19.1.2016

Talvinen Ahvenanmaa, check!

–

matkustusTags: ahvenanmaa, ahvenanmaa talvella, åland, bloggers, finland, nbe, nordic blogger experience, nordic countries, sweden, travelling, visit åland

Voi katsokaa tuota abborre-maata! Siellä se pieni ja sitkeä saari sitkuttelee.

Mietin lähtiessäni, että Ahvenanmaa on kyllä omassa mielessäni jotenkin upea ja eksoottinen, kuitenkin tuttu ja lähellä. En ole edes tajunnut miten arkista nimeä se kantaa. On se onni, ettei meillä Hauenmaata, Siianmaata tai Kuhanmaata, vaikka olisihan niihinkin nimiin varmasti yhtä lailla tottunut. Ahvenanmaa kuulosta niin mukavalta suussa.

Palasimme tänään aamulla takaisin satamaan. Kymmenhenkinen, kansainvälinen ryhmämme vaikutti aika väsyneeltä. Osasyy voi olla kaksipäiväinen, pitkälti ulkona tapahtunut talviähellys. Toisena syynä nostaisin ehkä Viking Linen tanssilattian, jonka rytmit vei eilisyönä mennessään.

Kolme yötä reissussa tuntui pitkältä, kun tekemistä riitti aamusta iltaan. Eikä oikeastaan niinkään tekemistä vaan näkemistä ja kokemista. Yhdeksään uuteen ihmiseen tutustuminen ottaa aikansa. Omalta osaltaan haastetta tuo, että vain yksi joukosta puhuu natiivista englantia ja muut omalla, uniikilla tavallaan. Kaikki puhuivat tosin erittäin hyvin, joten sinänsä ongelmaa ei ollut, mutta äidinkieli on aina äidinkieli.

En ollut ennen hypännyt pois laivasta Maarianhaminassa aamuyöllä! Klo 04:25 riitti väsynyttä porukkaa silloinkin. Näiden väsyneiden hetkien väliin mahtuu nyt kuitenkin monta muistoa, joista laitan kuvia ja tekstiä satamaan myöhemmin.

Oli niin kaunista. Sellaista satumaailmaa, jota esittelee mielellään ulkomaisille vieraille. Seilasimme lautoilla ja kuuntelimme ratisevaa, nitisevää jäätä rannalla. Kaikki näytti kovin siniseltä ja vasta muiden ihmetellessä ymmärtää itsekin, miten vähän valoa Suomeen oikeasti joulu-tammikuussa tipahtaa.

Seikkailin kaikenkattavassa nuhassa koko kolme päivää. Aamulla kotiin palatessani peilistä katsoi kasvot, joiden keskellä, nenän ympärillä paistoi punainen alue. Loppuu niistetty naama on saanut nyt rasvaa viitisen tuntia putkeen, alkaa hiljalleen helpottaa. Voitte kuvitella millaista huumoriarvoa kerää suomalainen, joka aivastelee alvariinsa ja kiskoo nenäsumutetta salaa pöydän alla.

Vitsailivat, että olen niin tottunut 20 asteen pakkasiin, että leudompaan saaristoon mentäessä iskee vieroitusoireet päälle. Tämä tarina kuulostaa kivemmalta kuin liian pitkä flunssa. Olkoon siis niin.

-Henriikka

7.10.2015

Minne menisin, mitä tekisin?

–

matkustusTags: matkailu, matkavinkit, matkustus, travelling

Lähetin juuri serkun pimeään, kotimatkalle täältä kotimme lämmöstä. Ihana haaveiluillallinen ja paljon puhetta menneestä, tulevasta ja omista poluista. Omien reittien luominen ja löytäminen on kyllä tärkeää. Että on itse raivannut tiensä ja tietää millaisella alustalla kävelee. Tunnistaa ääriviivansa ja askeleensa, seisoo valitsemiensa teiden ja päätösten takana, ainakin riittävästi. Kun on itse luonut omat polkunsa, voi sitten harhareitin päätteeksi palata samaa tuttua reittiä takaisin kotipesälle. Olisihan se rankkaa, jos pitäisi aina kulkea aivan oikeaan suuntaan.

Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Vaan minä en ole kala, vaan minä en ole kala, lauloi Ultra Brakin.

Olen pitkästä aikaa tilanteessa, kun tulevaisuudessa ei siinnä matkaa. Oli kesäkuun Transsiperia; Venäjä, Mongolia ja Kiina. Oli elokuinen Botswana ja syyskuinen, vieläkin itkettävä Turkki. Saan viimeisen Turkin raportin kirjoitettua tänne tällä viikolla ja Botswanastakin olisi vielä pari artikkelin verran jäljellä. Mutta mitä nyt? Minne menisin, mitä tekisin? Tiedän aivan taatusti haluavani raivata reitin taas jonnekkin vähän kauemmas.

Uskon rakastavani Norjaa. Vuoristoja ja luihin valuvaa kylmyyttä. Villahousuja ja -pipoja (löysin eilen täydellisen, vaan jätin sen kauppaan yyh!), alati kaunistuvaa maisemaa ja ainakin oman mielikuvani äärimmäistä rauhaa. Vähän liian pientä telttaa, vähän liian kylmiä varpaita ja vaahtokarkkeja nuotiolla, jos sellaisen saa Norjaan sytyttää.

Mutta entä Kanada? Talvinen Kanada tai ehkä keväinen, kesäinen tai syksyinen Kanada? Vuokra-auto ja unet takapenkillä. Takaluukusta kurkistava aamuaurinko ja mukavan tavalliset, inhimilliset, kohteliaat ihmiset, joilla on jalat maassa ja käytännölliset takit. Auton etulasin skrapaus yltiömäisen pakkasyön jälkeen ja kirkkaan helottava tähtitaivas. Torontossa näkisin sekä NBA:n että NHL:n, salaiset haaveni, joita ei kehtaa ääneen sanoa.

Mutta mitä vielä? Mausteinen Intia, kaukaiselta ajatukselta tuntuvat Galapagos-saaret ja kerran koettu, mutta vielä lyhyeksi visiitiksi jäänyt Mongolia villihevosineen. Enhän tippunut vielä edes hevosen selästä, vaikka melkein onnistuin. New Yorkin suosituksetkin olisi listattava uudelleen kolmen vuoden jälkeen ja kaiken tämän lisäksi on vielä Japani, Brasilia, Meksiko, Argentiina, Nepal, Senegal, Namibia ja kaikki Euroopan valloittamattomat ja valloitetut. Ja sitten ne kaikki maat ja kaupungit, joiden nimet on liian vaikeita tällaisen Suomi-tytön suuhun.

Mitä sinä suosittelisit kaikista maailman paikoista? Ajattelin, että voisin taas ryhtyä budjettikuurille matkahaaveen vuoksi. Mihin kannattaisi lähteä talvilomalle? Entä jos vuodenajoista ei ole väliä?

Minun polkuni ohjaavat usein vähän kauemmas. Mutta lähelläkin on hyvä.
Onneksi äiti muistaa aina muistuttaa siitä puhelimessa: ”Ei sun aina tarvitse lähteä jonnekkin.”

Mutta äiti, kun minä olen lähtiessäni aina kaikista eniten läsnä.

– Henriikka

Kuva: sooperarticles.com

8.9.2015

Botswana 3: Afrikkalainen huvipuisto

–

kaverit, matkustusTags: africa, afrikka, amusement park, botswana, gaborone, huvipuisto, lions park, matkailu, matkustus, travelling

Palataanpa takaisin Afrikan tantereelle, yhteen elämäni oudoimpaan kokemukseen: botswanalaiseen huvipuistoon. Voitteko uskoa, että löysimme keskeltä aavikkoa ”Lions Park” -huvipuiston, jonka laitteiden ainoat käyttäjät olimme. Keskellä ei mitään nousi vuoristorata, maailmanpyörä ja keinukaruselli. Ja tottahan toki me kokeilimme kaikki laitteet.

Idea lähti siitä, että Bea oli kuullut paikallisilta tutuiltaan, Lions Parkin olevan käymisen arvoinen. Emme tienneet paikasta muuta. Bussipysäkillä kyselimme neuvoa perille pääsemiseksi ja meidät ohjattiin oikeaan minibussiin. Taas kerran saimme ihmettelyä siitä, mitä länkkärinaiset tekevät botswanalaisen julkisen liikenteen seassa.

Pyysimme pysähtymään oikeassa kohtaa ja puolen tunnin köröttelyn jälkeen pysähdyimme ison tien varteen ja kuulimme: ”Tässä olisi Lions Park.” Missään ei näkynyt mitään. Kuski viittelehti oikeaan suuntaan: ”Sinne päin vaan, sieltä se tulee vastaan.”

Ja vajaa kilometrin kävelyn jälkeen huvipuisto todella häämötti edessämme. Kahdeksan euron pääsylipulla sai hurvitella koko päivän. Oli talvialennukset, sillä vesipuisto ja allas olivat poissa käytöstä, koska oli talvi ja liian kylmä polskutteluun (30 astetta, hoh hoh).

Kirmasimme kaikissa laitteissa, olimme ainoat. Kaksi lapsiperhettä tuli vähän meidän jälkeemme puistoon, mutta kävivät tietysti vain lasten laitteissa. Me ajoimme huvipuiston ympäri junalla, pyörimme keinukarusellissa, ihailimme maisemia maailmanpyörässä, hurjastelimme Star Dancerissa, heiluvissa simpukoissa ja muissa laitteissa, joissa heikoimmilla olisi oksu lentänyt.

Oli niin outoa, ettei sitä voi kuvailla. Aina kun istuimme laitteeseen, joku henkilökunnan jäsenistä käveli jostain kopiltaan painamaan laitteen päälle. Ja saatoimme istua laitteessa ainakin kolmesti putkeen: ”Once more!” Henkilökuntaa nauratti kaksi innokasta leidiä hameissaan.

Kuulemma kesäaikaan huvipuisto virtaa väkeä, mutta näin talven ja kevään taitteessa paikassa ei käy juuri kukaan. Aution oloinen huvipuisto oli kuin kauhuleffasta. Alueelle oli kannettu super vanhat ja kriipeimmät laitteet, joita muut huvipuistot eivät enää huoli enkä olisi ihmetellyt, jos jostain kuivasta pusikosta olisi noussut painajaisteni karmaiseva klovni.

Pelottavinta kaikessa oli tietysti vuoristorata. Meinasin jo skipata tämän ilonpidon, mutta kun rakas ystäväni ilmoitti menevänsä siihen ilman minuakin, otin haasteen vastaan. Pelkällä reisien päältä kulkevalla turvapuomilla varustettu vuoristorata tuntui aika hurjalta ja kyllä siinä rukousta saikin laittaa yläilmoihin ensimmäisellä rundilla. Mutta mitä vielä! Hullun hauskaa! Vedimme tyhjällä vuoristoratavaunulla kolme kierrosta putkeen, vaihtaen välillä vaunua kokeilunhaluisina. Turhaan nynnyilin, kyllähän botswanalaiset handlaa vuoristoradat.

Mikä kokemus, mikä päivä. Vaikkei jonottaa tarvinnut kertaakaan, meni puistossa useita tunteja. Väsyneet, auringon paahtamat suomalaiset raahustivat ennen pimeäntuloa ison tien viereen liftaamaan ja kärsivällisen odottelun jälkeen saivat kuin saivatkin kyydin takaisin kotiin. Tai siis ”kotiin”.

Melkoista seikkailua.

– Henriikka

Ps. Mutta arvatkaa ketä olin tänään vastassa lentokentällä? No tuota samaista Botswanan mimmiä. She’s back.

30.8.2015

Botswana 2: Gaborone haltuun

–

matkustusTags: africa, afrikka, botswana, gaborone, matkailu, matkustus, travelling

Kuvaterveisiä Afrikan savanneilta. Tai ei aivan, mutta Afrikasta ainakin. Otimme Bean kanssa kuuden kokonaisen päivän aikana hyvin haltuumme Botswanan pääkaupunkia, Gaboronea ja vierailmme ympärillä olevissa kylissä julkisen liikenteen voimin.

Botswana oli minulle maana yllätys. Kalaharin autiomaa peittää valtiosta noin 85 prosenttia ja koko maassa on vain 2 miljoonaa asukasta, joista Gaboronessa noin 226 000, ja maa on afrikkalaisittain sangen vauras maa. Vaikka tiedän toki, ettei Afrikka ole yksi suuri maa, en ollut ymmärtänyt maan vaurautta. Talouskasvun vahvana perustana ovat timantit, u-u-uuu. Myös kielipolitiikka yllätti: maan virallinen kieli on englanti ja sitä puhutaan erittäin hyvin, vaikka maan kansalliskieli onkin tswana.

Kuljimme paikasta toiseen pääosin kombeilla, minibusseilla, jotka risteilevät tiettyjä reittejään Gaboronessa ja lähialueilla. Reilun puolen tunnin matka maksoi noin 30 senttiä, joten kukkaro ei näistä kyydeistä päässyt keventymään turhan paljon. Yksityisiä taksejakin kokeilimme, niillä matkan sai yhteensä 3–9 euron hintaan. Oli hauska huomata, miten huokeat hinnat olivat vaikuttaneet maassa asuneen ystävän ajatteluun. Sellainen ero hintapyynnissä, joka itselle tuntui Suomen hintoihin verrattuna mitättömältä, saattoi aiheuttaa Beassa tiukkaa tuhahteltua taksikuskille.

Botswana on myös oiva liftausmaa, jos sellaiseen rohkenee. Me liftasimme heti ensimmäisenä päivänä lentokentälle ja takaisin hakemaan yöllä perässäni saapuneen rinkkani. Vaikka saimmekin kummastuneita katseita, saimme kyydit nopeasti, helposti ja ilmaiseksi.

Saapumispäiväni ilta meni iloitessa. Puolen vuoden tauko ja pitkä lentomatka oli tipotiessään, kun pääsi vaihtamaan kuulumisia ja tajuamaan, että tässähän lomaillaan viikon verran yhdessä. Turistiretket siirrettiin suosiolla seuraaville päiville.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä lähdimme valloittamaan ”main mallia”, ”buss rankkia” ja muita olennaisia kaupungin paikkoja. Gaborone on ”espoomainen”, eli yhtä tiettyä keskustaa ei ole vaan pienet keskittymät on ripoteltu ympäri kaupunkia. Myös esikaupungissa riittää nähtävää, kun katujen varsilla on myyjiä, joilla on tarjota ruokaa ja tavaraa ämpäreistä mehujääpuikkoihin ja ranskanperunoihin.

