Sisarusporukalla Hossan Kansallispuistossa

_mg_1295

Mitä jos rehellisestä sisarusreissusta on ehtinyt kulua jo useampi vuosi? Silloin kannattaa tarttua toimeen ja suunnitella sellainen. Meidän nelihenkinen sisarusporukka oli kahden siipan kera heinäkuun lopussa Hossan Kansallispuistossa, Suomussalmella.

Olimme varanneet retkellemme tällä kertaa vain yhden yön. Olimme viettämässä viikkoa Kuhmon kesämökillä, ja koska Hossasta on ollut lähiaikoina niin paljon myönteistä hälinää, päätimme mennä kokemaan maisemat ja metsäpolut itse.

Hauska sattuma oli, että pari viikkoa retkemme jälkeen Retkipaikka nosti yöpaikkamme blogiinsa otsikolla: Onko tässä laavu Suomen kauneimmalla paikalla?

_mg_1100 _mg_1208 _mg_1250_mg_1087

Halusimme mennä metsään viettämään laatuaikaa, emme tekemään ennätyksiä vauhdissa tai kilometreissä. Ylläolevassa kuvasta löytyy vinkki, miksi matkantekomme oli todella etanavauhtista. Heinäkuun lopun mustikka-aika oli käynnissä ja mustikanvarret taipuivat pääni kokoisia, sinisiä marjoja. Itsehillintämme oli huonoa ja kyykistelimme syömään vähän väliä. Kameramieheltä meinasi pettää hermo, kun hän joutui kuvaamaan pyllistelyämme.

Lisäksi toisella veljelläni oli mukana kalastusvehkeet, ja olimme luvanneet pysähdellä ja joustaa myös hänen onnenongintansa mukaan. Eikä tarvinnut onneksi hävetä kalastustaitoja, sillä yhdeltä sillalta nousi parikiloinen hauki. Mieletontä, kun vesi oli niin kirkasta, että hauen liikkeet ja uistimeen tarttumisen pystyi nähdä omin silmin.

_mg_1110_mg_1213_mg_1235

Miten paljon olenkaan nauranut ylläolevalle kuvalle. Elämäni miehet, kaikki keskittymässä olennaiseen. Oikeanpuolisen kaverin ihonväristä ja karvattomista sääristä huomaa, ettei hän ole samasta puusta tippunut omena. Lempiomenani silti!

Harkitsimme Hossassa valitsemamme reitin lisäksi myös Ölökyn ähkäsyä, sen rumasta nimestä huolimatta. Reitin lyhyyden vuoksi jätimme sen kuitenkin ensi kertaan, sillä se sopii päiväretkeksikin oikein hyvin.

Aloitimme Huosivirran parkkipaikalta ja jatkoimme siitä Lipposen salmelle. Reittimme oli oikaistu versio Järvien polusta, ja kilometrejä kertyi yhteensä noin 17 (+laskemattomat mustikkaharhailut).

Reitti ei ollut sellainen jylhä, korkea ja kallioinen, vaan pikemminkin supisuomalaisen sympaattinen kaikkine metsine ja järvineen. Kangasta pitkin kävellessä oli upeaa nähdä vesi molemmin puolin polkua.

_mg_1188_mg_1313_mg_1303_mg_1321

Vaikka patikkamme ei ollut kovin pitkä, tuntui perille pääsy yhtä ihanalta kuin aina. Mikä keidas Muikkupuron laavu onkaan!

Laavu on molemmin puolin ympäröity vedellä, ja järviä yhdistää laavun ohi virtaava kirkas, matala, hiekkapohjainen puro. Heitimme heti rinkat ja vaatteet oitis päältämme ja kahlasimme uimaan.

_mg_1367 _mg_1336_mg_1348 _mg_1390_mg_1484 _mg_1470 _mg_1482_mg_1456

Iltalaavulla oli aikaa syödä ja juoda hyvin, nauraa lapsuuden parhaille mokille ja muistoille ja hieroa kävelystä puutuneita jalkoja. Porot kuljeskelivat laavun ympärillä ja puron lintuperhe pelkäsi meitä kuollakseen.

