Mongolia – yksi ehdoton suosikkikohteeni

Kaupallinen yhteistyö: Olympus

Käyn läpi vuoden reissukuvia ja tällä hetkellä ruudulla on huhtikuinen Mongolia. Olen ollut tämän vuoden Olympuksen ambassador, ja kuvankaunis kamerani on kulkenut uskollisesti matkassa kaikki  reissut ja retket, minkä vuoksi myös kuvakansiot ovat ylenpalttiset.

Alkuvuoteen mahtui Tansania, Nepal, Viro, Mongolia, kahdesti Venäjä, Sveitsi ja Italia. Ja joka väliin ihanan paljon Suomea. Sitten tuli mitta täyteen, ilmastoahdistus kärjistyi maksimiinsa ja alkoi ajatuspaussi, joka eskaloitui heinäkuun loppuessa vuoden lentolakkoon. Reissaan edelleen, aivan täysillä, vaan vähän eri tavoin.

Mutta lentoajatuksiin palaan toisen kerran, nyt keskityn hurmaavaan Trans-Mongolian junamatkaan ja nimenomaan Mongoliaan maana ja matkakohteena. Voi, miten mielelläni ottaisinkaan päivänokosia nyt tuolla värikkäässä jurtassa. Joisin höyryävää teetä, olisin ihan hissukseen, lähtisin päiväkävelylle tai ratsastamaan.

Mongolia on ehdottomasti top 5 -listallani maista, joissa olen käynyt. Aina, kun joku kysyy suosikkireissukohteitani, se on yksi mieleeni nousevista maista.

Olin Mongoliassa ensi kerran kesällä 2015. Yksi ystävien kanssa tehdyn Trans-Siperian reissun kohokohdista oli mystinen, kaukainen Mongolia.

En ensimmäisellä Siperian reissullamme juuri osallistunut suunnitteluun (jos saisin päättää, joku muu olisi siitä aina vastuussa), joten minulla ei myöskään ollut juuri ennakkokäsityksiä paikoista, joihin saavuimme. Kun sitten saavuimme Venäjän rajan yli ja maaseutuja pitkin Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin, oli väsyneen reissaajan pää pyörällä: erilaiset palveluita, hostelleita ja hotelleita tuputtavat paikalliset vain rynnivät laumana luoksemme. Mykistettyinä ja vähän turhautuneina hyppäsimme yhteen kyytejä tarjoavaan autoon (Mongoliassa lähes kaikki autot toimivat takseina ja kaikki paikalliset kuskeina) ja ajoimme hälyä karkuun kotiin, jossa sohvasurffasimme.

Ensishokki johdatti kuitenkin täysin harhaan. Ulan Bator osoittautui mielenkiintoiseksi kaupungiksi, ja erityisesti Mongolian maaseutu vei palan sydämestä.

Tänä vuonna olin matkassa isäni kanssa. Olin halunnut palata hänen kanssaan Dream Adventure Mongolian kautta alavalle maaseudulle, Gorkhi Tereljin kansallispuistoon, jossa vietimme ikimuistoisen jurttayön edelliskerrallakin. Mielessä oli ollut etenkin ajatus siitä, että pääsemme isän kanssa yhdessä ratsastamaan mongolialaisilla, puolivilleillä hevosilla. Tiesin isän vanhana hevosmiehenä arvostavan autenttista kokemusta – enkä aivan väärin veikannut, hän nimittäin muistelee laukkakisaa lumisateessa (yhtäkkiä, kesken päivän taivaalta alkoi sataa räntää!) ja aamuyön pakkasessa tehtyä hevosvaellusta edelleen.

On hauskaa (joo, ja todella riskialtista ja uhkarohkeaa) laukata kisaa Mongoliassa, kun Suomessa näiden parin ratsastuskerran kokemuksella saan juuri ja juuri ottaa rauhallista käyntiä hevosenselässä. Mutta mitään en kadu. Kun mitään ei sattunut.

Matkustustahdin harvetessa on ollut ilo huomata, miten ihana kuviin on palata. Ja niihin kuviin ylipäänsä ehtii palata, ja niitä reissuja voi elää paljon pidempään. Luulen, että tulen parin seuraavan vuoden aikana kaivamaan vanhoja reissukuvia esiin ja kirjoittamaan ylös asioita, joita en tiuhimpina matkustusvuosina ehtinyt koskaan kirjoittaa.