Yllättävän yleinen näky on karkkimyyjät, joiden pöydille on levitetty erilaisia muovikääreissä olevia irtokarkkeja. Vesimeloonin tai vaikka kirsikanmakuisen sokerikarkin saa mukaansa kolmella sentillä. Mietin moneen kertaan, miten niin monta karkkimyyjää voi ylipäänsä pärjätä kaupungissa?

Botswanalaiset ihmiset ovat erittäin iloisia ja ystävällisiä. Ihmiset tulevat juttelemaan, kyselevät viereiseltä bussinpenkiltä ja haluavat kuulla kuulumisia ja tarinoita Suomesta. Oli ilahduttavaa päästä vaihtamaan keskusteluita niin monen paikallisen kanssa.

Niin kuin usein Suomea köyhemmissä maissa, joskus on tietenkin vaikea erottaa, mikä kommunikaatio on aitoa. Vaaleaihoisten ja esimerkiksi vaaleiden hiusten koskettamisen ajatellaan tuovan hyvää onnea, ja siksi ystäviä saattaa olla jonoksikin. Eurooppalainen ihminen on botswanalaisen silmissä automaattisesti rikas ja vaikka kerjäystä ei ollut lainkaan, joskus joku pieni lapsi saattoi tulla viereen kurkkimaan, josko vaalea muukalainen jättäisi hänelle lantin tai pari.

Omat vertailukohteeni ovat Afrikasta Etiopia ja Tansania enkä voi väittää pystyväni ajattelemaan näitä kolmea maata toisiaan vertailematta, vaan analysoin automaattisesti maanosien mukaan. Vaikka Etiopia ja Tansania ovatkin hyvin erilaisia, Botswana erottuu näistä kahdesti vielä huomattavammin.

Bussiasemalla sain kynsiini myös elämäni hirveimmän manikyyrin, vieläpä lopputulokseen verraten kolmen euron kiskurihinnalla. Ajattelin, että tästähän nappaan itselleni punaiset kynnet loman kunniaksi. Bea oli käyttänyt bussiasemien naisten kynsihuoltoa ja ollut tyytyväinen. Vaan oma kosmetologini olikin toista maata: ensin hän skraappasi kynsieni pinnan piloille superkarkealla viilalla, jonka jälkeen hän lakkasi kynsilakalla miltei koko sormenpääni. Tätä seurasi armoton sormien puhdistusoperaatio, johon kului ainakin 20 vanulappua.

Minun järkeni olisi sanonut, että tarkemmalla lakkauksella olisi päässyt vähemmällä. Mutta minun tai länsimaiden logiikka ei aina purekaan ulkomailla. Kaiken kukkuraksi mimmi lakkasi nimettomäni kysymättä glitterlakalla. Nauroimme koko viikon botswanalaiselle manikyyrilleni ja disco-nimettömilleni. Kynsilakka alkoi kupruilla heti. Ilmeisesti maali oli pilaantunut auringossa. Korvaamattomia muistoja, jotka aika kultaa kivasti ja jäljelle jää vain ihanat, aurinkoiset kynsienlakkaaja-naiset.

Mutta tsekatkaapa tuo herkkuannos yllä! Ranskalaisia, kurpitsaa, samp+bean (maissia ja papuja sekaisin) ja nyhtökanaa. Paikallinen ruoka vie kielen mennessään vaikka ulkonäkö oli harvoin hivelevä. Ja mikä keliaakikon unelmapaikka: ainaisen vehnän sijasta käytetään todella paljon maissia eikä nälästä tarvinnut olla huolissaan.

Edelliskuvan ateria maksoi vajaa kaksi euroa ja sitä ylemmän kuvan annokset ostimme kadulta hintaan 1,20 euroa. Botswana-mätöt for life. Voisin huomaamattani tuplata kokoni, jos muuttaisin tuonne asumaan. Samppi-niminen maissimuhennos ja nyhtölihat olivat omia suosikkejani. Nirsoilija saattaisi kauhistella, kun lihan sijasta saattaa toisinaan löytyä mikä tahansa eläimen osa, mutta me riemuitsimme värikkäästä katuruoasta.

Siinä missä ensimmäinen päivä meni käyskennellessä, keräsimme toisen päivän aamuna rohkeutemme ja lähdimme bussiasemalle sopivaa dösää metsästämään. Bea oli jostain lukenut, että reilun tunnin matkan päässä kaupungista on sympaattinen ”astiatehdas”, jossa paikalliset tekevät käsityönä erilaisia saviastioita.

Eipä aikaakaan, kun oikea linja-auto oli hurauttanut meidät perille saakka.

Eurolla sai suloisia mukeja, kahdella eurolla murokulhoja. Ostimme itsellemme ja tuliaisiksi kaikkein kauneimmat. Kaikkiin astioihin oli raaputettu käsin ”hand made in Botswana”, mikä tietenkin toi niihin meidän silmissämme lisäarvoa.

Paikalliset olivat hämmästyneitä ja hämmentyineitä visiitistämme. Erityisesti se, ettemme aja autolla, aiheutti ihmetystä. ”Why don’t you go by car?”, ikään kuin kaikilla länkkäreillä olisi automaattisesti valkoinen maastoauto alla. Toisaalta ymmärrettävää. Ehkä heillä on aihetta tällaisiin oletuksiin.

Paluubussin piti tulla kylään kahdelta. Vaan eipä tullut, odotimme puolitoista tuntia. Usko olisi jo horjunut koko odottamiseen ellei pysäkillä olisi ollut muitakin, jotka kököttivät Gaboroneen kyytiä odottamassa. On se aina merkillistä ajatella, miten Suomi toimisi, jos bussit vain jättäisivät välillä tulematta tai saapuisivat parin tunnin viiveellä. Lomalla ei onneksi ollut kiire ja saimme pysäkiltä monta uutta ystävää, jotka kutsuivat itse itsensä Suomeen.

On ideaalitilanne, että pelkkä perillepääsy olisi riittänyt onnistuneeseen lomaan. Saimme viettää Bean kanssa pitkästä aikaa aikaa yhdessä. Pörräsimme ympäri kaupunkia, söimme paljon jäätelöä, nautimme aamiaisesta vuokra-asunnon terassilla ja kertasimme kevään ja kesän tapahtumia ja tunteita. Toisaalta tuntui, että olisi kotona. Kaikki oli niin tuttua ja turvallista. Matkustaminen saa ihan uuden luonteen, kun saa itselleen oppaan, jolla on jo kulmat ja kuppilat tiedossaan.

Fiiliskuvat eivät loppuneet tähän. Saattepa nähdä huvipuistonkin, jonka ainoat asiakkaat olimme.

Sain tänään Jannen kotiin Islannista ja lähdemme nyt Helsingin Juhlaviikkojen huvilatelttaan kuuntelemaan toivottavasti ihanaa konserttia. Elokuun viimeinen viikonloppu, haikeus ja kesän kättely. Se olisi pian taas siinä.

– Henriikka

29.8.2015

Botswana 1: Kahden vuorokauden menomatka

–

matkustusTags: addis abeba, africa, afrikka, airport, arlanda, botswana, ethiopia, etiopia, gaborone, johannesburg, lentokenttä, matkailu, matkustus, stockholm, travelling, tukholma

Mukavaa lauantaita kaikille. Täällä ollaan heräilty eilisten rapujuhlien vuoksi vasta puoleltapäivin, jonka jälkeen alkoi armoton Botswanan kuvien läpikäynti. Tästä juttusarjasta ei Siperian tapaan ole tulossa usean viikon mittaista, mutta fiiliskuvia reissulta on huomattava määrä.

Lähdin matkaan kaksi viikkoa sitten lauantaina. Kun ystäväni Bea lähti helmikuussa Tansaniaan, jonka jälkeen Botswanaan, päätin pyrkiä sinne häntä tervehtimään. Tansaniassa olen käynyt kolme vuotta sitten, joten prioriteettilistan ykkösenä keikkui Botswana.

Hain netin kautta mahdollisimman halpoja lentoja Helsingistä Gaboroneen, mutta edestakaisten lentojen hinnat olivat kahdella vaihdolla maaliskuussa siinä 1300–1400 euron paikkeilla. Too much, tiesin, joten päätin ruveta kartoittamaan vaihtoehtoja. Yhdellä vaihdolla perille pääseminen ei tietääkseni ole edes mahdollista. Huomasin, että Tukholmasta lentää 2–3 vaihdolla noin 600 eurolla. Siihen erilliset, halvat lennot Tukholmaan ja takaisin noin viidelläkympillä, niin avot, lentopaketti oli valmis ja pian maksettu.

Tosi säästäjä olisi ottanut vielä lentojen sijasta reittimatkat laivalla Tukholmaan ja takaisin, mutta niin hc en ole sentään minäkään. Aikakin on rahaa.

Olin ostanut Tukholma–Addis Abeba–Johannesburg–Gaborone–Addis Abeba–Tukholma lennot Flightfinder-nimiseltä palveluntarjoalta. Hinta oli huomattavan edullinen, mutta hyvää saa harvoin halvalla ja aika nopeasti huomasinkin kyseisen lafkan olevan aika kamala. Asiakaspalvelu oli ailahtelevaa, hidasta ja epämääräistä, lentoaikataulut vaihtelivat useaan otteeseen parin tunnin heitoin ja lentodokumentit tulivat sähköpostiin vasta menomatkaa edeltävänä päivänä. Lopulta kaikki meni ihan hyvin ja lennot olivat onneksi nimelläni varatut, mutta pohdin Tukholmaan saakka, mahtaakohan varaus ja kyseinen Flightfinder olla edes oikeasti olemassa.

Tukholma–Helsinki välin lennot olivat Supersaverin kautta ostetut ja Finnairin, eivätkä täten aiheuttaneet minkäänlaista stressiä. Jos kuitenkin erikseen ostettujen lentojen takia myöhästyy seuraavalta lennolta, uudet liput joutuu ostamaan itse. Myös matkatavarat on käytävä heittämässä itse uudestaan liukuhihnalle. Siksi olin katsonut sekä meno- että tulomatkalla usean tunnin vaihtoajan Tukholmassa, jotten vain missaisi Arlandasta Etiopiaan tai Tukholmasta kotiin lähtevää lentoa.

Saavuin Tukholmaan rinkkani ja reppuni kanssa innoissani ja jännityksissäni. Koko edellisilta ja lähtöaamu oli mennyt rästihommien hoitamisessa ja matkafiilis alkoi vasta hiljalleen hiipiä luihin. Janne oli nakannut minut Helsinki-Vantaalle, mutta sen jälkeen olin omillani. Tuntui hyvältä olla yksin reisssussa, yksin vastuussa. Toisaalta eksoottinen kohdemaa ja huoli lentojen olemassaolosta vähän jyvittivät leveimmästä hymystäni.

Vaan kuinkas kävikään! Istuin ensin Tukholmassa odotetun mukaisesti kolmisen tuntia odotelemassa ilta kahdeksalta lähtevää lentoa ja kuuden maissa kävin heittämässä rinkkani hihnalle.

”Niin, siis se lento lähteekin vasta puolelta öin.”
”Mitä? Eihän siitä ole ollut missään informaatiota eikä tietoa näy lähtevien lentojen tauluissa? Minkä vuoksi se on myöhässä?”
”En tiedä yhtään. Tässäpä päivällislipuke, niin et kuole nälkään.”
”Ok, kiitos. Odottavatkohan jatkolennot Etiopiassa?”
”Aivan varmasti. Ei syytä huoleen.”

Vaan kuinkas sitten kävikään! Lento olikin reilu seitsemän tuntia myöhässä ja lähti vasta puoli kolmen aikaan yöllä Arlandasta. Mikä herttainen 12 tunnin odottelu rakkaassa naapurimaassa. Otin lungisti ja nukuin usean tunnin terminaalissa, mutta toiveet jatkoyhteyksien odottamisesta valuivat sormien läpi kuin kuivista kuivin hiekka.

Onneksi sentään nukun missä vain ja milloin vain. Lentokoneen hurinassa pitkästä yölennosta huolimatta sain hyvät yöunet pohjalle ennen kuin Etiopian vihreät vehreät kukkulat alkoivat näkyä ja kone laskeutui turvallisesti Addis Abebaan.

Etiopiassa oli täysi tohina päällä. Harva oli jäämässä Addikseen ja kaikki jatkoyhteydet olivat jo menneet. Matkustajia yritettiin survoa parhaansa mukaan seuraaville lennoille. Yöpaikkaa tarvitsevat kärrättiin minibusseilla hotelleihin ja nälkäisille jaettin ruokalippuja. Jonottelin tunnin verran kuullakseni, että minut on laitettu seuraavan aamun lennolle Johannesburgiin, sillä vaikka Etiopiasta lentäisi myös suoria lentoja Botswanaan, jouduin kiertämään alkuperäisen lentoreittini kautta.

Sain käteeni väliaikaisen viisumin, hotellin nimen ja kasan ruokalippuja. Pitäydyin lentokoneessa tutustumieni serbialaisten bisnesmiesten vanavedessä vaan tiemme erkanivat, kun meidät sijoitettiin eri hotelleihin.

Passitarkastukseen jonottaessani viereisestä rivistä kuului hihkaisu. Kolme ruotsalaismiestä viittoilivat luokseen: ”You look so lonely.” Vastasin rehellisesti, että hivenen yksinäiseltä tuntuukin juuri nyt. Selvisi, että olemme menossa samaan hotelliin ja vaikka heidän Tansanian lentosta lähtikin jo samana yönä, loppuilta meni heidän kanssaan (miekkoset edellisessä kuvassa). Tukholmalainen jäbä oli menossa työharjoitteluun kuukaudeksi ja ruotsalaisveljekset olivat muutaman viikon matkalla tekemään jotain itselleni hämäräksi jäänyttä projektityötä. Toinen veljeksistä oli ammatiltaan pelastussukeltaja, ja päättelin mielessäni, että ehkä hän halusi pelastaa yksinäisen, vaalean tytönkin lentokentältä haahuilemasta.

Vaikka kaikki säätö turhauttikin, päättää ottaa säädön seikkailuna. Sitä paitsi mikä tuuri, että sain viettämään ylimääräisen vuorokauden juuri Addis Abebassa, jossa asuin kolme kuukautta vuonna 2009. Kadut ja kaupunki näytti tutulta ja kertasin mielessäni asioita, joita tiedän ja muistan paikasta. Mietin 18-vuotiasta Henriikkaa, jonka rohkeus oli nykyiseen Henriikkaan verrattuna moninkertaista ja silmät kymmenesti sinisemmät.