Teltassa nukutti hyvin, niin kuin aina nukuttaa. Herätessämme kalaveli-Oskari oli jo ehtinyt karata pari tuntia aiemmin kauemmas kalaan. Laavussa nukkuneet kertoivat porojen juosseen aivan telttojen vierestä aamuyöllä, ja sain selityksen oudolle kopinalle kesken unien.

_mg_1488 _mg_1511 _mg_1516 _mg_1550 _mg_1583 _mg_1589 _mg_1682

Hossan flanellipaitaani mätsäävästä aamiaisesta tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista Instagram-kuvistani. Ei siis millään tavalla turha aamiainen, hah. Ilman kuvaakin hetki olisi ollut muistettava: silmät sirrissä, tuttujen tyyppien ympäröimänä ja valtavan hyvä puuro edessä.

Yhdessä vuorokaudessa voi ehtiä paljon, jos vain suunnittelee vähintään keskinkertaisesti. Ensi kerralla Hossassa on koettava tällä kertaa poisjätetty Ölökky, jotta näemme rotkolaakson.

Eilen tuli ensi kerran alkusyksyn lohdullinen alakulo, kesän kaipuu. Voin kertoa, etteivät nämä kuvat ainakaan vähennä tunnetta. Ihanaa sunnuntai-iltaa. Iloitkaa sisaruksistanne ja pitäkää heistä huolta, jos se vain mitenkään on mahdollista.

-Henriikka

Syysvaellus Nuuksioon (osa 2/2)

Vihdoin pääsen jatkamaan iloisen syysvaelluksen merkeissä. Pääsin ensimmäisessä kirjoituksessa tarinan siihen vaiheeseen, että kellahdimme nukkumaan siinä seitsemän maissa illalla. Liian luksusta ollakseen totta, että voi nukkua lähes 12 tuntia putkeen. Niin siinä kuitenkin kävi.

Aamuvarhaisella kello herätti. Tiedä sitten, olisimmeko nukkuneet kellon tuplasti ympäri ilman sitä. Kaivauduin makuupussini uumenista, Bea tuhisi vieressä. En hennonnut herättää ystävää vaan vedin kolme kerrosta vaatetta päälle, vaelluskengät jalkaan ja kömmin ulos teltasta. Kovin eeppiset usvat ei järvimaisemaa kaunistaneet, mutta yksinäisessä aamuhetkessä oli tunnelmansa. Pikkuhiljaa Beakin heräili ja tuli hytisemään aamun kylmyyteen.

On pakko myöntää, etten ollut koskaan aikaisemmin tehnyt nuotiota tai yhtään minkäänlaista tulta minnekään. En tiedä, kuinka olen onnistunut sen välttämään, mutta aamulla oltiin aivan uuden asian äärellä. Ja halusin tietysti onnistua yhdellä tulitikulla!

Mikäs siinä, uskomaton kasa paperia ja kauniisti pinottuja puita. Siitä se sitten lähti ja syttyi, ihan yhdellä tikulla. Mutta niin kuin ehkä huomaatte, paperin määrä saattoi korreloida onnistumisen todennäköisyyden kanssa.

Lieskat heittivät nokipannun pohjaan ja saatiin aamukahvit hämärässä maastossa. Manasimme, ettei santsikuppiin riittänyt puruja.

Olimme jännittäneet yön kylmyyttä aika lailla. Viimeksi elo-syyskuun taitteessa retkeillessämme Bea vietti elämänsä kylmimmän yön eikä oma olonikaan ollut aamuyön tunteita enää kovin hohdokas.

Mutta mitä vielä! Tänä vuonna makuupussissa tuli kuuma. Olin varustautunut makuupussilla ja merinovillaisella alusasulla. Päähän oli vedetty pipo, jalkoihin lämpöiset sukat ja kaulassa oli varmuudeksi ohut kauluri. Tämä oli aivan liikaa. Potkin sukat pois jaloistani, kiskoin kaulurin ja pipon pois ja luulen, että myös ilman aluskerrastoa olisi pärjätty.