Näistä kuvista tulee myös olo, että tällaista matkustuksen pitäisikin olla. On nähty vaivaa ja suunniteltu, kuljettu halki maailman monta päivää. Perillä ja reissun päällä kaikki on vaivan arvoista, ja olo on hönön onnellinen. Siitä osoituksena edellinen kuva, joka ei ole kuvana kummoinen, mutta kertoo paljon. Sisältää paljon. Se on mielestäni valokuvissa kaikista olennaista.

Pakko kuitenkin sanoa, että vuoden onnellinen hymy -palkintoa en saa minä, vaan jompi kumpi heistä (molemmista kuvat alla):

1) mongolialainen pikkuinen kotijurtassaan. Hän juoksi housut puolitangossa ympäri pihaa lehmien ja koirien kanssa, hihitteli ja ujosteli minua.
2) oma isäni jurtassa, joka oli yhden yön kotimme.

Jurtan ovella hymyilevän pikkuisen kotijurtalla pääsimme myös vierailemaan. Oman kahden jurtan leirimme vieressä piti kesäajan jurttaansa alakuvan harmaatukkainen täti, ja päädyimme päiväkävelyllä vahingossa hänen tiluksilleen.

Ihastuin hänen lempeyteensä heti. Yhteistä kieltä meillä ei ollut sanankaan vertaa, mutta elekielellä (en muista miten), hän kertoi hoitavansa lapsenlapsiaan pienessä jurtassaan. Pihapiirin eläimet käytiin kaikki läpi ja halailemassa: vasikka, koira ja koiranpennut, lehmät ja pienenpienet vuohet. Kolmesta lapsesta kaksi juoksivat piiloon epätavallisia vieraita, mutta vanhimmainen tuli rohkeasti nostelemaan vuohia syleihimme esitelläkseen heidät.

Olen palannut monesti ajatuksissani suloiselta metsänpeikolta näyttävää naiseen ja hänen monenkirjavaan katraaseensa. Siellä he valmistivat jugurttia, keittivät teetä, hoitivat eläimiä ja haravoivat hiekkaista pihaansa koko porukan voimin. Todella erilaista elämää kuin itse elän, vaatimatonta, mutta turvallisen ja mukavanoloista yhtä kaikki.

Vaikka asukkaita Mongoliassa on vain noin kolme miljoonaa, se on pinta-alaltaan valtava ja maailman toiseksi suurin sisämaavaltio Kazakstanin jälkeen. Valtaosa Mongoliasta on kuivaa, puutonta aroa tai autiomaata. Tälläkään kertaa en suunnannut Gobin autiomaahan, vaikka olen luvannut itselleni vielä meneväni sinne joskus. Gobi peittää valtaosan koko maasta.

Kolmasosa mongolialaisista noudattaa edelleen perinteistä nomadielämää ja siirtää jurttansa ja karjansa säätilojen ja vuodenaikojen mukaan paikasta toiseen. Toisaalta pääkaupungissa on klassiset, jenkkiläiset pikaruokaketjut, hienot kauppakeskukset ja maailman trendit näkyvillä. Mongolia on monine puolineen mielenkiintoinen yhdistelmä perinteitä ja nykyaikaa. Omaa identiteettiä vahvistaa ja toisaalta horjuttaa kaksi rajamahtia: pohjoisesta Venäjä ja muualta Kiina.

Maassa on jotenkin niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Se on sekoitus uskontoja, trendejä, ilmiöitä, tulevaisuutta, historiaa ja suurvallan menneisyyttä. Toisaalta Tšingis-kaanin ylpeys määrittää nykyaikaakin, toisaalta hänen patsastaan ihaillessani sain IG directiä eräältä paikalliselta: hän teki minusta Ulan Batorin rautatieasemalla haastattelun yliopisto-opintojensa kurssille koskien ilmastonmuutosta ja huolta pääkaupungin hurjasta saastetasosta. Menneisyys ja nykyisyys kulkevat käsikynkkää.

Mongoliassa hain muistikortille etenkin karua, kuivaa, vasta kesää vasten kurkottelevaa kansallispuistoa. Edelliskerralla kaikkialla oli vehreämpää, vihreämpää, mutta nyt mieleni lepäsi tomun tuhansissa sävyissä (voiko näin sanoa?). Lisäksi nomadielämä ja jurtat olivat ne, joissa katseeni kiersi ja joka nimenomaan sai minut kiintymään Mongoliaan. Meidän jurttamme nyt oli melkoisen glamping, mutta silti.