Luin kirjaa, söin illallista, harkitsin pihalle lähtöä, mutta väliaikaisen viisumin vuoksi pitäydyin virkailijoiden toiveiden mukaisesti sisätiloissa. Yritin tavoittaa Beaa, jota en ollut saanut kiinni koko päivänä. Kun ennen nukkumaan menoa vihdoin sain hänet kiinni, oli hän odottanut minua Gaboronen lentokentällä:

”Missä sä oikein olet?!”
”Etiopiassa. Missä sinä?”
”Täällä lentokentällä. Olen odottanut sua kuusi tuntia. Tulin kolme tuntia etukäteen, kun jännitti niin paljon.”

Helpotus oli molemminpuoleinen, kun kummallakin oli kaikki hyvin. Nauroimme yhdessä ja tunnistin ystäväni puolen vuoden tauon jälkeen täysin samaksi tyypiksi. Kuka menee kolmea tuntia aiemmin odottamaan? Naurattaa vieläkin ajatella. Huikea mimmi.

Kello soitti viideltä ja aamupalan jälkeen minibussi kuljetti takaisin lentokentälle. Olin täynnä virtaa ja toivoa, että pääsisin vihdoin perille. Ja vaikka hotellisuihku olikin jääkylmää ja päälle piti laittaa samat likaiset vaatteet, niin mieli oli tukkina nukutun yön jälkeen hyvä. Oli nostalgista herätä moskeijojen ja kirkkojen ääniin, kaikki kuulosti samalta kuin silloin kuusi vuotta sitten.

Maanantai oli pelkkää matkustusta ja lentokentillä odottelua. Ettei kuitenkaan olisi mennyt liian helpoksi, niin matka meinasi tyssätä taas Etelä-Afrikan lentokentälle. Matkustus-stoorini oli kuulemma niin älytön, ettei sitä voinut uskoa. Kuka nyt varaisi alunperinkään yli vuorokauden kestävät lennot vain reilun viikon lomamatkalle? Saadakseni uudet lentoliput Gaboronen koneeseen, piti minut mennä virallisen passintarkastuksen kautta maihin ja käydä selvittämässä koko tarinani lentoyhtiön agentille.

Pyörin Fjällräven selässä suurella lentokentällä ja tulin kolmesti työntekijän pysäytetyksi sen vuoksi, että he luulivat alaikäisen olevan eksyneen vanhemmistaan. Turhautunut, huvittunut nauru kävi kylässä monesti, mutta lopulta sain agentilta uudet lentoliput kouraani ja tiedon siitä, että pääsen vielä saman illan koneeseen. Woop woop woop! Virkailija kysyi vielä lopuksi, olenko ollut ennen lentokentillä ja osaanko oikealle portille. Lupasin yrittää parhaani ja hihittelin mielessäni.

Turvatarkastuksen jälkeen ostin itselleni jäätelöä juhlan kunniaksi. Pääisin vihdoin ystävän kainaloon!

Johannesburgista Gaboroneen lentäneessä koneessa oli lisäkseni vain kuusi muuta matkustajaa. Kun pieni lentsikka laskeutui Botswanan maaperälle, olin räjähtää innosti. Kuu oli hauskasti kellallaan, ja aurinko laski liian kauniisti (ks. ensimmäinen kuva). Olin kolmatta kertaa Afrikassa ja ensimmäistä kertaa Botswanassa. Ilma oli lämmin, mutta ei sellainen tukala lehmänlöyhäys. Mieli oli rauhallinen, vaikka haisin navetalta ja hiukset olivat likaisemmat kuin koskaan.

Laukku ei saapunut, mutta olin jo unohtanut, että sellainenkin hyvä tuuri olisi voinut olla olemassa. Kävelin tuloporteista ja näin Bean. Voi että, miten olin häntä kaivannutkaan! Riemu oli rajaton.

Koskaan eläessäni en ole saanut parempaa afrikkalaista ateriaa kuin Bean asunnolla odottanut munakas, kattilasta tarjoiltu salaatti ja valkoviini-lasillinen. Kun vihdoin sai jättää survivor-asenteen, pääsi suihkuun ja vaihtamaan puhtaat lainavaatteet päälle, huomasin miten väsynyt olin. 52 tunnin menomatka oli laittanut matkalaisen aivan äärirajoille. Oli ihanaa, ettei tarvinnut selvittää enää yhtäkään asiaa. Laukunkin oli määrä tulla seuraavana päivänä lentokentälle.

Menomatkan keskeinen itseanalyysini aihe oli, olenko enemmän sellainen backpacker, joka näyttää lentokontällä rennolta ja paljon matkustaneelta. Jolla on reppu selässä ja monta reissua takana ja tulossa. Passi täynnä leimoja ja pää täynnä tarinoita. Vai näytänkö aivan avuttomalta pieneltä tytöltä, joka ei tiedä maailmasta mitään ja joka yrittää esittää rohkeaa itselleen liian suurissa saappaissa?

Veikkaan, että olen vahva sekoitus molempia.

– Henriikka

18.8.2015

Trans-Siperia aasta ööhön: käytännön ohjeet junamatkalle

–

elämä, matkustus, vinkitTags: aamukahvilla, beijing, juna, junamatka, matkustus, mongolia, ohjeet, olosuhteet, pakkaaminen, ruokailu, russia, siperia, suomi, trans-siperia, transsiberian, transsiperia, travelling, tutorial, ulan bator, venäjä, vinkit

Janne tässä moi. Nyt on luvassa raakaa faktaa, Henriikka nimittäin pyysi minua kirjoittamaan Trans-Siperian junamatkasta kattavan infopaketin vastaavaa reissua miettiville.

Jos ja kun olet lukenut kesäkuussa taiteillun 11-osaisen matkakertomuksemme (alkaa tästä) tämä kirjoitus on varmasti osittain kertausta. Selvää on myös, että vastaavan reissun suunnittelijat ovat blogin lukijoissa todennäköisesti marginaalissa, mutta osalle juttu on toivon mukaan avuksi.

Venäjällä junailusta on tullut koko ajan suositumpaa, eikä ihme: askeettinen junakokemus tutussa mutta niin vieraassa naapurimaassamme on tylsyydessään ihmeellisen kiehtova. On todella mukava tunne nostaa kirja nenälle omalla punkallaan ja antaa kiskojen kolinan rauhoittaa usean päivän ajaksi.

Listaa tullaan päivittämään vinkkien ja kommenttien perusteella, lisäksi kaikkiin kysymyksiin vastataan kykyjen puitteissa, joten avatkaa sanaiset arkkunne!

Reitin suunnittelu

Reitin pohtiminen on varmaan monille se ensimmäinen juttu. Vaikka Trans-Siperian rata kulkee virallisesi tiettyä reittiä pitkin Moskovan ja Vladivostokin välillä, kohdetta voi vaihaa ja matkan varrelta voi poiketa syrjäkyliin ja metropoleihin useammassa kohtaa. Stopit reitin varrella ovatkin iso osa matkakokemusta, joten suuri suositus niille. Ensin kannattaa kuitenkin miettiä matkan päämäärä, sillä se määrittää paljon: jatkuuko matka kohdekaupungista vielä eteenpäin, miten jatkoyhteydet toimivat ja niin edespäin. Kun päämäärä on selvä, perehtyminen radanvarsikaupunkeihin voi alkaa.

Moskova-Peking:
Meidän reittimme kulki Moskovasta Mongolian kautta Pekingiin. Tämä reitti on erinäisten lähteiden mukaan kaikista suosituin turistireitti, ja varsin ymmärrettävästi: matkalle mahtuu kolme valtiota ja Pekingistä on helppo jatkaa mihin suuntaan tahansa kulkuvälineellä jos toisella. Suoria junia kulkee tällä välillä vain yksi viikossa per suunta (ja sekin on todella usein loppuunvarattu), mutta harvemmin koko matkaa painellaankaan täysin suoraan. Moskovasta katsottuna risteyskohta sijaitsee vasta neljän vuorokauden matkustamisen jälkeen Ulan Uden kaupungissa, jossa tämä rata kääntyy kohti etelää perinteisen Trans-Siperian radan posottaessa kohti itää. Ulan Udeen asti voi siis rauhassa matkustaa millä junavuorolla tahansa.

Moskova-Vladivostok:
Toinen todella suosittu väli on se varsinainen Trans-Siperian rata, eli reissu Moskovasta Vladivostokiin. Matkaa tulee tällä reitillä yhtä monta päivää, mutta päämääränä on Kiinan järkyttävän kokoisen pääkaupungin sijaan neuvostohenkinen teollisuuskaupunki Japaninmeren rannalla, Koreoiden pohjoispuolella. (Tätä kirjoittaessa totesin, että onpahan siinäkin aikamoista mystiikkaa. Pitäisi varmaan vielä sekin testata.)

Suosittuihin pysähdyspaikkoihin kuuluu esimerkiksi Baikaljärven rannalla sijaitseva Irkutsk, sekä Kazan, jonka kautta perusreitti ei edes kulje, mutta jota ympäröivää Tatarstanin tasavaltaa monet pitävät hyvin kauniina ja näkemisen arvoisena kohteena. Under the radar -vaihtoehto on myös esimerkiksi Trans-Mantsurian rata, joka päätyy Pekingiin, mutta ei suhaakaan Mongolian läpi vaan kiertää sen itäpuolelta.

Muista myös, että jos et aio kulkea edestakaisin, reitin voi kulkea kumpaan tahansa suuntaan. Länsi-itä –suunta on käytännössä aina suositumpi, etenkin länsimaalaisten keskuudessa. Aidon venäläisseuran varmistamiseksi suositellaan siis idästä kohti Moskovaa matkaamista. Varsinaista turistungosta tuskin on kummallakaan suunnalla.

LIPUN OSTAMINEN JA MATKUSTUSLUOKAT

Lippujen hankinta:
Lipun ostamiseen on muutama eri vaihtoehtoinen tapa. Itse ostimme lippumme Venäjän rautateiden omilta verkkosivuilta, mikä oman kokemuksen ja muutamien lähteiden perusteella on kaikista halvin tie. Selaaminen on yksinkertaista, mutta varsinainen ostotapahtuma vaatii rekisteröitymistä, joka kuitenkin käy melko kivuttomasti. Huomaa, että kaikki juna-aikataulut näytetään Moskovan ajassa, kaupungin aikavyöhykkeestä riippumatta.

Toinen tapa on rynniä Moskovassa (tai muussa lähtöpaikassa) lippukioskille tikettien toivossa. Näillä tiskeillä lippujen hinnat ovat samaa luokkaa kuin yllämainituilla verkkosivuilla, mutta palvelua voi olla hankala saada ilman venäjänkielen taitoa. Paikalliset sanovat, että etenkin suoriin Moskova-Peking -juniin tämä on melko toivotonta, mutta muihin voi löytyäkin paikkoja etenkin, jos ei matkusta aivan pahimpana lomakautena. Lippuluukulta ostaminen on todellisen fiilismatkustajan tapa, kun suunnitelmia ei haluta tehdä etukäteen.

Kolmas tapa hankkia matkalippunsa on erinäisten matkatoimistojen kautta. Matkatoimiston kautta voit hoitaa kaikkien lippujen (ja viisumien) hankkimisen simppelisti ja vaivattomasti, mutta huomattavasti kalliimmin. Paitsi että firmat tietysti ottavat välistä, suurin osa matkatoimistoista ei tarjoa mahdollisuutta ostaa halvimman luokan, eli kolmosluokan matkalippuja. Kyseessä on siis ennen kaikkea budjetti vs. vaivattomuus -kysymys.

Huomioi, että minkäänlaista sarjalippua Venäjän juniin ei voi ostaa. Jos siis päätät stoppailla matkan varrella ahkerasti, ostat lipun jokaiselle välille erikseen. Tämä tulee tietysti jonkin verran kalliimmaksi, muttei mitenkään mainittavasti.

Lisäksi on sanottava, että lähes kaikkia suosittuja reittejä liikennöidään myös linja-autoilla tai muilla kulkupeleillä. Ei ole epätavallista, että jonkin välimatkan liput onkin myyty jo parin päivän ajalta loppuun. Silloin 15 tunnin bussimatka tai minivankyyti on myös varteenotettava vaihtoehto.

Matkustusluokat:
Lipunoston suhteen olennainen kysymys on, missä luokassa haluaa matkustaa. Valintaan vaikuttaa oma matkabudjetti (josta seuraavassa kappaleessa), mutta myös omat tavoitteet ja vaatimukset matkan puitteista. Venäjän junissa on pääsääntöisesti kolme matkustusluokkaa:

Luokista hintavimman, eli ykkösluokan valitseva löytää itsensä kahden hengen hytistä, jossa saattaa junasta riippuen olla erilaisia mukavuuksia, kuten pehmeämmät sängyt. Hyvällä tuurilla high-seasonin aikaan ykkösluokkalainen saa jopa oman pienen privavessan. Jos matkaat kahdestaan, etuna on mukava määrä yksityisyyttä. Jos taas matkustat yksin, tilanteesta saattaa hyttikaverista riippuen tulla hyvin mukava tai todella kiusallinen. Huomaa, että tätä luokkaa ei todellakaan löydy kaikista junista ja henkilökohtaisesti ajattelen, ettei se kovin järkevä rahareikä olekaan – Venäjän juniin ei ylipäätään kannata mennä luksusta etsimään.

Toinen luokka eli kupé löytyy kaikista junista. Kupét ovat neljän hengen hyttejä, joista varaat yhden sängyn. Sängyt ovat laadultaan aikalailla samanlaisia kuin muissakin luokissa, vaikka tämäkin riippuu hieman junasta. Jos arvostaa yksityisyyttä ja matkustaa neljän hengen porukassa, kakkosluokan edut ovat selvät: ovet saa lukkoon, jalkatilaa on enemmän, eikä huono lotto-onni voi tuoda epämääräisesti tuijottavaa keski-ikäistä venäläismiestä viereiseen punkkaan. Toisaalta kakkosluokan makuupaikka on lähes tuplat kolmosta kalliimpi, eikä tasoero ole yksityisyyttä lukuunottamatta kovin merkittävä.

Kastin pohjalta löytyy kolmosluokka eli karjavaunu, venäläisille plastkartny. Vaunu koostuu ikään kuin yhdeksästä kuuden sängyn kokonaisuudesta yhden käytävän varrella. Avotilassa on siis yhteensä 54 petipaikkaa. Karjavaunun etuihin lukeutuvat sen edullinen hinta ja sosiaaliset puolet: käytävän varrella kohtaa varmasti monenlaista kulkijaa. Meille karjavaunu oli budjettimatkaajina ja ”autenttisten kokemusten” etsijöinä luonnollinen valinta, emmekä pettyneet.