Nukuimme molemmat lopulta niin hyvin ja sopivassa lämpötilassa, että ymmärsimme viime vuoden ongelman olleen lähinnä huononlainen varustus. Bealla oli ystävältä lainassa lämmin pussi ja minulla ensi kertaa testissä Haglöfsin Lupus -8. Kevyihin, kylmiin kesäpusseihin tottuneelle paksuun, kolmen vuodenajan pussiin pujahtaminen oli kuin unta.

Sille haaveilemalleni talvivaellukselle taidan tarvita vieläkin jytymmän pussin, mutta aika pitkälle pärjäisin kyllä tällä. Estreme-lämpöraja on nimittäin -27 astetta. Lämpimät makuupussit ovat kooltaan aika valtavia, mutta lämmön vuoksi jaksaa kantaa vähän suurempiakin taakkoja.

On kyllä omituista, miten turpealta aamunaama näyttää telttayön jälkeen. Sitä kuvittelisi heräävänsä eteerisenä metsänneitona puiden katveesta, mutta todellisuudesa naama näyttää kaksinkertaiselta. Silmäluomet olivat muuranneet puolet silmää. Kun yritin ottaa kameralla muutaman aamunaaman tunnelmaa kuvaamaan, julkaisukelpoinen materiaali oli vähissä.

Pitkien aamukahvien ja leirin pakkaamisen jälkeen lähimme kohti Haltiaa, josta saisimme bussin Helsinkiin.

Sitä luulisi pääsevänsä pitkälle opastetuilla reiteillä perille asti ilman ongelmia. Mutta entä jos tietä tarpookin kaksi, jotka yllättävän usein luottavat “omaan fiilikseensä“?

Voin kertoa, että eksyimme. Taas. Useasti. Joskus jossain tien haarassa ei vain yksinkertaisesti jaksa katsoa karttaa, jos on vahva tunne siitä, että tietää minne kuuluu kulkea. Luontoäiti opettaa kerta toisensa jälkeen, että oma fiilis on huonoin kompassi.

Muutaman kerran kävelimme umpimetsässä, mutta muuten pysyimme kuitenkin aika pitkälti suunnitelluilla poluilla. Tällaista kokeellista seikkailua pystyy vielä harjoittamaan Nuuksiossa, mutta lupaamme opetelle kartat ja kompassit, kun joskus suuntaamme pidemmille retkille ja teille tuntemattomille.

Haltiaan saapuivat lopulta haisevat ja väsyneet vaeltajat. Ylläolevan kuvan poseeraus oli se, mitä Bea halusi jättää tästä reissusta perinnöksi.

Ennen joulua en taida ehtiä telttailemaan, mutta vuoden 2016 seikkailut odottavat jo. Siihen saakka seikkailukerho pitää vuoden alun taktiikkapalaverinsa, harjoittelee ahkerasti racket ballia, käy ottamassa uimahallit haltuun, aloittaa elämänmittaisen lukupiiri-tradition ja suunnittelee matkan Marokkoon.

Not bad. Not bad at all.

-Henriikka

Lue varusteista ja vaatteista lisää ensimmäisestä kirjoituksesta.

Syysvaellus Nuuksioon (osa 1/2)

Seikkailukerhon perinteinen syysvaellus suuntasi tänä vuonna ihan lähimaille, Nuuksion kansallispuistoon. Loka-marraskuun taitteen yön yli kestävä retki oli meille molemmille ensimmäinen vähän kylmemmillä keleillä tehty pyrähdys.

Teille suurensuuri kiitos kaikista jaetuista vinkeistä, jotka takasivat erittäin onnistuneen keikan. Säiden Herralle kiitoksia siitä, että pakkasöillä ympäröity viikonloppu oli lauhkea kuin lammas. Eväistä jo kerroinkin (matkalla ne kun katosivat vatsaan ennen kuvaamista), mutta tänään ja huomenna tulisi vaelluskuvia ruudun täydeltä.

Meillä oli niin kivaa. Siis sellaista “next level fun“. Pyhäinpäivän viikonloppu metsässä oli real-life-halloween, kun kadonnutta ei vielä oltu löydetty ja pimeä iski metsän ylle jo puoli viideltä ja metsä jäi ympärille huhuilemaan. Seikkailukerho ei pienistä hätkähdä.