Alkuvuodesta lähtien mukanani on kulkenut Olympus OM-D E-M10 Mark III, johon kameralaukussa oli kaksi vaihtoputkea. Linsseistä Trans-Siperian radalla erityiskäytössä oli todella laaja 12-millinen, 2.0 valovoimaisuudella varustettu objektiivi. Tämä putki oli timanttia nimenomaan junassa, jossa jokainen tilanne on alle metrin päässä, mutta tahtoisi silti ottaa kauniita yleiskuvia.

Kiinteä 17mm 1.8 -linssi oli kamerassa paljon kiinni junan ulkopuolella ja nimenomaan sillä on kuvattu suurin osa tämänkin kirjoituksen kuvista. 45 mm 1.8 -putki taas oli käytössä kun kaipasin yksityiskohtia tai nappasin isästä potretteja. Esimerkiksi alla oleva tohvelikuva on kuvattu sillä.

Kaikki objektiivit olivat zoomittomia, mutta sen sijaan hyvin pieniä ja valovoimaisia. En ole mikään kovin ahkera putkenvaihtaja, mutta näillä sai nopeasti tehtyä helppoja asioita ja muutoksia.

Todella random juttu jurttayöstämme oli, kun illaksi lämmitettiin jurttasauna (yllä). Odotimme tietysti innolla, että pääsemme saunan lämpöön ja heittämään vettä kiukaalle.

Mutta kun sauna sitten lopulta oli valmis, kyselimme, että mistähän vettä mahtaa saada. Kävi ilmi, ettei mukanamme ollut oppaamme (joka oli vasta ensikertoja mukana) ollut tajunnut, että saunan rinnalle pitäisi saada vettä.

No, kävimme sitten elämyksen vuoksi villapaidat päällä hetken saunassa seisomassa, mutta koska hikeä ei voinut ottaa pintaan ennen pakkasyötä, siihen jäi mongolialainen saunakokemus.

Jouduimme tosin melkoisesti rauhoittelemaan opastamme, että ei hätää, me kyllä pääsemme saunomaan, no worries, no worries. We have so many saunas in Finland.

Palaan Mongoliaan varmasti vielä. Eihän junakaan vie sinne kuin vajaan viikon verran. Pikkuhetki elämän rinnalla!

Mikä oli näistä teidän lempikuvanne? Omani ehkä tuo, missä tyttö katselee vuohen takaa nenä ja suu peitossa.

Minulla on muodostunut muuten merkillinen, mutta oikeastaan aika kiva, tapa muistella reissuilla tapaamiani ihmisiä. Aina kun katselen heistä kuvaa tai muistan heitä, painat silmät kiinni ja toivon heille kaikkea hyvää. Lähetän kuin siunauksen matkaan. Nytkin toivon, että peikkonainen lapsineen ja lapsenlapsineen, sekä jurttaoppaamme hevospoikineen nauttivat elämästään ja että heillä on kaikki hyvin.

-Henriikka

Kirjoitus on 3.osa Olympus Ambassador -kokonaisuutta

Lue kaksi edellistä:

Miksi kuvaan, millä kuvaan? Tunnelmia linssin läpi syvältä Siperiasta
Älä koskaan lopeta etsimistä, älä lopeta matkaa

Miksi kuvaan, millä kuvaan? Tunnelmia linssin läpi syvältä Siperiasta

Kaupallinen yhteistyö: Olympus

Palasimme Trans-Siperian junamatkalta noin kaksi kuukautta sitten. Palaan reissuun ajatuksissani viikottain. Miten uskomattomalta kaikki tuntuukaan ja miten absurdeja nämä hetket jälkikäteen ovatkaan.

Matka on tietysti itsessään jo elämys. Juna kuljetti meitä 10 000 kilometriä halki Siperian – ensin Helsingistä Moskovaan, siitä Irkutskin kautta Mongoliaan ja taas Ulan Udden kautta takaisin Venäjälle ja lopulta päätepysäkille Vladivostokiin. Kymmenen yötä junassa ja kuusi ”maissa”, eli hostelleissa, majapaikoissa ja yksi mongolialaisessa jurtassakin.