Budjetti

Iso lohko matkabudjetissa kuluu ylläesiteltyihin junalippuihin. Se on myös se osuus, jota on vaikea tarkkaan arvioida, sillä muuttujaan vaikuttaa junatyyppi, matkustusluokka, ostopaikka ja se, kuinka paljon matkan varrella aikoo pysähdellä. Suoran matkan edullisimmassa luokassa Moskovasta Vladivostokiin saa noin 300 eurolla. Me starttasimme Helsingistä ja pysähtelimme muutaman kerran matkan varrella, jolloin matkojen yhteishinnaksi tuli noin 500-600 euroa. Sen pitäisi riittää sekä Helsinki-Peking -reitille, että Helsinki-Vladivostok -välille kolmosluokassa. Jos sen sijaan ostaa liput matkatoimistosta, pysähtelee paljon ja nukkuu kakkosluokan hytissä, rahaa kuluu tuhat euroa enemmän. Suosittelen tsekkailemaan hintoja tuolta Venäjän rautateiden verkkosivuilta, esimerkiksi täällä esitellystä taulukosta ja kyselemään erinäisiltä matkatoimistoilta.

Viisumeiden osto on toinen pakollinen rahareikä. Suomalainen saa viisumit sekä Kiinaan että Venäjälle hyvin helposti täyttämällä muutamia lomakkeita. Rahaa ne syövät Venäjän osalta mukavat 84 euroa, Kiinan osalta taasen noin 70 euroa. Mongolia on poistanut viisumivaatimuksensa Suomen kansalaisilta muutama vuosi sitten. (EDIT: Mongoliaan tarvitsee taas viisumin!) Muista hankkia viisumit hyvissä ajoin!

Majoitusbudjetti riippuu täysin pysähdysten määrästä ja kestosta. Hostelliasuminen ei ole mainittavasti Suomea halvempaa, mutta varmasti edullisiakin majataloja löytyy. Referenssinä, me nukuimme Irkutskissa 20 € / yö (sisälsi lounaan) ja Mongolian pääkaupungissa Ulan Batorissa 13 € / yö. Ruoan suhteen löydät kätevän taulukon esimerkiksi täältä. Pääasiallisesti ruoka on hieman Suomen hintoja halvempaa Moskovaa lukuunottamatta, joka on hyvin kallis.

Pakkaaminen

Tässä kätevä pakkauslista, joka kyllä oikeastaan sopii checklistina reissulle kuin reissulle. Ei sitä tarvi orjallisesti noudattaa, mutta ainakin vinkkejä tästä saa:

• Bikinit • Maitohappobakteerit • Pyyhkeet (ohuet!) • Vaatteet • Kevyt juomapullo • Aurinkorasva • Lenkkarit • Huivi • Lippis • Hygieniatuotteet • Shampoot ja pesuaineet • Omat lääkkeet • Muki • Passi • Rahapussi / käteistä • Korvatulpat Pelikortit • Purkkaa • Vihko • Kyniä • Kirjat • Laturit / reissu-akku-laturi • Rakkolaastarit/normilaastarit • (Kuivashampoo) Muovipusseja • Vessapaperi • Aurinkolasit • Narua • Jeesusteippi• Pieni peili • Eväät (erityisruokavaliot) • Meikit • Lukko • Puukko • Yleistyökalu • Silkkimakuupussit• Harja • Opaskirja (padilla?) • Kertakäyttösadetakit • Sandaalit • Sateenvarjo • Hihnoja • Ohut ja kevyt takki • Antibioottikuuri • Laktoosipillerit • Otsalamppu • Usbikaapelit sun muut (hubi?) • Muistikortit • Kamera • Kameran laturi • Tussi • Passikopiot ja kaikki muut tositteet • Opiskelijakortit / muut kortit • Kuulokkeet ja soitin • Kangaskassi • Päiväreppu

Muutamia nostoja:
Kenkäpuolella ehdoton suositus helposti jalkaan sujautettaville sandaaleille / släbäreille / flip flopeille. Lattiaa kyllä siivotaan kerran päivässä, joten se ei sinänsä ole törkyinen, mutta kunnon varvastossut tekevät käytävillä liikkumisen huomattavasti kivemmaksi – puhumattakaan vessakäynneistä. Sitä paitsi venäläisiltä löytyy vastaava varustus jaloista.

Vessakäynneistä puheenollen – varaa mukaan wc-paperia. Meidän matkallamme sitä oli aina toileteissa, mutta aivan kaikilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri.

Gadgettidiggareille kätevänä vinkkinä USB-hubi, eli –jakorasia. Uudemmista vaunuista löytyy ruhtinaallisesti yksi pistorasia per kuusi punkkaa, mutta vanhemmissa niitä on koko vaunulle vain kaksi. Tuskin junassa tulee turhan paljon tarvettakaan laitteiston lataamiselle, mutta on aina kohteliaampaa ja nopeampaa ladata kaikki vipstaakelinsa kerralla. Ja tietysti ylimääräisiä laturipaikkoja voi tarjota myös matkakumppaneille.

Omia astioita ei välttämättä tarvitse mukaan, sillä junasta voi lunastaa panttia vastaan teemukin. Tämä tuntui olevan tavallinen käytäntö paikallisten keskuudessa. Meillä oli omat ruokailuvälineet (kuppi, kippo, lusikka-haarukka) mukana, minkä koimme varsin mukavaksi aamupuuroa keitellessämme.

Sanottakoon nyt vielä, että kuten reppureissulle yleensäkin, pakkaa maltilla! Yleensä tavaraa tulee otettua aina liikaa. Toki perusreppureissuun verrattuna on otettava huomioon, ettei pyykkääminen (saati suihkussa käyminen) junassa onnistu, eli jos aiot matkata koko seitsemän päivän junaradan yhteen pötköön, ota mukaan useampi paita ja alushousut – sinun ja matkatovereidesi iloksi.

Itsellämme oli matkalaukkuina hyväksi todetut 50-60 -litraiset rinkat. Junaolosuhteissahan matkakassin tyypillä ei ole periaatteessa suurempaa merkitystä. Jos siis olet tottunut käyttämään vetolaukkua tai kiekkokassia, etkä aio kulkea väliasemilla tai kohteessa pidempiä matkoja tee mitä lystäät.

Ruokailu junassa

Käytännössä erityisruokavalioista kärsimättömän ei tarvitse kantaa ruoanmurustakaan mukaan junaan. Jokaiselta asemalta löytyy kioskeja, kauppoja ja mummoja, jotka tarjoavat antimiaan. Kioskeista löytää elintärkeää kylmää vettä ja muita juomia, nuudeliannoksia, jäätelöä, hedelmiä ja kiskan koosta riippuen melko laajallakin valikoimalla muuta syötävää. Mummoilla myynnissä on kalaa, täytettyjä piiraita mysteerisisällöillä, lihamöykkyjä ja pottuja. Hinnat eivät päätä huimaa, joskaan hintataso ei myöskään ole aivan maan tasalla. Jäätelöpuikko oli laiturin kioskista euron verran, kaalipiiras ehkä 50 senttiä.

Koska samovaarista saa mielin määrin kiehuvaa vettä, kätevintä on suunnitella ruoka-annoksensa sen ehdoilla. Nuudeleita saa kioskeilta ja esimerkiksi pussikeittoja ja kaurahiutaleita voi ostaa moskovasta tai matkan varrelta isommista kaupoista.

Junista löytyy myös ravintolavaunut. Niiden taso kuulopuheiden perusteella vaihtelee paljon, joten on tuurista kiinni, sattuuko junaasi gourmet-ravintola vai räkälä. Myös junayhtiö vaikuttaa ravintoloihin, sillä kiinalaisten operoimissa junissa menyy on luonnollisesti kiinalaisempi. Se on kuitenkin varmaa, että ravintolavaunujen antimet ovat melkoisen hintavia. Me emme omalla reissullamme junaravintolassa ruokailleet, joten kirjoitahan ihmeessä kommentteihin niistä omia kokemuksiasi!

Junaolosuhteet & Turvallisuus

Lopuksi vielä pari sanaa junaolosuhteista. Mitään luksustahan ei ole tiedossa, muttei kauhutarinoita jätöksistä vessojen seinillä ja vodkapäissään riehuvista miehistäkään kannata uskoa. Jokainen saa oman sänkynsä, jokaiselle annetaan muovipussitetut puhtaat lakanat ja toisia matkustajia arvostetaan. WC:t (joita on kaksi per vaunu) ja muut tilat ovat melko siistejä, ja kaksi junaemäntää siivoavat niitä päivittäin. Kanssamatkustajina on todennäköisimmin vanhuksia, pieniä perheitä ja pitkiä työmatkoja taittavia miehiä. Vodkan lipittäminenkin on lain kirjaimen mukaan kiellettyä, eli jos sitä tapahtuu, sen ei luultavasti sinua pitäisi häiritä.

Sosiaalisuus voi olla junassa hankalaa, sillä kielimuuri on luultavasti venäjää taitamattomalle matkaajalle suuri. Venäläiset tuntuvat silti sosiaaliselta väeltä, eli hymyjä vaihdetaan ja yläsänkyläiset saavat tulla ventovieraan alasängylle istumaan. Myös ruokaa on usein tapana jakaa, joten pienet herkut (tai jopa tuliaiset Suomesta!) voivat olla hauskoja tapoja ottaa paikallisiin kontaktia.

Matkatavaroiden puolesta pelkääville meillä ei ole tarjota rötöstilastoja, mutta ainakin oma kokomuksemme oli hyvin turvallinen. Varmuus on tietenkin aina kiva, siksi välitön suositus lähtee alasängyn valinnalle nukkumapaikaksi. Sänkyosa lepää metallisen laatikon päällä, jonne matkamies tai -nainen voi sujauttaa arvotavaransa piiloon. Nukkua voi siis hyvillä mielin. Ja tämä laatikko on siis oikeasti iso: yhteen sai tungettua melko mukavasti kaksi rinkkaa ja kameralaukun.

Loppuun voisi vielä lainata Henriikkaa reissuraporttimme kolmannesta jutusta:

”Kun kulki usean päivän ajan junalla, ajantaju hävisi. Omasta punkasta muodostui pieni pesä, josta seuraili ohikiitäviä maisemia ja kyliä ja syventyi kirjoihin. Avoimesta ikkunasta pieksi pientä tuulenpuuskaa. Ei ollut mihinkään kiire eikä mikään velvoittanut. Nukahtaa sai kun siltä tuntui ja aktivoitua taas kun koki tarpeelliseksi. Välillä joku paikallinen istui sängylläsi, ihan noin vaan lupaa kysymättä. Ensijärkytyksen jälkeen tajusimme, että niin se homma toimii. Sittemmin valtasimme itsekin monien mummojen jalkopäitä. Samalla aika kuitenkin kiihtyi valtavan nopeasti. Tunteja saattoi kulua sekunneissa ja kumma kyllä, neljän yön jälkeen oli sellainen tunne kuin ei olisi vielä ehtinyt kyllästyä ihan tarpeeksi.”

Kommentoithan, jos koet jonkin kohdan kaipaavan muutosta tai täydennystä!
Hyvää Trans-Siperian matkaa!

– Janne & Henriikka

Lue koko Helsinki-Siperia-Mongolia-Peking-matkakertomus:

Trans-Siperia 1: Moskova
Trans-Siperia 2: Junamatka Moskovasta Irkutskiin
Trans-Siperia 3: Kolisevan junan kiskoilla
Trans-Siperia 4: Kohti Baikalia
Trans-Siperia 5: Talviturkki jäi Baikal-järveen
Trans-Siperia 6: Olkhonin saarella
Trans-Siperia 7: Venäjän yli Mongoliaan
Trans-Siperia 8: Uskomattoman kaunis Mongolia
Trans-Siperia 9: Mongolialaista elämää Ulan Batorissa
Trans-Siperia 10: Pahuksen Peking
Trans-Siperia 11: Kiinan muurille ja kotiin

4.7.2015

Trans-Siperia 11: Kiinan muurille ja kotiin

–

kaverit, matkustusTags: aamukahvilla, beijing, china, great wall, kiinan muuri, matkustus, trans-siperia, transsiberian, transsiperia, travelling

Viimeistä viedään kaverit. Samalla käsitellään vihoviimeinen kokonainen matkapäivä, joka oli todellinen loppuhuipennus upealle matkalle: Kiinan muurin katsastus.

Kiinan muuria on alettu rakentaa jo 700-luvulla ekr., mutta miljoonista kivenmurikoista koostuva pötkö oli nykyisessä muodossaan valmis vasta pari vuosituhatta myöhemmin. Muuria voi käydä ihailemassa todella monessa eri paikassa, joista itse valitsimme Mutianyu-nimisen spotin. Se on reittinä melko jyrkkä ja tunnettu useista vartiotorneistaan. Matkaa Pekingistä on noin 70 kilometriä, eli suurin piirtein saman verran kuin huomattavasti turistoidumpana mainostettuun Badalingiin.

Kaikki sanoivat, että muurille kannattaa lähteä aamuvarhain. Näin säästyy isoimmilta ruuhkilta ja samalla välttää kävelemästä pitkiä matkoja hirveässä helteessä. Heräsimme kuudelta aamulla ja suuntasimme rankka-sateessa bussiasemalle. Oli onni, että juuri muuripäivälle sattui sadetta. Toisinaan tukalankin kuuma säätila olisi vienyt muurilla tarpoessa energiat täysin. Olimme ottaneet selville matkan taittuvan parhaiten yhdellä linja-autolla läheiseen pikkukaupunkiin, josta jatko taittuisi taksilla. Kokonaismittaa yhdensuuntaiselle taipaleella olisi puolitoista tuntia.

Kaikki ei mennyt taaskaan ihan niin kuin suunniteltiin, vaan tutuksi tullut asioiden lievä hankaluus iski taas silmille. Bussiasemalla virka-asussa häärinyt nainen kertoi googlaamamme bussin olevan ehdottomasti hölmömpi vaihtoehto ja ohjasi meidät toiseen. Autoon tungettiin taas kovalla kyynerpäätaktiikalla ja se täyttyi äärimmilleen. No, lopulta tämä reitti tuli tietysti kalliimmaksi, sillä vaikka matka taittui nopeammin, vei linja-auto meidät selvästi aiottua kauemmas, mikä taas nosti taksimatkan hintaa. Olisi vain pitänyt uskoa omia ennakkosuunnitelmiaan. Mutta minkäs teet, kun paikallinen täti melkein kantaa bussinpenkkiin istumaan.