Mielenkiintoinen aspekti tässä syys- ja talviretkeilyssä on se, että valoa on yksinkertaisesti aika minimaalisesti. Valoisa aika alkoi tuolloin kahdeksan maissa ja pilkkopimeää oli jo ennen viittä. Viime vuoden elokuun kaltaista 30 kilometriä ei siis lähdetty tavoittelemaan, vaan jotain vajaa 20 kilsan rauhallista kierrosta.

Siinä missä viime vuoden Repoveden maasto oli paikoin todella jyrkkääkin ja välillä vaativaa, Nuuksiossa oli yllättävän lungia. Lähdimme Veikkolasta ja kiersimme Siikaniemen,Haukkalammen ja muutaman muun extra-kierroksen kautta Iso-Holmaan yöpymään. Olimme ajatelleet ensin Holma-Saarijärveä, mutta seikkailunhaluisina halusimme mieluummin suunnata paikkaan, jonne ei opasteet ohjanneet.

Parasta metsässä: hiljaisuus, vaihtuvat maisemat ja se, ettei itse pysty hallitsemaan juuri mitään. Pienuuden tunne kulkee ylitse ja arkiset, useimmiten velvollisuuksiin ja töihin liittyvät ajatukset hälvenevät ja tilalle tulee joko vahvaa itsetutkistelua tai vaihtoehtoisesti ei juuri mitään. Metsässä pääsee usein sellaiseen oletuksena melko meditatiiviseen tilaan, jossa ajatukset vain kelluvat eivätkä lähde liian hurjien analyysiratojen vietäväksi.

Ja yksi parhaista jutuista on myös perille pääsy. Kun voi heittää rinkan selästään, etsiä sopivaa telttapaikkaa. Katsella ympärilleen, että tässä sitä nyt pesäillään pieni hetki.

Vaikka emme jääneetkään onneksi pimeyden jalkoihin, tuntui perille pääsy tällä kertaa erityisen hyvältä. Vähän kauempana reiteiltä sijaitseva Iso-Holma piti oikeasti löytää ja tällaisille “mennään sinne mihin nenä näyttää” -suunnistajille löytäminen on joskus huomattavan paljon vaikeampaa kuin itse matkan tekeminen.

Perille päästyämme vaihdoimme kuivat vaatteet päälle ja laitoimme ensitöinä teltan pystyyn. Nuotiopaikalta oli ilmeisesti juuri karanneet edellisyön tai saman päivän retkeilijät, sillä kipinä eli vielä. Tuli syttyi heittämällä pari puuta sekaan.

Ehkä muistatte, millainen säälittävä teltta meillä oli viime vuonna matkassa? Vihreä nuuskamuikkusmalli pysyi juuri ja juuri pystyssä. No, tänä vuonna oli onneksi toisin, sillä viimevuotinen telttavanhus olisi lähtenyt tuulen mukaan mimmit sisällään.

Majoituimme Iso-Holman tuuliseen niemennokkaan ja yöllä ujelsi kiitettävän kovaa. Fjällräveniltä retkeä varten lainaksi saatu suurikatoksinen Abisko Lightweight 2 pysyi kasassa briljantisti ja oli tähän tarkoitukseen parempi kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Vaikka ulkona tuiversi emmekä olleet kallioalustan takia edes yrittäneet virittää telttanaruja kireimmilleen, yösijamme pysyi hyvin ruodussaan. Halpoihin festaritelttoihin tottunut yllättyi myös teltan painosta: vajaa 3-kiloinen teltta meni joululahjalistan kärkeen.

Teltan pystyttämisen jälkeen oli vuorossa hikihommat. Pöllipinot löytyivät sadan metrin päästä telttapaikastamme. Tarvitsimme puuta aika lailla illan ja aamun tarpeisiin, joten alkoi kantourakka. Yhdestä pöllistä pilkkoi 2–4 nuotioon kelpaavaa halkoa ja kerrallaan jaksoi kantaa nelisen pölliä. Vuoronperään toinen latoi toisen kyynärvarsille, toinen kipitti pöllit mukanaan nuotiopaikalle.

