Lupasin palata linjoille kertoakseni, mitä kirjoja luin Siperian sydämessä. Matka Venäjän halkihan oli pitkä, mutta ei niin pitkä, että olisin kaiken torkahtelun, itseanalyysin ja ylevän keskustelun lisäksi pystynyt lukemaan koko kirjahyllyä.

Niin kuin ennen matkaa kirjoitin, olin päättänyt lukea reissussa Sinuhe egyptiläisen. Reissua edeltävänä päivänä tarvoin läpi kaikki Helsingin keskustan ja lähialueen kirjakaupat, eikä Sinuhea kuitenkaan löytynyt pokkarina. En halunnut ottaa kovakantista kirjaversiota mukaan, joten päätin sivuuttaa mahdollisuuden haukata egyptiläisen kerralla. En omista sellaisia sähköisiä lukuvempeleitä ja akkujen lataaminenkin huoletti, joten päädyin nappaamaan kasan pokkareita rinkkaa kasvattamaan.

Lisa Genova – Edelleen Alice

Edelleen Alicen nappasin pokkarihyllyltä mukaani sen vuoksi, että voisin kirjan lukemisen jälkeen katsoa kirjasta tehdyn elokuvan. Elokuva-motiivi on itselleni yleinen, ja herään moneen kirjan olemassaoloon vasta elokuvan valmistuttua. Inhoan tosin kirjojen leffakansia, ne antavat liikaa informaatiota (niin kuin tässä tapauksessa kirjan päähenkilön ulkonäöstä) eikä kaikkea pysty kuvittelemaan itse.

Pidin kirjasta paljon. Se meni ihon alle. Vaikka kieli ei ollut ultimaattista, aihe oli vetoava ja huomasin lukukokemuksen aikana ja jälkeen tarkkailevani ja arvostavani omaa fyysistä terveyttäni valtavasti. Lukukokemus ei ole koskaan ollut turha tai huono, jos aihetta tai kirjaa jää miettimään. Huonoa kirjaa ei jaksa puida jälkikäteen.

Tove Jansson – Kesäkirja

Jostain syystä en ollut koskaan ennen tarttunut tähän klassikoon. Ehkä siksi, että jossain vaiheessa muumibuumi vyöryi niin voimalla yli, että myös Tove-sanan näkeminen aiheutti lievää pahoinvointia. Ihailen kuitenkin Tovea ja hänen jälkeään maailmaan vahvasti ja Kesäkirja toimi niin hyvin. Kirja imi tunnelmaansa muutaman sivun jälkeen ja tunne säilyi vahvasti läpi lyhyehkön kirjan. Ei-ehkä-niin-tavanomaisten päähenkilöiden kemia oli kirjan parasta antia, samoin se, kuinka tarinoissa pystyi kuulemaan ikään kuin kaksi ääntä samoille tapahtumille. Olen aina välittänyt saaristosta eikä miljöökään siksi ollut hassumpi kirjan tapahtumille.

Lena Andersson – Omavaltaista menettelyä

Omavaltaista menettelyä on kertomus myrskyistä intohimosta. Suoraan sanottuna en suuremmin pitänyt kirjasta eikä se ollut mielestäni riittävän uskottava ollakseen erityisen hyvä. Kirjan päähenkilö rakastuu kirjailijaan ja heidän suhdettaan puidaan läpi teoksen. Nääh. Vaikka kieli oli hyvää ja kertomus eheä, tuntui että lukemisen olisi voinut jättää välistä. Sain varmasti irti jotain, mitä on vaikea pukea sanoiksi, mutta kirja oli mielestäni teennäinen eikä tehnyt vaikutus lähelläkään lähtemätöntä.

Ullla-Lena Lundberg – Jää

Tämä kirja jäi minulta välistä, mutta Siperian lukukokemuksen perusteella Janne luonnehtii seuraavasti:

Finlandiavoittaja Jää kertoo nuoresta ja hyväntahtoisesta papista, joka muuttaa toden maailmansodan jälkeen perheineen kauas Turun saariston karuille ulkoluodoille. Luotojen pieni seurakunta ottaa hänet hyvin vastaan, mutta sopeutuminen uuteen ympäristöön ja erikoisiin persooniin ei ole aina yksinkertaista. Kirja etenee verkkaisesti, kuten luotojen asukkaiden elämäkin, jota hallitsevat säätilat, etenkin jäiden saapuminen. Elämän pienet asiat, ilot, surut ja kohtaamiset niin hengellisten kuin arkisten asioiden äärellä luovat kirjaan melankolisen kauniin tunnelman. Lukemisen arvoinen ehdottomasti vaan ei silti ikisuosikki.

Anne B. Radge – Aion tehdä sinut onnelliseksi

En ikimaailmassa olisi valinnut tätä kirjaa, ellei pokkaripuodin myyjä olisi suositellut. Kansi on kamalan ruma ja ulkoisesti luotaantyöntävä. Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti, sillä 60-lukulaisen kerrostalon elämään ja asukkaisiin pureutuva kertomus vei mukavasti mennessään. Eri juonet ja näkökulmat nivoutuvat mukavasti yhteen tarvitsematta kuitenkaan liikaa keskittyä, että kenestä kerrostalon asukkaasta tässäkin taas nyt puhutaan. Kirja saa naisten aivot tuntumaan toisinaan aivan liian pieniltä, mutta senkin huomion yli jaksoin pitää kirjasta ja sen antamasta aikalaiskuvasta suhteellisen paljon.

Näiden lisäksi luin Taivaslaulun toistamiseen vuoden tauon jälkeen. Se jaksaa sytyttää edelleen. Kirjan kerronta, visuaalisiksi muuttuvat kielikuvat ja kauniit sanavalinnat ovat sellaista tasoa, joita tulee vain erityisen lahjakkaalta kirjailijalta. Tuntui, että nyt toisella lukukerralla pystyin luonnollisesti keskittymään aivan uusiin asioihin ja koin koko kirjan laajemmin. Luulisi Pauliina Rauhalalla olevan melkoisia paineita seuraavaan kirjaansa, sen verran rakastettava ja syvä on tämä esikoisteos.

 Nyt Botswanan matkalla olen ennättänyt lukea vain Viisastelevan sydämen (vihdoin!) ja päässyt alkuun kolmiosaisessa Myrskyluodon Maijassa. Muistattehan, että olen aina enemmän kuin iloinen lukuvinkeistä. Mitä pidemmälle syksy vie, sitä syvemmälle nenä painuu kirjan kansien väliin. Sinuhe egyptiläinen saa odottaa, kaipaan inhimillisen paksuisia teoksia epäinhimillisen pimeän vuodenajan ratoksi.

– Henriikka