Perille kuitenkin päästiin, vieläpä iloisesti laulavan (ja harvinaisen karvaisen) miekkosen kyydissä. Kuski kertoi odottavansa meitä noin kolmen tunnin jälkeen ja katosi ravintolaan.

Oli jännää saapua muurille, kun ei tiennyt yhtään mitä odottaa. Olisiko paikka täysi turistikarnevaali vai olisiko jäljellä lainkaan autenttista tunnelmaa? Vuoren juurella sijaitseva ala-asema oli suhteellisen rakennettu. Lipunmyynti, turistihintaisia kioskeja ja muutamia ravintoloita (tietysti Burger King ja Subway muiden joukossa). Itse muuri siinsi jonona vuoren päällä. Vaihtoehtona oli kivuta ylös jalan tai ottaa ilmeisen suosittu vaihtoehto nousta tuolihissillä. Meitä peloteltiin yli tunnin rankalla kävelymatkalla. Kustannussyistä valitsimme kuitenkin omien jalkalihasten käytön ja lopulta matka taittui verrattain kevyesti, 20 minuutissa.

Muurille saavuttua kiinnitti ensimmäisenä huomiota sen kokoon. En tiedä näkyykö kivinen rivistö todella kuuhun asti, mutta se oli valtava. Kaiken lisäksi me tietysti näimme vain murto-osan koko rakennelman massiivisuudesta. Tuollaisen rakentamiseen on kulunut järkyttävä määrä kiveä ja miestyötunteja, etenkin kun miettii Ming-dynastian aikaista rakennustekniikkaa (josta minä en siis tiedä todellisuudessa mitään, kunhan googlasin päteäkseni).

Lisäksi muuri oli yksinkertaisesti hyvin kaunis. Sellainen käsittämätön rakennelma upean luonnon keskellä. Vaelsimme muutaman kilometrin lenkin pitkin sen kivisiä käytäviä. Muita kävijöitä oli melkoisesti, muttei riesaksi asti. Kuvia sai ottaa kenenkään tunkematta ruutuun. Itse maksoin reilusti ylihintaa kahvista, mutta totta kai oli käytettävä mahdollisuus kuljeskella aamukahvilla pitkin yhtä maailman ihmeistä.

Hauska matkalla oppimamme nippelitieto oli, etteivät mongolialaiset käytä Kiinan muurista perinteistä englantilaista käännöstä ”The Great Wall”. Ilmeisesti heillä päin muuria ei pidetä rakennussyynsä vuoksi niin ”upeana”, vaan muuria kutsutaan astetta arkisemmin nimellä. ”The White Wall”.

Muurilla saimme huomata saman ilmiön kuin Pekingissäkin: kiinalaiset halusivat väkisin päästä kanssamme yhteiskuvaan. Olin unohtanut vuoden 2011 Taiwanin matkan jälkeen tämän käytöksen kokonaan.

Olo oli kuin julkkiksella, kun ujo mustatukka liukui luvan kysyttyään viereeni ja nosti ilmaan rauhanmerkin sekä selfiekepin. Välillä käteen tungettiin jopa Kiinan lippu. Tuttu juttu varmasti muillekin kiinankävijöille. Kadulla kävellessä saattoi huomata myös monen salakuvaavan (hyvin vähän salassa).

Onkohan niin, etteivät vähän kauempana periferiassa asuvat kiinalaiset oikeasti ole nähneet meitä länkkäreitä livenä? Vai mikä homman nimi oikein on? Länkkäri ei ollut Kiinassa edes mikään harvinainen näky. Etenkin Pekingissä länsimaalaisia näkyi reilusti, arviolta saman verran kuin Helsingissä tummaihoisia. Hauskaa olisi ollut itse tehdä paikallisten kanssa samaa – tiedustella yhteiskuvan mahdollisuutta, tarjota suomenlippu käteen ja nostaa kamera ilmaan. Please, kertokaa mikä tämä kuvausjuttu on?

Palattuamme Pekingiin aika valui nopeasti loppuun. Kului viimeinen ilta jäähyväis-illallisineen ja pakkauksineen ja saapui viimeinen aamu: reissumme päätepiste. Hyvästelimme matkatoverimme absurdin tiiviin yhteiselon jälkeen. Alina ja Juuso jatkoivat vielä kuukaudeksi Vietnamiin ja Thaimaahan (heidän matkablogiaan voi lukea täältä). Pieniä kateuden hiukkasia oli ilmassa, mutta tuntui myös erittäin kivalta palata omaan kotiin.

Lentokone nousi ilmaan Pekingin lentokentältä yhdentoista aikaan aamulla ja saapui kahdeksalta illalla Helsinki-Vantaalle. Välissä vietettiin raukea nelituntinen Moskovassa. Nyt ei lähdetty piipahtamaan sipulikirkolla. Kertasimme sen sijaan matkan vaiheita, junamatkaa Venäjällä, Baikalin jääkylmää vettä, heppakyytiä Mongoliassa ja fillarointia Pekingin pyörämeressä. Tällaisten kokemusten jälkeen tuntui hienolta palata Suomeen.

Toivottavasti olette jaksaneet matkustaa näiden juttujen kanssa. Tiedän, että asukuviin tottuneille tämä on voinut olla raskas tie, haha. Toivottavasti olen kuitenkin voinut sanojen ja kuvien kautta välittää teille jotain siitä fiiliksestä, jota matkalla koimme.

Näin tänään Helsingin kaivopuistossa ystävän, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän kertoi lukeneensa kaikki matkaraportit. ”Aina aamulla töissä tsekkasin nopeasti, eihän ole tullut sähköpostia ja sitten aloin lukemaan uutta juttua.” Tuntui tosi kivalta. Kun etsimme itse tällaisesta matkasta tietoa, etenkin Venäjän junista ja valitsemastamme junaluokasta löytyi vähän tietoa. Päätimme jo ennen matkaan lähtöä, että pitää sitten itse kirjoittaa, jotta joku voi hyötyä kokemuksistamme, jos on itse lähdössä samantyyppiselle seikkailulle.

Tämä oli todella yksi elämäni hienoimmista matkoista tähän asti, oli niin paljon koettavaa ja nähtävää. Kaiken ohella tuli oltua paljon omien ajatusten kanssa: pohdin paljon itseäni ja elämääni, pohdin millainen olen ja millainen haluaisin olla. Analysoin ihmissuhteita ja elämäni arvoja ja prioriteetteja. Sain ehkä koottua sellaisia tuntoja kokoon, jotka Suomessa tuntuvat leviävän kaiken kiireen keskellä. Omien ajatusten lisäksi sain kuitenkin nauttia myös huikean hyvästä matkaseurasta. Tuntui tärkeältä, että sai jakaa tähtihetkiä kolmen huippuystävän kanssa.

Kiitos matka, kiitos maailma. Kiitos teille, kun jaoitte kanssani nämäkin hetket.

– Henriikka

2.7.2015

Trans-Siperia 10: Pahuksen Peking

–

kaverit, matkustusTags: aamukahvilla, beijing, china, kiina, matkustus, peking, trans-siperia, transsiberian, transsiperia, travelling

Jaksattekos roikkua vielä siellä ruudun toisella puolella? Matkajuttuja on vielä kaksi jäljellä – nyt tullaan jo Kiinaan. Olin kuullut ennakkoon Kiinasta pelkkää huonoa. Siis Peking on yksi niistä harvoista paikoista, joista olen kuullut lähinnä pelkkää kehnoa. Olimme käyneet Jannen kanssa molemmat Taiwanissa ja Hong Kongia moni on kehunut, varsinaisen Kiinan ennakko-oletukset olivat kuitenkin niin alhaalla kuin olla ja saattaa.

Matka Mongoliasta Kiinan pääkaupunkiin oli hyvin uuvuttava: ensin yöjunalla pitkin Gobin autiomaan itäreunaa Kiinan puolelle rajaa, josta epäilyttävien elekielineuvottelujen jälkeen pikkubussilla eteenpäin. Meitä kyllä hieman varoitettiin pikkubussin ottamisesta, sillä näiden ”mustien taksien” kuskit ovat kuulemma usein melkoisia kaahaajia. Vaihtoehtona olisi ollut virallinen makuupaikoilla varusteltu linja-auto rajalta Pekingiin. Minivan vei voiton, koska se oli sekä hieman halvempi että nopeampi. Toki matkustusmukavuudesta piti vähän tinkiä auton ollessa viimeistä paikkaa myöten täysi (plus yksi ylimääräinenkin) koko 11 tunnin ajan.

Puuduttavan istumisen ja muutaman nihkeähkön wc-kokemuksen päätteeksi saavuimme Pekingiin. Kello pyöri puolenyön paikkeilla, kun kuljettajamme lopulta löysi hostellimme. 365 Innin respa oli auki ympäri vuorokauden ja siellä meitä odotti leveästi hymyilevät kiinalaiset kasvot. Puhelias respamies jaksoi puhua vielä puolisen tuntia ennen kuin päästi meidät sänkyyn. Oli ihanaa olla tervetullut, vaikka parasta oli kun kaveri lopetti stoorinsa ja päästi pötköksi puhtaisiin lakanoihin.

Aamun valjetessa pääsimme tutkimaan aurinkoista Pekingiä kaikkine puolineen. Hostellimme sijaitsi todella hyvällä paikalla tutkimusretkien näkökulmasta. Otimme hostellin viereisestä pyörävuokraamosta pyörät ja lähdimme huristamaan ympäriinsä. Aika äkkiä sitä ymmärsi, että kartalla minimaaliselta näyttävä matka saattoikin olla usean kilometrin pyrähdys. Ihmisiä oli plivin pimein ja paikkoihin sai jonottaa. Mikäs siinä auringon porotellessa rullailla kiinalaisia katuja.

Pekingin pakollisista nähtävyyksistä suurin osa osoittautui hieman pettymyksiksi. Taivaallisen rauhan aukio oli vain aukio ja Maon jättitaulun olisi voinut tsekata netistäkin. Tietäähän sen, että usein nähtävyydet ovat vain paikkoja, joilla on ollut joku spesiaalimerkitys. Pekingissä pakkaa sekoitti kuitenkin vielä miljoonat ihmiset. Kun on ensin jonottanut tunnin turvatarkastukseen tai kävellyt pari kilometriä ylipäänsä päästäkseen jonnekkin, haluaisi nähdä jotain spesiaalia.

Vaikka otimmekin ~~reissun viimeiset kolme päivää~~ koko reissun aika lungilla asenteella, Kiinassa meinasi hermo välillä kiristyä. Kulttuuri on niin erilainen ja ulkopuolelta vaikea ymmärtää, että länsimaiseen ajatteluun tottunut tippuu usein kärryiltä. Yksi haasteista oli, että kiinalaiset eivät mielellään kerro, etteivät tiedä jotain asiaa, vaan neuvovat mieluummin vaikka väärin. Suuntaa kysyessä neuvoja saattoi osoittaa aivan iloisesti täysin väärään suuntaan. Yritä siinä sitten pohtia, kuka oikeasti tietää ja kuka ei. Väentungoksessa pekingiläiset ovat ilmeisesti myös tottuneet pitämään puoliaan. Bussiin tai turvatarkastukseen sai rynniä kyynerpäätaktiikalla, jos halusi päästä etenemään.

Vuoden 2008 olympialakisoja varten rakennettu Olympiapuisto oli must see –kohteista hienoin. Linnunpesäksi nimetty stadion oli kauniisti valaistu ja myös uimastadion, Water Cube, oli arkkitehtuurisesti mielenkiintoinen. Puiston alueella oli myös paljon muuta elämää ja tapahtumaa.

Me päädyimme olympiapuistoon itse asiassa hieman vahingossa. Olimme googlailleet Pekingin vesipuistoja ja päätyneet valitsemaan alla näkyvän vesikuution sisään olympialaisten jälkeen rakennettuun Happy Magic Water Parkin. Puiston kehuttiin olevan paitsi äärimmäisen viihdyttävä temmellyspaikka, myös todella visuaalinen kylpykokemus. Monissa netistä löytämissämme listoissa paikkaa kehuttiin maailman parhaaksi sisävesipuistoksi.

Jouduimme porteilla kuitenkin taas toteamaan joidenkin asioiden olevan niin kummallisen vaikeita. Onneksi osasimme nauraa. Ensimmäinen myyjä kielsi koko puiston olemassaolon. Toinen myönsi sen olevan kuution sisällä, mutta valitettavasti juuri silloin suljettuna. Kolmannelta saimme tietää sen olevan vielä kolmisen tuntia auki, niin kuin olimme lukeneetkin. Hinta sen sijaan oli tuplat siitä, mitä nettilähteet antoivat ymmärtää. Ja kaikki nämä kolme henkilöä olivat töissä kyseisen paikan lipunmyynnissä.

Suolaisen hinnan edessä nöyryimme ja vain pojat menivät sisään erillisillä vierailulipuilla. Onneksi emme menneet, puistoa saattoi kuulemma kutsua lähinnä kämäseksi versioksi Turun Karibiasta. Peking, mitä ihmettä?

Ruokakulttuuri Pekingissä oli suomalaisiin kinkkilöihin tottuneelle outo. Suomalaisten kiinalaisten ravintoloiden ruokahan on aika kaukana siitä, mitä tarjonta oikeasti on. Ruokapaikkoja oli kyllä joka nurkassa ja tarjonta oli laajaa, mutta tilaaminen oli vähän arpapeliä, kiinankieliseltä listalta tai hyvässä tapauksessa annosten kuvista osoitettiin sormella yhtä ja toivottiin parasta. Muutaman kerran onnisti iloisesti.

Iltaisin kaduille ilmestyi hedelmä- ja jäätelömyyjiä ja muita ruokakojuja. Tämä oli mieluinen ilmiö kaupungin ruokaskenessä. Keliakian vuoksi jätin usein paikallisten ravintoloiden yllätyslounaat syömättä ja siksi oli ihana löytää yömarketeilta hedelmäkojuja. Vesimeloonia, ananasta, cantalopea, aprikoosia ja kirsikoita. Varmasti gluteenitonta.