Sitten oli vuorossa halonhakkuu. Tylsä kirves ei purrut kovaan puuhun, joten tartuimme yhdessä tuumin sahaan. Puita olisi toki voinut polttaa kokonaisina ja siirtää sitä mukaan nuotioon, kun toinen pää on palanut. Esteettiseen kekoon vaadittiin kuitenkin sahausta.

Ja olisittepa nähneet meidät! Aivan riemuissamme, äärimmäisellä yhteistyöllä sahasimme ennätystahtiin halkoja seuraavankin retkiseurueen tarpeisiin. Huomasimme vasta jälkeenpäin, että homma alkoi lähteä vähän lapasesta, kun käytimme pilkkomistamme puista vain neljäsosan. Päivän treeni, check.

Ja pian saapuikin pimeys. Tuli paloi ja halot vähenivät hiljalleen. Nokipannussa valmistuivat niin nuudelit kuin hernekeitotkin. Oikea kolmen ruokalajin vegaani-illallinen. Ja mikä keksintö oli, kun tajusimme mukanamme olevien johannesleipäpuusuklaan ja banaanin täydellisen nuotiokombon.

Voisimme tarjoilla seikkailukerhon legendaarisia retkieväitä seuraavassa Ravintolapäivässä: “Legendaarisia retkieväitä jo vuodesta 2014”. Uskottavaa, eh?

Pimeä iski aikaisin, mutta höpötimme omiamme nuotion ääressä, otsalamppujen valossa kolmisen tuntia. Vain metsä ja kaksi sopivasti hönöä vaeltajaa. Laulamaan emme puhjenneet, mutta sekin olisi varmasti sopinut tunnelmaan.

Seitsemän jälkeen kömmimme telttaan, sujahdimme makuupussiin ja jatkoimme vielä hetken juttujamme. Naapuri-niemennokan vaeltajaukot tulivat vielä pienen matkan takaa taskulamppujensa kanssa etsimään noki-illallisseuraa, mutta teltan vetoketju oli tiukasti kiinni. Tulimme rentoutumaan, emme sosialisoitumaan. Viinipullon avaajineen voi jättää oviaukon eteen. Kiitos hei.

Uni tuli kahdeksan maissa.
Makuupussissa riitti lämpöä ja mieli oli tyhjä.

-Henriikka

Ps. Kuinka iloinen olenkaan perjantaina julkaistun videon vastaanotosta!
Kaksi lisähuomiota aiheeseen:
1. Tarkoitus ei ole ruveta sellaiseksi alati kameralle höpöttäväksi videobloggajaksi
2. Tarkoitus ei ole vallan muuttua metsäbloggaajaksi vaan pitää mukana urbaanimmatkin aiheet.

Jos vaatteet ja varusteet kiinnostaa:

minä: pipo/Alina Piu, sininen takki + mustat housut/Helly Hansen (saatu), pinkki takki/Haglöfs (saatu), kengät/Merrell, lapaset lahja ystävältä, pinkki alusasu/Devold, rinkka/Vaude & makuupussi/Haglöfs (saatu)

Bea: huivi, takki, pipo/second hand, trikoot/adidas, kengät/Helly Hansen & rinkka/Haglöfs

Mitä metsässä syötiin?

_MG_3747 kopio_MG_3759 kopio

Kuvasin viikonlopun telttaretkelle lähtiessäni eväämme. Olin uhannut leipoa kakkua, ottaa mukaan pullonpohjat punaviiniä ja harkita kaikkia mukaanotettavia ruokia tarkkaan. Toisin kävi: heitimme perjantaina keskiyöllä rinkkoihimme sitä sun tätä kaapista löytynyttä ja hyödynsin tuotetesteihin saadut erikoisherkut. Bea kävi hakemassa kaupasta jotain nopeaa ja helposti syötävää. Tällaiseen settiin lopulta päädyimme:

  • Froosh-smoothiet (tosin jätimme lasipullot kotiin ja kaadoimme juomat muovipulloihin)
  • 2x mandariini
  • 2x banaani
  • Pussillinen Rainbown taateleita
  • Seaveg Crispies -merileväsipsit (saatu testiin)
  • Gluteenittomat crackerit
  • Alpro Soya -kaakaot
  • Clearspring Snack Organic -mantelit (saatu testiin)
  • Alpro-mantelimaito Bealle kahvimaidoksi
  • Kympin kasvishernekeitto
  • Lovechockin raakasuklaa-mulperiherkut (saatu testiin)
  • Super Treats -“suklaat” (saatu testiin)
  • Jämäpussi tortillasipsejä
  • Berryefect-marjajauheet
  • Cocovi super snack -raakapatukat

+ kuvista puuttuvat riisinuudeli, kahvipussin jämät ja pähkinäsekoitus, jotka eivät yltäneet visuaalisuudessaan edes kuvien vaatimalle tasolle. Olin ahtanut ne biojätepusseihin niin rumasti, ettei kamera olisi kestänyt.

Loppujen lopuksi aika paljon sitä kaksi mimmiä syö parin päivän aikana. Päivien aikana popsimme vähän kaiken näköistä, illalla nautimme kolmen ruokalajin illallisen: alkuruoaksi hernekeittoa, pääruoaksi pelkkää nuudelia ja jälkiruoaksi hetken innovaatio: uunibanaanit. Puukolla viilto banaaniin, suklaapalat sisään ja nuotille. Niin hyvä setti. Leväsipseihin en aio enää kajota, eivät olleet aivan minun makuuni, mutta Lovechoksin ja Super Treatsin suklaat sen sijaan nam nam nam.

Jälkiviisaana olisin pakannut kaikki niin, että kaikki roskat olisi voinut polttaa nuotiossa ja grammoissakin voisi viilailla loputtomiin. Eväiden valintaan vaikuttaa tietysti myös aina se, onko mukana trangiaa vai ei. Tällä kertaa pärjäilimme pelkällä nokipannulla (kyllä, keitimme siinä nuudelitkin).

Mutta niin. Suoraan sanoen en ole mikään ammattilainen tässä retkieväs-asiassa,
joten pidemmälle vaellukselle lähtiessäni pitää ehkä vielä lukea muutama opus.

-Henriikka

En nähnyt metsää puilta

Seikkailukerho on palannut Helsinkiin, takaisin kotikoloihinsa. Dunkkasimme bussissa ja junassa niin pahasti savulta, metsältä ja muulta vastaavalta, että emme saaneet juurikaan nauttia seurasta.

Mikä viikonloppu, mikä retki! Lämpötilat nousivat nollan yläpuolelle ja aurinkokin pilkahteli juuri niin kuin toivoimme. Löysimme oman poukaman yleisten reittien ulkopuolelta, jonne leiriydyimme. Vaikka tuuli riepotti myrskyn lailla, teltassa ei ollut yhtään kylmä, kun oli hyvät makuupussit ja päällä merinovillaa.

Nuotio syttyi ensimmäisellä tikulla eikä pimeän tulon jälkeen pelottanut. Oli säkkipimeää. Nukuimme seitsemästä seitsemään. Liekö se edes mahdollista? Heräsin aina välillä miettimään maailmaa ja nukahdin uudestaan.

Nyt olisi savunhajuiset vaatteet ja teltta tuuletettavana.
Paras käydä hommiin, ettei sunnuntai niele.

-Henriikka

Learning by Doing: Viikonloppuna telttailemaan

DSC_1207 kopio DSC_1225 kopio

Lähden viikonloppuna telttailemaan enkä suoraan sanottuna pysty ajattelemaan juuri mitään muuta. Se on niin kivaa. Siitäkin huolimatta, että lähdemme vain yhdeksi yöksi emmekä Nuuksiota kauemmas.

Muistaakohan joku vielä, kun viime vuonna pakkasimme ystäväni Bean kanssa rinkat täyteen ja lähdimme Repovedelle parin päivän vaellukselle? Vaikka se oli ensimmäinen kertamme yhdessä metsässä (ja Bean ensimmäinen kerta vaeltamassa), aloimme kutsua sitä jo silloin perinteeksi. Jos asioita alkaa kutsua perinteiseksi jo ensi kerralla, jää toistuvuus automaationa sopivasti kuvioihin. Puhumme jo viikon Lapin vaelluksista ja jäätikköretkistä, mutta aloitetaan nyt ensin marraskuun taitteen yöpakkasvaelluksella.