Kaikista parhaimpana antina muistelen kuitenkin sitä, että sain jakaa matkan isäni kanssa. Ja sitä, että tunsin silti reissaavani hyvän ystävän kanssa. Nauroimme niin monta kertaa niin paljon, että vatsalihaksia kivisti. Vappuna Venäjän nationalistissa kansankarkeloissa pissasin melkein housuun, kun vitsimme meinasivat olla vähän liian hyviä, eikä naurulle tullut loppua. Oli mukava huomata yhdessä matkatessaan, missä monien omien piirteidenikin juuret ovat. Kun kaksi samanlaista seikkailijamieltä matkaavat junassa kohti uutta ja tuntematonta, ei ole niin väliä, että he ovat reilu 60-vuotias isä ja vajaa 30-vuotias tytär.

Oli myös hauska huomata, että minulla on toden totta venäläisiäkin seuraajia. Kun aloin jakaa matkatarinaani Instagram Storiesissa, yhtäkkiä linjoilla oli kymmeniä venäläisiä, jotka olivat valmiina jakamaan maatietouttaan, auttamaan kielen kanssa ja jotka seurasivat innolla reissuamme.

Yleisin keskustelunaloitus heiltä kuitenkin oli: ”Miksi ihmeessä te haluatte tehdä tuon reissun?” Ihmetys oli kahta suurempi, kun kerroin, että tämähän on oikeastaan itselleni jo toinen kerta. Edellisellä kerralla kuljimme vain Vladivostokin sijasta Pekingiin.

Mitenhän sen nyt sitten selittäisi?

Mitenhän sen nyt sitten selittäisi? Että oikeastaan on nimenomaan nautittava seikka, että tulee tylsää. Että on ihana, että viriketäytteisen, värikkään ja tapahtumarikkaan arkeni rinnalla pääsen muutamaksi viikoksi maailmaan, jossa vallitsee tietynlainen viriketyhjiö. Pisin matkamme samassa junassa putkeen oli neljä yötä. Oma punkka, vaunuemäntä ja vaunun päässä puilla lämmitettävä samovaari ehtivät tulla siinä ajassa erittäin tutuiksi. Vieruskaverit vaihtuivat, mutta pussinuudelin ja baabushkojen teemukillisten tuoksu pysyi.

Miten sen selittäisi, että oikeastaan ihan sellaiset tavalliset jutut saattavat tehdä reissusta ikimuistoisen? Yhdessä uutetut ja nautitut kahvikupilliset. Vaivalla väsätyt lounaseväät. Kirjan lukeminen yksin, mutta yhdessä. Silmien ohi kiitävät hiekkatiet, jossa kulkee vanhoja, värikkäitä autoja ja laiskan, mutta onnellisen näköisiä lehmiä. Pysähdykset, joilla ehtii juosta ostamaan kakkupalan ja valtavan vaniljajäätelön. Asioista höpöttäminen pitkään (pidempään kuin on koskaan ennättänyt.) Ja se tarkkaan harkittu ilta, jolloin käydään pikapuuron tai pikarisoton sijaan ravintolavaunussa syömässä vain todetakseen, että kyllä ne omat eväät ovat sittenkin hinta-laatusuhteeltaan ylivertaisia.

Olen uskollinen Olympus-käyttäjä ja myös heidän ambassadorinsa tämän vuoden. Olen jo monta vuotta kantanut reissuissani vain pientä Olympuksen kameraa. Alkuvuodesta lähtien mukanani on kulkenut Olympus OM-D E-M10 Mark III.

Jos saisin päättää, silmässäni olisi kamera, jota räpäyttämällä pystyisin tallentamaan tahtomiani hetkiä juuri sellaisina kuin ne näen. Olisi pa-ras-ta, jos kuvan tallentamiseen ei tarvittaisi erillistä tekniikkaa. Mutta koska se ei (vielä) ole mahdollista, kannan kätevän kevyttä ja pientä, mutta riittävän laadukasta kameraa laukussani (tai nahkahihnasta kaulassani.) En yksinkertaisesti kestä ajatusta, että kamerasta tai kuvaamisesta tulisi seikkailemistani hidastava asia. Haluan kuitenkin ensisijaisesti nähdä ja kokea, en kuvata. Kuvaaminen on kuitenkin suuri osa työtäni, joten haluan tietysti myös tehdä sen kunnolla. Ja koska haluan luoda tarinoita, kertoa seikkailuistani ja pyrkiä muitakin innostumaan ja lähtemään, kameran on oltava hyvä kaverini.