Pekingin parhaaksi muistoksi ja fillarilla seikkailu halki suurten teiden ja pikkukujien. Uskomattoman hienon Kiinan muurin lisäksi pyöräily oli maan parasta antia. Paikalliset pyöräilevät niin paljon, että pyöräteitä on paljon ja ne pidetään hyvässä kunnossa. Suhaaminen paikallisten seassa toi myös hyvän kokonaiskuvan kaupungista ja sen ilmapiiristä, siksi vuokrasimme polkupyörät jokaisena kokonaisena päivänä. Hinta oli vaivaiset kolmisen euroa päivältä per naama. Peking on sitä paitsi niin valtava, että kävellen liikkuminen veisi hurjasti aikaa ja vaihtoehtoisista kulkupeleistä taksit köröttelivät etenkin päiväsaikaan melkoisissa ruuhkissa huomattavasti fillareita hitaammin. Metroverkko oli kyllä kattava, edullinen ja erittäin nopea ja näppärä, mutta myös hikinen ja ahdettu verrattuna katutasossa kiitämiseen.

Yksi Kiinan hulvattomimpia ilmiöitä kohdistui Janneen. Kenties Kiinassa ei pitkätukkaisia juippeja turhan paljon kulje, sillä ainakin minun miestäni luultiin päivittäin kymmeniä kertoja naiseksi. Parraton miekkoseni nutturoineen herätti paikallisissa hilpeyttä ja kikattelua. Eräs miespuolinen vartija kävi jopa kurkkaamassa hihattoman paidan sisälle varmistaakseen tilanteen! Ei tämä sen suurempi ongelma ollut, lähinnä herätti meissä huvittuneisuutta. Mielestäni kaula-aukot noissa Jannen rimpulapaidoissa olisivat olleet suhteellisen avoinaisia ollakseen naisten. Nänni vilkkui kainalosta harvase hetki. Vielä kansainvälisellä lentokentälläkin turvatarkastajilla meni pää sekaisin: oli mahdotonta tietää, tulisiko tuo nutturapää laittaa mies- vai naisvartijan kopeloitavaksi (kun Janne sitten itse kertoi tarkastajalle sukupuolensa, sai hän vastaansa huojentuneen hymyn). Saimme todistaa tätä ilmiötä hieman miedompana kyllä läpi koko reissun, sillä ei Venäjällä tai Mongoliassakaan juuri pitkätukkaisia miehiä näkynyt. Kiinassa juttu vain lähti jo hieman käsistä.

Oikeasti Peking oli ennakko-oletuksiini nähden positiivinen yllätys. Mutta se johtuu lähinnä siitä, että oletukseni olivat niin huonot. Pekingistä löytyy paljon hyvää, mutta koin sen matkakohteena myös raskaana ja vaikeana. Hong Kong kiinnostaa ja Shanghai olisi joskus mukava nähdä, mutta näkemästämme kolmesta maasta liputan näiden lyhyiden kokemusten perusteella Venäjää ja Mongoliaa huomattavasti korkeammalla. Luulen, että Kiinaan pitäisi muuttaa ainakin joksikin aikaa, että siihen pystyisi pureutua paremmin ja kulttuurin reunaan pääsisi roikkumaan edes vähän.

Valehtelin hieman alussa kun sanoin, että matkajuttuja on vielä kaksi jäljellä. Seuraavan jutun lisäksi aion tehdä kyllä myöhemmin vielä muutaman speksijutun, esimerkiksi oikeaoppisesta pakkaamisesta, mukanamme roikkuneista kirjoista sekä gluteenittomuudesta reissussa.

Varsinainen matkakertomus saa kuitenkin arvoisensa päätöksen lauantaina ja alkuviikosta palaan ihan tavallisen arjen pariin. Kesägrillailuihin, heinäkuiseen Helsinkiin, kirpputorilöytöihin ja sille päälle sattuessani vähän syvällisempiinkin teksteihin. Oijoi!

– Henriikka

Ps. Pekingissä käyneet. Mitä te tykkäsitte? Oma kokemuksemme oli lyhyt, kolme kokonaista päivää. Olisi kiva kuulla jakaako muut samoja fiiliksiä? Ja erikivaa olisi, jos joukosta löytyisi joku Pekingiin rakastunut, ettei lukijakunta tyrmää koko Kiinaa vain minun juttujeni perusteella.

1.7.2015

Trans-Siperia 9: Mongolialaista elämää Ulan Batorissa

–

kaverit, matkustusTags: aamukahvilla, juna, matkustus, mongolia, siperia, trans-siperia, transsiberian, transsiperia, travelling, ulan bator

Selvisimme maaseutuseikkailulta takaisin Mongolian pääkaupunkiin, Ulan Batoriin, ehjin nahoin. Ulan Batorissa vilisee asukkaita reilun 1,3 miljoonan verran, mikä on huima määrä maan 80 000:n asukkaan toisiksi suurimpaan verrattuna. Silti se on sopivan kompakti pääkaupunki. Kaupunki on oikeastaan melko ruma, mutta aika mahtava silti. Olen kuullut Ulan Batorissa vierailleilta tutuiltani todella ristiriitaisia mielipiteitä paikasta. Toiset ovat ihastuneet paikkaan ikihyviksi, toiset haluavat heti lipettiin. Itse kuuluimme ekaan porukkaan.

Majoituksemme oli sohvasurffaus-tyylillä Ulan Batorissa työskentelevän jenkkipariskunnan lattialla. Pari osoitti uskomatonta laupeutta ottamassa meidät luokseen, sillä he olivat muuttamassa pois maasta vain päivän lähtömme jälkeen! Silti he olivat todella vieraanvaraisia ja avuliaita. Ensimmäistä iltaa vietimme rattoisasti isommalla porukalla, kun joukkoon liittyi heidän hyvin kansainvälisiä ystäviäänkin. Uusia tuttavuuksia oli Australiasta, Kanadasta ja Mongoliasta. Janne sai kunnian napata porukasta viimeisen kaverikuvan ennen muuttoa.

Kun majoittui keskustan alueella, lähes kaikki on kävelymatkan päässä. Mielenkiintoisia museoita, hyviä ravintoloita ja ostosmahdollisuuksia oli paljon. Mongolian suurimmaksi riskiksi turisteille mainittiin lähes joka paikassa taskuvarkaiden todella suuri määrä. Itse emme joutuneet näpistelijöitä kohtaamaan, mutta varoitukset saivat kyllä hieman vainoharhaisiksi. Joka toinen vastaantulija näytti yhtäkkiä tuijottavan laukkujamme kiinnostuneina. Ainakin tuli pidettyä omaisuudestaan lujasti kiinni. Minkäänlaista turvattomuuden tunnetta en kuitenkaan kokenut. Enemmän pelkään Helsingin asematunnelissa.

Mongolialaisilla on outo mutta yllättävän toimiva piirre liikennekulttuurissaan: jokainen auto on taksi. Virallisia, taksikyltillä varustettuja kiesejä oli liikenteessä vain vähän, sen sijaan kuului yleissivistykseen tietää tavallinen kilometritaksa. Siinä sitä sitten aina kyytiä vailla ollessa kökötettiin tienposkessa käsi ojossa ja yleensä ensimmäinen auto otti kyytiin. Viimeistään toinen.

Osa näistä kuljettajista teki tätä omien matkojensa ohella, osa ajoi vartavasten kyyditsemistä varten. Kuulemma maaseudulta Ulan Batoriin työn perässä muuttaneita on paljon, mutta palkkatyötä odotellessa paras tapa tehdä elanto on viedä ihmisiä paikasta toiseen. Yksi meitä kyydinnyt nuoriherra otti meidät matkaansa ilmaiseksikin, oli kuulemma sillä tuulella. Mies kertoi kuuluvansa Mongolian lumilautailumaajoukkueeseen ja omisti ravintoketjun Ulan Batorista. Melkoinen tyyppi.

Keskustan ytimessä on vastikään Tsinghis Khanin aukioksi uudelleennimetty tori. Mongolia on muutenkin täynnä Tsinghis Khan sitä sun tätä. Ainakin ova ylpeitä herrastaan. Aukion mukulakivillä kuhisi ystävyksiä, bmx-pyöräilijöitä ja jäätelönsyöjiä ja se toimi selkeästi jonkinlaisena kohtaamispaikkana. Myyntikojuja ei ollut, mutta lastenmentäville radio-ohjattaville autoille ja mopoille tuntui olevan kysyntää. Joka puolella oli ylpeitä vanhempia ohjaamassa mukuloitaan kauko-ohjattavissa vempeleissä.

Aukion reunalla sijaitsevan parlamenttitalon edessä väkijoukkoa vartioi isoherra itse, massiivinen Tsingis-patsas valtaistuimellaan. Koska se tuntui olevan suosittu kuvauskohde, myös me menimme nappaamaan itsestämme valokuvat sen edessä. Kaikkein hauskimpia poseerauksia meillä ei kuitenkaan enää pienen välikohtauksen vuoksi ole olemassa. Alinan ja Juuson tarjotessa parasta akrobaattishowtaan patsaan edessä, yksi sen vartijoista käveli suoraan Jannen luo ja pyysi antamaan kameran. Roskakorinappula löytyi nopeasti ja niin kuvat katosivat bittiavaruuteen. Juuso pahoitteli kovasti ja kysyi palikkaenglannilla ”no photo?”, johon vartija vastasi ”yes photo, no pose.” As simple as that.

Onneksi kyseessä ei ollut sen vakavampi loukkaus, vaikka tyyppi onkin ilmeisen arvostettu hahmo maassaan. Esimerkiksi Thaimaassahan pienestäkin kuninkaan kuvien häpäisystä voi saada vaikka selliä. Olisihan se aivan eri tilanne nytkin, kirjoittaa nyt matkajuttuja Mongolian vankilasta.

Ulan Batorissa käytimme aikaa shoppailuun enemmän kuin missään muualla matkan varrella. Hintataso ei ole sinänsä superhalpa, mutta melko edullista silti. Keskustassa on myös lähekkäin muutama edullinen kauppakeskus, joista State Department Store on se perinteisin ja paikallisten silmissä paras. Jakinvillaa, kashmiria ja nahkaa oli tarjolla paljon, ja ostin muutaman lampaanvillaisen tuliaishuivin kympillä ja itselleni parinkympin viltin.

Viitisen kilsaa keskusta itään sijaitsee myös todella suuri tori. Kojuja on hehtaarikaupalla ja tarjolla oli varmasti kaikkea mitä perusmongooli arjessaan kaipaa wc-harjoista moottorinosiin ja kengistä toffeevohveleihin. Osa tavarasta on käytettyä, suurin osa kuitenkin uutta, paljon on sitä tavallista ”Kiina-krääsää”. Löytöjä teimme muutamia (ostin pandanmuotoisen paistinpannun hih hii) ja viihdyimme torilla muutenkin kuumuudesta ja ihmismäärästä huolimatta yllättävän hyvin.

Paha olo tuli vain sillä osastolla, jossa pikku pupujusseja ja kissimirrejä oli laitettu myytäviksi hieman liian pieniin häkkeihin. Kuvamateriaalia täältä ei ole, sillä erityisesti tätä paikkaa oli mainostettu taskuvarkaiden paratiisina, joten kamera jäi suosiolla kotiin.

Kävimme toisiksi viimeisenä kaupunkipäivänämme vierailemassa maan isoimmassa buddhaluostarissa. Saimme todistaa jonkinlaista rukouslaulutilaisuutta, jossa purppuraviittaiset munkit pikkupojasta vanhaan herraan soittivat lyömäsoittimia ja lauloivat. Toisessa tilassa oli samaan aikaan käynnissä opetushetki.

On hienoa, että tällaisiakin kulttuurikokemuksia voi hankkia ja että luostarialueelle ylipäänsä pääsee tallustelemaan. Tuossa uskonnossa on kyllä jotain hyvin kiehtovaa, vaikka sen mystisyys samalla pelottaa. Buddhalaisuus on aina näyttäytynyt kristinuskon jälkeen kiinnostavimpana. Filosofiansa tasollahan se on melko ymmärrettävää, rauhaan ja rakkauteen pyrkivää. Luostarissa tosin väkisin mietin, kuinka raskasta voi olla suorittaa uskonnollisia menojaan, kun joku turisti on koko ajan toljottamassa.

Myös tavankaupunkilaisia oli luostarissa useita, ilmeisesti lausumassa aamurukouksiaan ja hiljentymässä. Janne nappasi itselleen pienen, noin yhdeksän euron sakonkin, kun otti alueella valokuvia, vaikka siihen olisi pitäny hankkia erillinen lupa. Oltiin Mongoliassa ilmeisesti erityisen huonokäytöksisiä. Muuten alueelle sisään maksoi kolmisen euroa.

Koska majoittajamme tekivät muuttoa Intiaan, siirryimme vielä viimeiseksi yöksi hostelliin. Hinta 8-hengen dormissa ei päätä huimannut, olisiko ollut 6 dollaria per henki. Jos halpaa backpacker-mestaa etsii, niin Sun Bath Hostelille suositus.

Aamulla otettiin tilataksi ja siirryttiin rautatieasemalle; välineenä oli taas juna-autokombo, sillä suorat junayhteydet Pekingiin kulkivat vain kahdesti viikossa ja halusimme viettää Mongoliassa extrapäivänkin. Keula oli siis kohti Kiinaa ja erityisesti huhupuheiden mukaan kuuhun saakka näkyvää muuria.

Käsityöläis-Juuso fiilisteli junan avoliekkistä samovaaria ja kaikki oli hyvin. Muutamat reissun raivopuuskat ja yhteentörmäykset oli jo unohdettu ja tiimi toimi kuin suomalaisten junien vessat.

– Henriikka

30.6.2015

Trans-Siperia 8: Uskomattoman kaunis Mongolia

–

kaverit, matkustusTags: aamukahvilla, dream adventures, mongolia, terelj nationalpark, trans-siperia, transsiberian, transsiperia, travelling, ulan bator

Jos johonkin näistä teksteistä kannattaa keskittyä, niin tähän. Matkatarinat jatkuvat Venäjältä Mongoliaan. Kun saavuimme perille, Ulan Batorin linja-autoasema oli täynnä turistiopasta ja taksikuskia tarjoamassa majoituksia, kyytejä ja kiertomatkoja. Nämä tyypit tulivat oikeasti iholle, hyvä kun pääsi eteenpäin kulkemaan rinkkansa kanssa. Reissuhermostuminen hiipi luihin ja ytimiin, tuollaisissa tuntemattoman kulttuurin ruuhkapaikoissa on vaikea tietää, kehen voi luottaa. Koen vastaavanlaiset tilanteet kaikkein raskaimmiksi reissatessa. Ylitarjonnan keskeltä napattiin kyyti keskustaan, muut skipattiin, sillä majoitukset kaupungissa meiltä jo löytyi ja maaseutu kutsui jo seuraavana päivänä. Alina ja Juuso olivat hommanneet meille sohvasurffausystävät, joten majapaikkaan päästiin nopeasti lyhyen tutustumisen päätteeksi.

