Ollapa mökillä. Plus-asteita yli 20 ja iltaisin mukava, viileä tuuli. Puilla pitkään lämmitetty iltasauna ja leiskuvanpunainen pyyhe päähän käärittynä tervashampoon tuoksuisen hiustenpesun jälkeen. Vastarannalla vain oma kaiku vastaamassa, lisäksi ehkä muutama tallusteleva karhu tai peura.

Illalliseksi isoveljien pyytämää kalaa, jälkiruoaksi muurinpohjalettuja, lakkoja ja kermavaahtoa. Aamukahvit terassilla, rumat kengät jalassa. Liian pitkään viipyneitä iltoja, varhaisia aamuja ja iltapäivän torkkuja. Ja täysi unohdus siitä, että kulkee alati meikittä, paljain varpain ja ajatukset juuri olevassa hetkessä.

Tyhmät ja viisaat

Minä nauran auringolle
Sekin nauraa.
On tyhmää nauraa auringolle
isä, äiti, eno ja täti
eivät koskaan naura sille.
Sillä he ovat isoja ihmisiä.
Ja isot ihmiset ovat viisaita.
Ja viisaat eivät näe mitään.
Viisaat eivät ymmärrä mitään.
Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.
Mutta minä olen tyhmä
ja nauran auringolle.
Minä melkein luulen, aurinko,
että sinäkin olet tyhmä.
Me nauramme viisaita, aurinko!

– Uuno Kailas

Ollapa mökillä, metsässä samoilemassa ja mättäällä istumassa. Suuri pelkoni on, että kaupunki tekee minusta ikävän ja itsekeskeisen. Että kaikki potentiaaliset mahdollisuuden rippeet olla hyvä ja mukava majailevat rauhan keskellä, enkä minä ymmärrä olla niitä etsimässä.

Minä en halua olla sellainen runon viisas ihminen,
joka ei näe mitään,
joka ei yhtään tunne aurinkoa.

-Henriikka