Koon ja keveyden lisäksi fiilaan tietysti täysillä kameran ulkonäköä. Olympuksenihan on ykkösasusteeni (ks. esimerkkejä täältä, täältä tai vaikka täältä.) Kamerasta on tullut hyvä matkakaverini, jonka kanssa tulemme hyvin toimeen ja kuljemme ritirinnan ympäri Suomea, ympäri maailmaa. Mutta en minä sentään niin turhamainen ole, että kantaisin huonoa kameraa vain ulkonäön vuoksi.

(Disclaimer: ominaisuus-fiilistelyä:)

Laitteessa on nopea automaattitarkennus ja muutenkin erinomaiset automaatti-ominaisuudet, jos äkillisissä tilanteissa ei jaksa säätää kameraa manuaalisti (öh, tai välillä muulloinkin). Kääntyvä kosketusnäyttö on itselleni aivan must, kun kauniisti asetellut ruoka-annokset (kuten oheiset slaavilaiset nakkipiilot ja sipsit) näyttävät entistä kauniimmalta lintuperspektiivistä, ja monet nähtävyydet ja rakennukset taas näyttävät yksinkertaisesti paremmalta alakulmasta. Sormella näyttöä näpäyttämällä voi tarkentaa juuri haluttuun paikkaan – tämä auttaa myös reissun päällä silloin, kun pyytää jonkun vieraan tai kameroista vähemmän tietävän ystävän nappaamaan itsestään kuvan. Lisäksi isän ja itseni kaltaisten action-narkkareiden tarpeisiin nopea sarjatulitus on kiva lisä.

Kameran sisäistä Wi-Fiä käytän ja käytin myös reissussa käytännössä koko ajan, koska kuvien siirtäminen puhelimeen tapahtui sillä kaikista helpoiten. Itse asiassa Siperian reissussa minulla ei ollut edes konetta mukana.

Linsseistä Trans-Siperian radalla erityiskäytössä oli todella laaja 12-millinen, 2.0 valovoimaisuudella varustettu objektiivi. Tämä putki oli timanttia nimenomaan junassa, jossa jokainen tilanne on alle metrin päässä, mutta tahtoisi silti ottaa kauniita yleiskuvia. Kiinteä 17mm 1.8 -linssi oli kamerassa paljon kiinni junan ulkopuolella, ja 45 mm 1.8 -putki taas oli käytössä kun kaipasin yksityiskohtia tai nappasin isästä potretteja. Kaikki objektiivit olivat zoomittomia, mutta sen sijaan hyvin pieniä ja valovoimaisia. En ole mikään kovin ahkera putkenvaihtaja, mutta näillä sai nopeasti tehtyä helppoja asioita ja muutoksia.

Minulla olisi myös kamerateemainen tarjous teille! Alekoodilla ”aamukahvilla10” saa -10% Olympus Shopista ensi viikon ajan, 15.7. asti, seuraavista suosikkituotteistani:

E-M10 Mark III (kaikki paketit)
(huom! Tähän saa vielä -10% lisäksi 75€ Cash Back -hyvityksen kaupan päälle osoitteessa www.olympus.fi/bonus)
Objektiivit (ei PRO-sarjan)

Ja jos kamerasta tai linsseistä on mitä tahansa kysyttävää, niin vastaan mieluusti (tai kysyn Olympuksen asiantuntijoilta, jos/kun oma tietotaitoni on vajavaista.)

Kuvaan, jotta saisin tarinani kerrotuksi, asiani sanotuksi. Haluan dokumentoida tilanteita, en niinkään rakentaa niitä. Ensisijaisesti haluan mennä ja tehdä. Tehdä jotain merkityksellistä.Innostaa muitakin menemään ja tekemään.

Rakastan kuvaa tuosta iloisesta mummosta, joka näyttää kameralle persimonia. Tuolla valloittavalla hymyllä hän suostui kuvattakseni eräällä lyhyellä pysähdyksellä, tuntemattomalla Siperian asemalla. Jos olisin saanut edes minuutin pidemmän hetken, olisin voinut hioa ja viilata, vaan reissatessa uniikeimmat hetket kestävät usein vain hetken. Yleensä niitä ei saa kuvatuksi, mutta kun joskus saa, ne ovat niitä parhaita kuvia.