Heti ensimmäisenä kokonaisena päivänämme teimme sen mitä jokaisen Mongoliassa käyvän on tehtävä: lähdimme maalle. Taksi kuskasi meidät noin kahden tunnin päähän läheiselle luonnonsuojelualueelle, josta meidät saapui jeepillään noutamaan ystävällisesti hymyilevä paikallinen kolmekymppinen Poojee. Matkaa jatkettiin vielä puolen tunnin ajan käytännössä katsoen halki peltojen, läpi jokien ja yli vuorten. Maisemien kauneus sattui silmiin ja Poojee lauloi kovaa ja tietysti mongoliaksi. Oli todella hyvä mieli. Tuntui, että oli täysin irti Suomi-ajatuksista.

Majoituimme Dream Adventures -nimisessä söpössä jurttakylässä. Paikan omistaa pariskunta, jonka norjalainen Jeanett oli löytänyt miehekseen mongolialaisen turistioppaan Poojeen. Ensi kertaa tavattuaan Poojee ei ollut puhunut lainkaan englantia. Nyt he asuivat Storm-poikansa kanssa puolet vuodesta jurtassa Tereljin luonnonsuojelualueella ja pyörittivät matkailupalvelua.

Heidän valtakuntansa koostui oman telttansa lisäksi kahdesta neljän hengen majoitusjurtasta, ruokailujurtasta ja keittiöjurtasta, jossa asui myös palkattu kokki poikansa kanssa, sekä kaksi apulaista. Paikallisiin elintapoihin kuuluvasti alueella oli luonnollisesti myös hevosia, lehmiä, kanoja ja koiria. Tuntuu hurjalta edes ajatella minkälainen muutos on ollut vaihtaa Norja niin erilaiseen maailmaan. Toisaalta, kokemus on varmasti yhtä mullistava Poojeelle, joka vastaavasti viettää puolet vuodesta Norjassa opetellen kieltä. Rakkaus se on kummallisen vahva voima.

Ruoka oli Dream Adventuresissa ihmeellistä. Vaikka he olivat etukäteen luvanneet toteuttaa kaikki erityisruokavaliot, oli reissu tähän asti luonut tiettyjä epäluuloja täysin gluteenitonta ruokaa kohtaan. Pelko osottautui turhaksi, sillä eteeni tuotiin superhyviä annoksia toinen toisensa jälkeen. Jos muille oli tehty taikinaan leivottuja dumplingeja, sain omani kaaliin käärittynä. Valmistusvälineet olivat erit ja kaikkea mietittiin tarkasti. Tuntui niin hyvältä saada vatsa kunnolla täyteen lämpimillä aterioilla.

Maalla aika kului ihmetellessä asukkaiden menoa. Pikkupojat leikkivät autoillaan kanojen keskellä ja ottivat meidätkin mukaan touhuihin. Apupoika hoiti hevosia Poojeen kanssa ja Jeanett lähti auttamaan naapurin ”grandpata” lypsyssä puolen kilometrin päähän, jossa mekin saimme käydä kyläilemässä. Yksiä oudoimpia näkyjä koko reissulla oli myös, kun tämä 83-vuotias ”granpa” ratsastaa villisti jurttiemme ohi iloisesti vilkuttaen. Vanha pariskunta oli hyvin vieraanvarainen ja tarjosi meille jurtassaan mongolialaisia herkkuja. Kumpikin taisi pitää vähän outona Jannen valokuvausintoa, mutta antoi räpsiä. Jeanett kertoi kotimatkalla heidän lähinnä ihmetelleet innokkuutta ikuistaa heidän vaatimaton kotinsa niin perusteellisesti. Nomadikulttuurissa jurtta kuitenkin on aivan arkipäiväinen ja elintärkeä asumismuoto, jota laidunmaiden mukana siirrellään.

Maaseuturetken kohokohta oli päästä ratsastamaan hevosilla Mongolian style. Kolme meistä oli ratsastanut kerran aiemmin, joskin hillitysti aitauksessa lönkötellen. Paikalliset hepat ovat vähän pienempiä kuin eurooppalaiset, mutta hyvin voimakkaita kavereita. Hevosia ei kesytetä täysin, vaan ne ovat puolivillejä, mikä lisäsi hieman jännitysmomenttia. Myös ratsastustyyli on erilainen: yksi käsi on koko ajan kiinni satulassa ja suitsista pidetään kiinni toisella. Koni käynnistyy ja pysähtyy äänikomennoilla (ZU! ja uuuuuussshh) tai jos se ei tunnu tottelevan niin kevyt fudu kylkeen tekee yleensä tempun. Takapuolta pidettiin ilmassa ja olo oli kuin länkkärillä konsanaan. Täytyy kertoa, että me naiset olimme tuhannesti miehiä parempia koko touhussa. Miehet posottivat menemään takakenossa pyllyillään nuijasti pompotellen, kun taas minä ja Alina kiidimme sankareina.

Täytyy sanoa, että kun Poojee saattoi hevosia luoksemme, sydän hakkasi aika kovaa. Oreja tietysti, ”tammathan ovat tähän aikaan kaikki raskaana” (Eikös Suomessa yleensä nimenomaan vältetä oreja aloittelijoina?). Meistä ei kukaan ollut erityisen kokenut ratsumies, mutta satulaan noustiin pää kylmänä ja kypärä sen suojana. Sitten lähdettiin jolkottelemaan kevyttä kävelyä. Vaikka osa ratsuista testasikin aluksi ratsastajansa tahdonvoimaa, me kaikki saimme homman haltuun yllättävän nopeasti. Parinkymmenen minuutin kuluttua laukattiin jo täyttä vauhtia.

Toinen ratsastuskerta meni jo nopeammin kisailuksi. Poojee toi meille hieman voimakkaammat hevoset, sillä oli omien sanojensa mukaan huomannut meillä olevan tasapainoa. Omani oli hieman liiankin vahvatahtoinen. Se vaipui loppumatkasta jonkinlaiseen race-modeen, luimisti korvansa ja lähti hillittömään laukkaan. Poojeella oli vanhempi hevonen mukanaan, eikä hän tietysti pysynyt oman 4-vuotiaani perässä. Tilanteesta tuli hieman vaarallinen, kun jalkani irtosivat jalustimista. Siinä sitä sitten mentiin joitain satoja metrejä hevosen kyljessä roikkuen. Sain väistellä puita ja tehdä kaikkea muuta näin jälkikäteen ajateltuna katu-uskottavaa. Onneksi polle lopulta läkähtyi, rauhottui ja pysähtyi, kun sain sen ohjattua ylämäkeen. Poojee jolkotteli viereen: ”Näytti aika vaaralliselta, mutta ajattelin että totta kai saat sen pysäytettyä ennemmin tai myöhemmin.”

Auringonlaskua kiipesimme katsomaan yhdelle korkeista mäistä jurttakylän vieressä. Arvioin silmämääräisesti kipuamisen vievän noin kymmenen minuuttia ja kehaisin muule porukalle pyrähtäväni perille juoksuaskelein. 45 minuuttiahan siinä sitten meni. Istuin nöyränä mäen laelle ja tuntui, että näkymä jatkui silmän kantamattomiin. Ratsastus tuntui ihanasti fyysisenä rasitteena joka raajassa, ja maakotka kiersi kliseisen näyttävästi päämme yläpuolella. Auringon laskettua toinen isäntäväen koirista juoksi hakemaan meitä ja palasimme alas saunomaan. Kyllä! Yhteen jurttaan oli rakennettu tiettävästi maailman ainut jurttasauna! Vieläpä puulämmitteinen. Siinä sitä sitten heitettiin löylyä kynttilöillä valaistussa teltassa, lihakset kipeinä hevoskyydeistä. Pihan tynnyrisuihku virkisti. Oli aivan absurdi olo.

Tämän kaksipäiväisen maaseutukokemuksen takia takaraivoon jäi jonkinlainen erityiskaipuu takaisin Mongoliaan. Totta kai kokemus Dream Adventuresin kaltaisessa paikassa jättää romantisoidun kuvan elintavoista ja ihmisistä, mutta se tuntui silti harvinaisen vähän turistikokemukselta. Enemmänkin tuntui siltä, että nämä ihmiset olivat kutsuneet meidät kotiinsa. Jeanett kertoi, ettei majapaikkojen määrää ei aiota enää nostaa, vaan kahdeksan majoittujaa on maksimi. Se tuntuu hyvältä ajatukselta, sillä moniin Mongolian turistiryhmiin otetaan bussilasteittain ihmisiä.

Kuulimme myös, että jurttien oville voi mennä myös koputtamaan ja usein asukkaat ottavat yöpyjiä vastaan mielellään. Voi olla, että ensi vuonna lähdemme valtaamaan nyt väliin jääneen Gobin autiomaan ja majoitumme autenttisesti paikallisten lattiapaikoilla.

Haaveilemme vähän palaavamme mestoille ensi vuonna. Muta haaveitahan riittää ja niiden sijainnit on aika railakkaalla kädellä viskottu ympäri maapalloa. Kaikki aikanaan.

– Henriikka

29.6.2015

Trans-Siperia 7: Venäjän yli Mongoliaan

–

kaverit, matkustusTags: irkutsk, island, matkustus, mongolia, russia, saari, trans-siperia, transsiberian, transsiperia, travelling, ulan-ude, venäjä

Baikalin rannoille olisi tehnyt mieli jäädä löllimään, mutta aika juoksi ja eteenpäin oli taas mentävä. Kuski kaahasi minibussillamme takaisin Irkutskiin painavalla kaasujalalla ja matkaan kului tunti vähemmän aikaa kuin tullessa.

Perillä täydensimme ruokavarojamme ja vaelsimme kaupungin halki sen toisella puolella sijaitsevalle juna-asemalle. Juuso etsi mustaa mätiään vaan sitä ei hänelle suotu hanakasta etsinnästä huolimatta. Kyllä meitä nauratti, kun kaveri vaelsi ravintolasta toiseen ”igra?”. Vastakaikuna ei ollut ymmärrystä.

Suuntana oli nyt Mongolia, eli äiti-Venäjän ilmaa hengitimme viimeisiä hetkiä. Istuskelimme Irkutskin mintunvihreän rautatie-aseman edessä ja odotimme iltamyöhään lähtevää junaa.

Tässä junassa vietimme vain yhden yön, mutta se oli jo tarpeeksi pienen vertailun tekemiselle. Juna oli ulkoisesti melko samannäköinen, mutta sisältä uudempi. Sen huomasi esimerkiksi tehokkaammasta ilmanvaihdosta ja selkeästi suuremmasta määrästä pistokkeita.

Vaunu oli lähes täynnä matkustajia, yhdestä saimme myös juttuseuraa. Sambu (tai ehkä Zambu) oli juuri tuona iltana päässyt Venäjän armeijasta kahden vuoden rymyämisen jälkeen ja ilo oli sen mukainen! Turismia opiskeleva kaveri oli todella halukas keskustelemaan treenatakseen englanninkieltään, jota kyllä puhui superpaljon taitavaakin venäläistä paremmin. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun herätys odotti aamukuudelta, olisi jäbä voinut puhua vähän vähemmänkin, mutta soimme hänelle auliisti juttuseuramme, olihan aihetta juhlaan! Tulipa kaveri vielä viimeisille juttusilleen, kun olimme nukkuneet jo jonkun aikaa: ”Hey Janne and Henriikka. I still have something to say..”

Tähän rajanylitykseen liittyen koimme ennen koko matkaa pienen paniikkikohtauksen. Olimme nimittäin suunnitelleet reissumme liikennevälineet melko tarkasti tiukahkon aikataulun puitteissa, mutta liput olimme ostaneet kuitenkin vain ensimmäiselle junavälille ajatellen, että loput hankitaan sitten tien päältä. Tarkoitus oli siirtyä tämäkin väli yhdellä junalla, mutta asia osoittautuikin luultua hankalammaksi. Muutamaa päivää ennen lähtöä Janne tarkisti vielä katsomamme junat ja huomasi Irkutsk-Mongolian välin kulkevan junan olevan tuolta päivältä loppuunmyyty. Suoria junia ei todellakaan mennyt joka päivä, joten ahdistuslevelit kohosivat äkisti melko lähelle punaista. Ei kai kukaan halua jäädä kiipeliin Irkutskiin.

Lopulta ratkaisu löytyi kuten sillä on tapana. Irkutskista pääsi yhdellä yöjunalla lähes Mongolian rajalla sijaitsevaan Ulan Udeen, josta starttasi aamuseitsemältä päivittäin linja-auto kohti Ulan Batoria, Mongolian pääkaupunkia, Tsinghis Khanin valtakuntaa. Junaliput hankimme jo ennen lähtöä, bussilippujen kanssa auttoi yllätysnimi Venäjältä. Eräs suomalainen nainen oli ottanut minuun aiemmin yhteyttä blogini kautta ja tarjonnut suihkupaikkaa tai teehetkeä heiltä kotoa Ulan Uddessa, jos matkamme poikkeaa sen kautta (upeaa avuliaisuutta, eikö!). Olin jo ehtinyt vastata, että harmiksi reittimme ei kulje Ulan Udden kautta. Nyt ääni kuitekin muuttui ääni kellossa ja laitoin uudestaan viestiä. Majoittua emme ehtineet, mutta bussilipunostajalle oli huutava kysyntä. Ja kas kummaa, asiat vain loksahtivat paikoilleen.

Kyllä tämä mysteerinainen melko paljon töitä lippujemme eteen sai tehdäkin, suuri kiitos siitä! Lisäksi saimme aamuisen tunnin turistikierroksen juna-asemalta bussipysäkille. Mieletöntä. Palkinnoksi lahjoitimme vaatimattomat kolme pussia turkinpippureita. Aamusumuisesta Ulan Udesta jäi mieleen lähinnä sen keskusaukiota ”koristava” maailman suurin Leninin pää. Melkoinen möhkäle.

Ulan Uddesta alkoi siis 12 tunnin linja-autokyyti läpi karun maaseudun. Bussi oli aivan kelpo, fiilis oli vähän kuin suomalaisessa tilausbussissa pari vuosikymmentä sitten. Jokainen paikka oli myyty loppuun ja hattuhyllyt pursusivat matkatavaraa. Eräskin setämies, jonkinlainen diileri varmaan, kantoi sisään useita laatikoita tavaraa. Joukossa oli esimerkiksi muovileluja, kananmunia ja kankaita. Hieman epäselväksi jäi, oliko kaveri muuttamassa vai ei. Muutaman kerran bussi pysähtyi pientareelle, jolloin tämä ukko tiputti yhden paketeistaan sitä odottavalle maajussille. Viihdyttävää seurattavaa!

