että melkein itkin.
On heitäkin, joiden sanoja uskon. Jotka oikeasti vaikuttavan nauttivan tavallisuudesta, oikeasta elämästä rajallisine resursseineen. Useimmiten he ovat yli 80-vuotiaita, mutta eivät aina. Ja heille minä olen aidosti kateellinen. Heistä huokuu yleensä tyytyväisyys ja rauha. Heillä ei ole kiire, eikä tarkoituksena koko ajan kuorruttaa päiviä toisenlaisiksi kuin ne ovat. Ehtiä yhtään enempää kuin on mahdollista. Ja levollekin jää usein aikansa.
Toivottavasti minusta tulee joskus sellainen. Ihan käytännön tasolla, eikä vain sanoina.
—
Oikeasti minun piti kirjoittaa näiden kuvien rinnalle muistoja siitä, kuinka sunnuntaina olimme ystävämme Juuson mökillä Porvoon edustalla. Kuinka saimme ahvenia syödäksemme, ja kuinka vedin iltakylmällä palmukuvioiset lainasukat polveen saakka, että sääret lämpenisivät. Kuinka mansikkakuvioisessa termarissa oli kahvia ja kolme keraamista kuppia, ja kuinka sää oli ihan tavallinen. Kuinka ilta oli ihan tavallinen.
Oikeasti ihan tavallinen ja siksi juuri hyvä.
-Henriikka