Totuushan on, etten minäkään tiedä mitään telttailusta kesän ja alkusyksyn ulkopuolella. Viime vuonna seikkailimme syyskuun alussa enkä tunne loppusyksyistä metsää öisin. En tiedä kuinka marraskuun huurteiset halot saa syttymään. En tiedä miltä aikaisin laskeutuva pimeä tuntuu yöpatikoijan näkökulmasta tai miten kylmä voi olla, kun pötkötät makuupusissa ja pihalla on pakkasta. Sen tietysti tiedän, että nämä ovat varusteasioita, mutta en usko, että tähän hätään sijoitamme siihen kalleimpaan kalustoon.

Voitteko uskoa, että mietimme juuri pari päivää sitten tosissamme, voimmeko paleltua telttaamme? Että nukahdamme, emmekä koskaan herää. Saimme naurua ja vakuuttelua osaksemme: ihmisen pitäisi kuulemma pysyä hereillä sellaisessa kylmyydessä, jos ei ole aivan sammunut. Eikä tarkoitus ole.

Veikkaan, että pärjään pitkälle niillä neuvoilla, jotka Lapin 30 asteen pakkanen ja lumilautailu- ja rinnepäivät ovat opettaneet: kerrospukeutuminen, pysy liikkeessä, tunne omat varpaasi.

Mutta jos on muutama neuvo heittää tällaiselle Learning by Doing -retkeilijälle, niin annapa kuulua. Kiitollisena ja nöyränä otan vastaan. Sen tiedän, että eväspuoli minulla on hallussa. Viime vuonna tein mukaan suklaata ja tänä vuonna homman voisi viedä seuraavalla levelille. Ehkä leivon mukaan kokonaisen kakun.

Seikkailukerho kuittaa.

-Henriikka

Ensi viikolla Turkkiin

72ca5d1974f4a62c99b0d4953f815671

Olisi teille pikkuinen juttu kerrottavana. Lähden ensi viikon keskiviikkona Turkkiin. Tiedän, en olisi ansainnut tähän väliin reissua millään mittakaavalla, juurihan pääsin Botswanaan ja seikkailin kesäkuun Siperiassa. Mutta Turkkiin tässä nyt ollaan kuitenkin menossa kuuden päivän matkalle.

Suomalainen Meretniemen perhe on lähdössä purjeveneellä löytöretkelle maailman ympäri kolmen lapsensa kanssa. Kuuden vuoden mittainen purjehdus vie perheen kaikille valtamerille, kuudelle eri mantereelle ja 75 maahan.  Purjehdus starttaa kesäkuussa 2016 Turkista. Ja arvaatteko mitä? Tulevalla reissullamme purjehdimme juuri tuolla samalla potskilla!

Purjehduksen ympärille on rakentumassa laajempi Sail For Good -projekti, jonka tarkoituksena on kehittää yksilöllinen digitaalinen oppimisympäristö, jota voitaisiin hyödyntää laajemminkin alueilla, joilla lapset eivät syystä tai toisesta ole normaalin koulutuksen piirissä. Matka järjestetään Sail for Good- hankkeen toimesta. En vielä itsekään tajua kovin paljon koko asiasta, mutta toivottavasti osaan reissun jälkeen valaista asiaa paremmin.

Sen verran tiedän, että pääsen purjehtimaan ja vaeltamaan. Purjehdimme Meretniemen perheen s/y Panacea –purjeveneellä ja tutustumme Turkin ulkoilmakohteisiin Lycian way –vaellusreitillä.

Matka starttaa keskiviikkona 23.9. klo 05.00 Helsinki-Vantaan lentoasemalla terminaalissa 2. Iiik.

– Henriikka

Ps. Mukaan on lähdössä huvittavan sekalainen ja minulle tuikituntematon sakki:
Fitness Führer, OTTO Izakaya, Timo Wilderness, Urbaani viidakkoseikkailijatar, @kpunkka, @juusohd, Blue Wings, Cocoa etsimässä, Lapsiperheenmatkat & Sail for Good.