Rajanylitys oli myös eräänlainen show. Aikaa kului pari tuntia, passit tarkastettiin viidesti, ja matkalaukut piti kaivaa ruumasta pois ja läpivalaista kahteen otteeseen. Mongolian puolella koimme äkkirikastumisen, kun vaihdoimme ruplat paikalliseen valuuttaan. Kolikoita ei ole, ainoastaan iso tukku setelirahaa, joista jokaisessa ainakin neljä nolla. Kirjoitusasusta riippuen raha on nimeltään tugrik tai tögrök.

Rajan toisella puolella vietettiin myös matkan virallinen lounastauko. Epäilyttävän näköisen ja ränsistyneen kerrostalon alakerran uumenista löytyi yllättävän viihtyisä kuppila. Samalla saimme myös jonkinlaisen ensikosketuksen mongolialaiseen ruokaan. Emme ymmärtäneet ruokalistasta mitään, joten sokkona mentiin ja sitten herkuteltiin tarjoilijoiden kiikuttamilla mätöillä.

Matkan varrelta voisi nostaa esille myös kaikille idänreissaajille tutun fiiliksen vessatauolla, kun hökkelissä ei useinkaan ollut kuin reikä lattiassa. Luomumeiningillä mentiin. Yhtä hyvin reikä toimii kuin riukukin, sitä paitsi kyykkiessä suoli pysyy kuulemma suorempana. Ehkä tämä siis saapuu trendinä Suomeenkin muun terveysboomin myötä. Herkkämielisille pahoittelut inhorealistisesta kuvasta, älkää zoomatko. Keskittykää siniseen maaliin ja auringonpaisteeseen: ulkoapäin mökki oli varsin söpö.

Pitkän mutta yllättävän mukavan matkan jälkeen maisemaan alkoi ilmestyä lehmien ja jurttien lisäksi rakennuksia. Kun ajantaju oli kadonnut jo alkumatkasta, tuntui puolivuorokautinen bussikyyti parilta hassulta tunnilta.

Iltamyöhään saavuimme Ulan Batorin sykkeeseen ja Mongolia vakuutti muutaman horror-hetken jälkeen Venäjän tavoin.

Kaikki loppuu aikanaan, reissujutut ei ilmeisesti milloinkaan.

– Henriikka

28.6.2015

Trans-Siperia 6: Olkhonin saarella

–

kaverit, matkustusTags: island, matkustus, olkhon, russia, saari, trans-siperia, transsiberian, transsiperia, travelling, venäjä

Baikalilla vietimme vain kaksi päivää. Niiden ajan majapaikkana Khuzhirin kylässä toimi Nikita’s homestead –niminen reissaajien majatalo. Hinta oli parikymppiä vuorokaudesta mukavasta huoneesta ja kahdesta ateriasta päivittäin.

Lonely Planetin mukaan omistajapariskunnan panostus matkailijoihin on suurin syy tämän saaren kävijöiden suureen kasvuun. Ei ihme, paikka oli todella viihtyisä ja henkilökunta ystävällistä. Silti fiilis oli reppureissaajamaisen down to earth eikä niitä turistejakaan mitenkään ruuhkaksi asti ollut. Hauska random fakta on, että paikan perustaja ja toinen omistaja on Venäjän pingis-mestari muutaman vuoden takaa.

(Tsekatkaa ylläolevan kuvan DISKOBAR. Uskomaton menomesta. Sääli, ettei käyty kurkkaamassa pilkkua edeltävää menoa.)

Khuzhirin kylä oli pikkuruinen ja sen ”keskustan” kulki pian läpi. Pieniä puoteja ja pari matkamuistomyymälää, pyörävuokraamo ja kyläkoulu. Ladoja ja lehmiä riitti leveillä hiekkakaduilla. Lähes kaikki asutus tällä seudulla koostui hirsirakennuksista, joita oli koristeltu huvittavan räikeästi. Ei löytynyt väriä jota ei olisi löytänyt jonkun mökin ovenkarmista tai ikkunanpielestä. Viimeistelyä oli harvemmin harrastettu. Mintunvihreä oli kovassa huudossa.

Kokeilimme myös muutamaa ravintolaa. Ruokalistoilta löytyi perinteisiä venäläisiä herkkuja ja borsch virtasi. Juuson pettymykseksi koko kylästä ei löytynyt yhtään mätien kuningasta, synninmustaa kaviaaria eli venäjäksi igraa. Satojen eurojen arvoinen herkku tuntui olevan kiven alla sen synnyinseuduillakin. Voi tosin olla, ettei vain löydetty parhaiden diilereiden luokse. Paikallinen savustettu kalaherkku omulkaan ei paikannut tätä puutetta, vaikka suolaista nannaa olikin.

Vaeltelu ja ihailu taitaa olla parasta mitä saaren rannoilla voi tehdä. Kylmähoito jaloille jatkui, kun rantaviivaa kahlasi muutama sataa metriä. Maisema on mukavan monipuolista ja vuorilla paikalliset harrastivat uskonnollisia menojaan. Shamanismi on alueen suurin uskonto ja patarummut kumisivat mystisesti. Liian lähelle ei viitsinyt mennä häiritsemään, mutta sulkien vihmomisesta ja pään ravistelusta päätellen menossa oli henkien kutsumista ja muita yliluonnollisia juttuja.

Jos olisimme olleet saarella useamman päivän, olisi varmaan tehnyt mieli lähteä autoretkelle saaren pohjoispäähän tai ajaa vuokrapyörillä toiselle puolelle kauniiden metsien läpi. Janne ja Juuso myös kuolasivat ajatusta aavikkoautoilusta aavoilla hiekkavuorilla. Hinta oli kuitenkin liian suolainen (60€/tunti), joten pojat saivat tyytyä kierimään mäkiä alas ilman apuvälineitä.

Aamun valjetessa minibussi kerättiin taas täyteen Irkutskiin matkaavia ja rinkat heitettiin auton katolle pressun alle. Saarelle olisi voinut jäädä vaikka viikoksi, mutta seuraava etappi odotti. Pomppiva paluukyyti läpi saaren, lauttareitin ja mantereen meni vikkelästi, kun ajatukset olivat jo tulevissa määränpäissä.

Olin ajatellut, että rykäisen viikossa kaikki matkajutut ulos. Katin kontit, puolessa välissä mennään. Kolmen viikon kokemukset on vaikea pusertaa muutamaan hassuun kirjoitukseen.

Loman jälkeen on ehtinyt vierähtää jo ensimmäinen työviikkokin. On ollut hieman hankaluuksia päästä takaisin työmoodiin ja läppärirutiiniin. Mieli on kuitenkin hyvä ja reissun jälkeinen hyvä tuuli säilynyt. Loma teki tehtävänsä.

– Henriikka

25.6.2015

Trans-Siperia 3: Kolisevan junan kiskoilla

–

kaverit, matkustusTags: juna, matkustus, plastkartny, railway, russia, transsiberian, transsiperia, travelling, venäjä

Kun kulki usean päivän ajan junalla, ajantaju hävisi. Omasta punkasta muodostui pieni pesä, josta seuraili ohikiitäviä maisemia ja kyliä ja syventyi kirjoihin. Avoimesta ikkunasta pieksi pientä tuulenpuuskaa. Ei ollut mihinkään kiire eikä mikään velvoittanut. Nukahtaa sai kun siltä tuntui ja aktivoitua taas kun koki tarpeelliseksi. Välillä joku paikallinen istui sängylläsi, ihan noin vaan lupaa kysymättä. Ensijärkytyksen jälkeen tajusimme, että niin se homma toimii. Sittemmin valtasimme itsekin monien mummojen jalkopäitä.

Samalla aika kuitenkin kiihtyi valtavan nopeasti. Tunteja saattoi kulua sekunneissa ja kumma kyllä, neljän yön jälkeen oli sellainen tunne kuin ei olisi vielä ehtinyt kyllästyä ihan tarpeeksi. Rupesimme puolitosissaan jo harkitsemaan saman reissun tekemistä Vladivostokiin asti yhtä kyytiä vain ihanan kyllästymisen tunteen takia (kyllästyminen taitaa olla aika tärkeä fiilis hektiseen elämään tottuneelle…). Toisaalta tunnen kyllä itseni. Sain jo lapsena ajan kulumaan vaikka minkälaisissa olosuhteissa omassa mielikuvitusmaailmassani. Tylsyyden tunne taitaa olla itselleni aika vieras.

(Huomio ylläolevasta kuvasta: kuka on katsonut New Girliä? Kuvan pappahan on aivan kuin Nickin puistobestis Tran). Kuvittelimme, kuinka käymme samalla lailla jakamassa hänelle huoliamme eikä hän ymmärrä puheestamme mitään.)

Kolmesta neljään kertaan päivässä juna jarrutti suuremmalle asemalle. Jos oli vaipunut horrokseen, nämä stopit tarjosivat hyvää taukoa lepäämiseen väsyneelle matkustajalle. Myös ihan tavallinen asemalla käyskentely teki hyvää maatessa jumittuneelle selälle. Käytännössä poikkeuksetta kävimme lunastamassa asemalaiturin kioskeilta jäätelötötteröt ja täydennystä vesivarastoihin. Tutuksi tuli Venäjän spesiaali, vaniljajäätelötikku. Mielettömän kokoinen puikkojäätelö pelkkää tylsää valkoista. Jotenkin reissussa sekin maistui ihanalta.

Asemalaitureita täyttivät matkustajien lisäksi joka kerta myös paikallisia ruokia, tarvikkeita ja lahjoja myyvät babushkat. Pörröisiä nalleja emme ostaneet, mutta rohkeudesta riippuen saatoimme tarkistaa, mitä syötävää heillä oli myynnissä. Yhtenä iltapäivänä ostin kokonaisen tuntemattoman kalan, toisena päivänä junassa nukkuville ystäville tuliaisiksi piiraita, joiden sisältö oli täysin sika säkissä. Varmasti todella eriskummallisiakin makuja olisi voinut päästä maistamaan, jos olisi ollut oikea rohkelikko. Hinnat eivät päätä huimanneet, joskaan hintataso ei myöskään ole aivan maan tasalla. Jäätelöpuikko oli laiturin kioskista euron verran, kaalipiiras ehkä 50 snt. Suurin taloudellinen panostukseni taisi olla maailman rumimmat, mutta junassa oleskeluun maailman kätevimmät vaalenapunaiset suihkusandaalit. Maksoivat peräti femman.

Toinen päiviä rytmittävä tekijä oli ruoka ja yhteiset teehetket. Ruokailu nyt ei suoranaisesti ollut mitään luksusta, mutta yhdessä syöminen oli leppoisaa ja miljöö sai kaiken tuntumaan ylevältä.

Koska samovaari tarjosi uumenistaan kiehuvaa vettä, suurin osa matkustajista tuntui syövän joka kioskilla myytäviä nuudeli-aterioita. Mekin olimme kantaneet tätä herkkua mukanamme koto-Suomesta, ja kun lautaselle lisäsi vielä Moskovasta ostettua tonnikalaa, oli menu lähes gourmeeta. Muita olennaisia ravinnonlähteitä olivat lämmin kuppi -keitot sekä edellä mainittujen asemamummojen myymät mitä kummallisemmat piirakat, suolakalat ja lihamöykyt. Jonkin verran niitä maistelimme, mutta aivan kaikkea ei kyllä uskaltanut suuhunsa pistää. Jäätelöä ja karkkikasoja sen sijaan upposi muutamakin päivässä.

Kolmantena päivänä meille vihjattiin, että lähes aina asemarakennuksen etupuolelta löytyy jonkinlainen minimarketti. Todennäköisesti kokeneet junamatkustajat eivät laiturikioskien anteihin koskeneetkaan, sillä ruokakaupat olivat kyllä selvästi halvempia. Niitä kannattaa hyödyntää, mikäli pysähdyksissä ollaan sen parikymmentä minuuttia tai enemmän. Kolmantena iltanamme pysähdymme Novosibirskin suurkaupungissa jopa 50 minuutiksi. Se tiesi yöjuoksua valaistuille kaduille suuren supermarketin toivossa. Se löytyi ja ruokavarannot täytettiin, vaikka vähän pelotti aikataulun vuoksi. Palatessamme kelloon jäi kuitenkin vielä ruhtinaalliset kymmenen minuuttia. Ei siis ollut kiire eikä mikään!

Ainuttakaan muuta ulkomaalaista emme tällä neljän päivän matkalla tavanneet. Venäläisten englannin kielitaito ei ollut kummoinen, joten sosialisointi rajoittui omaan pieneen porukkaamme. Muutama poikkeus junassa oli.

Alkumatkasta vain muutaman tunnin ajan saimme jopa suomenkielistä keskusteluseuraa. Venäjänkarjalasta lähtöisin oleva nainen ja Helsingissä muutaman vuoden opiskellut tyttärensä olivat matkalla sukulaisten juhliin. Etenkin Juuso oli aivan liekeissä keskustelemassa slaavilaisista toimintatavoista ja heidän poliittisista näkemyksistään suomea puhuvien paikallisten kanssa.

Yhden iltapäivän ajan kanssamme matkusti pohjoisvenäjältä kotoisin oleva Tsingis (oikeasti!), jonka kanssa vähän keskustelimme junista, venäjästä ja Putinista. Melko pian kävi kuitenkin ilmi, että kaveri piti enemmän itsetunaamansa auton esittelemisestä. Kovat subbarit siinä näytti ainakin iPhonevideoiden perusteella olevan: ”Tsekatkaa kuinka paljon konepelti tärisee!” Hahah. Hauskoja muistoja jäi partasuisesta naistenmiehestä kaikesta huolimatta.

Huh, vihdoin sain valmiiksi. Kirjoitin tätä eilen neljä tuntia kuvan muokkauksineen kaikkineen. Lopulta kaadoin väsyneenä vichyt näppikselle ja hajotin koko koneen. Oli se palvellut jo kohta 7 vuotta ja aivan räjähdyspisteessä. Konevanhuksen hautaamisen jälkeen kaaduin väsyneenä sänkyyn ja päätin jatkaa aamulla. Aamuaivot, parhaat aivot. Ja tänään herätessäni elättelen vielä toiveita, että hiustenkuivaajan tehokas käyttöni olisi kuitenkin pelastanut maccini. Kyllä se ainakin käynnistyi.

Reissusarja jatkuu Baikal-järven tunnelmilla. Toivottavasti jaksatte fiilistelyjä.

– Henriikka