-Henriikka

Kirjoitus on 1. osa Olympus Ambassador –kokonaisuutta

Trans-Siperia 2: Junamatka Moskovasta Irkutskiin

_MG_0002 2 kopio

Moskovasta starttasi reissumme pisin yhtäkestoinen junarutistus: lähtö neljän yön ja 5200 kilometrin päähän Irkutskiin, Baikaljärven eteläpäähän. Näiden väliin mahtuu lukemattomia hehtaareja villiä luontoa ja muutama täysin tuntematon neuvostohenkinen miljoonakaupunki. Rakastin junassa oloa. En olisi halunnut sen millään loppuvan. Tavallinen päivälämpötila sisällä oli +33 astetta, mutta kun yläpetiin puski avonaisesta ikkunasta viileää ilmaa, ei rentoutumiselle ollut rajoja.

Junaan noustessa oli jännitys vatsassa, kun hahmotti makaavansa samassa punkassa niin pitkään. Heitimme rinkat sohvasängyille ja katselimme ympärillemme. Paikallinen ystävämme ja coachsurfing-hostimme Maxim saattoi meidät ystävällisesti vaunuumme ja jäi laiturille vilkuttamaan. Rinkassa oli eväitä, hammasharja, emalimuki ja pino kirjoja. Muuta ei tulisi tarvitsemaankaan. Hyvästi suihku!

_MG_0220 kopio_MG_0058 2 kopio_MG_0319 kopio_MG_0403 kopio _MG_0472 kopio _MG_0443 kopio _MG_0427 kopio

Ensimmäinen päivä kului hyvin hitaasti ilmaa haistellessa (kuvainnollisesti). Janne nappaili valokuvia siihen tahtiin kuin ei ymmärtäisi hänellä olevan vielä 80 tuntia aikaa. Rentoutuminen ei ollut tässä vaiheessa vielä niin helppoa, kun kaikki oli uutta. Toisaalta oma yläpunkka tuntui heti kodilta. Heti ensimmäisellä suuremmalla asemalla nousimme laiturille tunnelmoimaan ja veden sekä jäätelön hankintaan. Pyhä lupaukseni syödä kilokaupalla jäätelöä pysyi lojaalisti läpi matkan.

_MG_0433 kopio _MG_0416 kopio _MG_0371 kopio _MG_0391 kopio _MG_0377 kopio _MG_0369 kopio _MG_0354 kopio _MG_0410 kopio

Venäläisissä pitkän matkan junissa on mahdollista matkustaa kolmessa luokassa. Ykkösluokka tarkoittaa junasta riippuen kahden hengen hyttiä tai neljän hengen hyttiä pehmeämmillä sängyillä tai ilmastoinnilla. Ykkösluokasta löytyy myös usein jonkinlainen suihku, tuskin kovin kummoinen kuitenkaan. Kakkosluokka eli ”kupe” on petipaikka tavallisessa neljän hengen hytissä. Tavankansan karjavaunuksikin kutsuttu kolmosluokka on avovaunu, jossa käytävän ympärillä on 54 punkkaa kahdessa kerroksessa. Elämyksiä hamuavien on hyvä huomata, että tähän ”plastkartnyyn” ei yleensä matkatoimistojen kautta myydä edes lippuja.

Menimme tietysti juuri tähän luokkaan – se oli edullisin ja varmasti kaikkein sosiaalisin vaihtoehto viettää seuraavat neljä päivää. En voi silti kieltää etteikö junamatka karjavaunun puolella olisi jännittänyt. Sieltä sun täältä oli kuullut melkoisia tarinoita saastaisista vaunuista, vodkapäissään riehuvista matkatovereista, omaisuuden katoamisista ja sanomalehteen pyyhkimisestä klaustrofobisen pienessä toiletissa. Joku kertoi, että oli kuullut porukan ulostavat junanvaunuihin. Myös Moskovan hostimme Natalia ja Maxim olivat järkyttyneen huvittuneita kertoessamme valitsemastamme luokasta: ”Samalla hinnalla olisitte lentäneet Irkutskiin!”. Toki he ymmärsivät, ettei se ollut matkan ideakaan.

Onneksi saimme huomata kaikki epäilykset vääriksi. Vaunussamme matkusti täysin tavallista venäläistä kulkijaa: todella suloisia mummoja huivit ruttuisten naamojensa ympärillä, naisia lastensa kanssa ja muutamia yksittäisiä miehenköriläitä. Rinkat sai ujutettua alasänkyjen alla sijaitsevaan laatikkoon, joka lisäsi turvallisuudentunnetta yöaikaan huomattavasti. WC-paperiakin riitti lähes poikkeuksetta.

Toki pitää huomioida, ettei kyseessä ollut mikään ylellinen juna. Olihan siellä likaa ja vessoissakin pesemisen varaa. Joskus etsittiin vaunuun karannutta hiirtä. Mutta yleisesti ottaen vaunu oli kyllä kotoisa ja oikein puhdas.

_MG_0365 kopio _MG_0349 kopio _MG_0323 kopio _MG_0316 kopio _MG_0286 kopio _MG_0271 kopio _MG_0274 kopio _MG_0265 kopio _MG_0269 kopio

Janne oli vahingossa varannut meille neljälle paikat niin, että emme olleet kuvissa näkyvän pöydän molemmin puolin, vaan seinän kummallakin puolella. Se vaikeutti hieman yhteisten aterioiden syömistä, mutta aiheutti sopivasti sosialisoimisen pakkoa ja iloisia tilanteita. Hetken järkytyksen jälkeen olimme siis sangen tyytyväisiä vahinkoon.

Alinaa ja Juusoa vastapäätä vietti kanssamme ensimmäiset kaksi vuorokautta suloinen Galina-mummu. Yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta hymyjä vaihdettiin ja esimerkiksi Volgaa ylittäessä hän kertoi meille ummet ja lammet silmät kiiltäen kuin kerraten tuohon valtavaan jokeen liittyviä muistoja.

Kielimuuri tuli muutenkin heti alusta asti pieneksi esteeksi paikallisiin tutustumiselle. Keskivertovenäläinen ei osaa sanaakaan englantia. Alina toimi tulkkina yksinkertaisissa nimienvaihdoissa ja määränpäätä kysyessä, mutta niin maailmankansalainen en kuitenkaan ole, että kykenisin luomaan syviä ystävyyssuhteita parissa päivässä ilman minkäänlaista ymmärrystä toisen sanoista. Kipinä venäjän opiskeluun syttyi vahvasti. Ehkä ensi syksynä taas kirjojen kanssa.

_MG_0261 kopio _MG_0258 kopio _MG_0249 kopio _MG_0256 kopio_MG_0360 kopio_MG_0342 kopio

(Huom! Ylläoleva kuva näyttää erehdyttävästi joltain epäilyttävältä. Kyseessä on kuitenkin yllätystuliainen miehille: lihapommit!)

Vaunun alkupäässä oli kaksi tärkeää esinettä. Seinään liimatusta lapusta saattoi tarkistaa koko matkan aikataulun ja pysähdyksien kestot. Näin sai tietää, kuinka kauan oli aikaa juosta laiturialueella. Tavallisesti isommissa kaupungeissa 15-30 minuuttia, muistaakseni kahdesti matkan aikana myös pidemmän 50 minuuttia.

Toinen tärkeä esine junassa oli tavallinen puulämmitteinen samovaari, joka toimi alituisena kiehuvan veden lähteenä janon yllättäessä. Tämä oli selvästi paikallisille todella olennainen osa junamatkustamista. Teemummoksi ristimämme rouvashenkilö käveli vähintään kymmenen kertaa päivässä pienen kuppinsa kanssa täydennystä noutamaan.

_MG_0459 kopio_MG_0457 kopio_MG_0444 kopio_MG_0240 kopio _MG_0049 2 kopio _MG_0210 kopio _MG_0046 2 kopio _MG_0204 kopio _MG_0027 2 kopio _MG_0014 2 kopio _MG_0030 2 kopio _MG_0007 2 kopio

Niin ne päivät vain vierivät. Vierivät ja pyörivät ja aikanaan loppuivat. Huomenna laitan toisen satsin junakuvia, sillä näin pysähtyneestä ajasta löytää oikeastaan aika mielenkiintoisia hetkiä. Ihmissieluja, sielunmaisemia eikä pihalla ristinsielua missään.

Aeropressipannukahvia ja kirjaa kirjan perään. Arvaatteko mitä? Eihän sitä Sinuhea sitten löytynyt koko Helsingin alueelta yhdestäkään kirjakaupasta, jossa kävin. Otin muita kirjoja matkaan ja ahmin niistä viisi.

Pääsispä taas junaan.

– Henriikka