Lähden viikonloppuna telttailemaan enkä suoraan sanottuna pysty ajattelemaan juuri mitään muuta. Se on niin kivaa. Siitäkin huolimatta, että lähdemme vain yhdeksi yöksi emmekä Nuuksiota kauemmas.

Muistaakohan joku vielä, kun viime vuonna pakkasimme ystäväni Bean kanssa rinkat täyteen ja lähdimme Repovedelle parin päivän vaellukselle? Vaikka se oli ensimmäinen kertamme yhdessä metsässä (ja Bean ensimmäinen kerta vaeltamassa), aloimme kutsua sitä jo silloin perinteeksi. Jos asioita alkaa kutsua perinteiseksi jo ensi kerralla, jää toistuvuus automaationa sopivasti kuvioihin. Puhumme jo viikon Lapin vaelluksista ja jäätikköretkistä, mutta aloitetaan nyt ensin marraskuun taitteen yöpakkasvaelluksella.

Totuushan on, etten minäkään tiedä mitään telttailusta kesän ja alkusyksyn ulkopuolella. Viime vuonna seikkailimme syyskuun alussa enkä tunne loppusyksyistä metsää öisin. En tiedä kuinka marraskuun huurteiset halot saa syttymään. En tiedä miltä aikaisin laskeutuva pimeä tuntuu yöpatikoijan näkökulmasta tai miten kylmä voi olla, kun pötkötät makuupusissa ja pihalla on pakkasta. Sen tietysti tiedän, että nämä ovat varusteasioita, mutta en usko, että tähän hätään sijoitamme siihen kalleimpaan kalustoon.

Voitteko uskoa, että mietimme juuri pari päivää sitten tosissamme, voimmeko paleltua telttaamme? Että nukahdamme, emmekä koskaan herää. Saimme naurua ja vakuuttelua osaksemme: ihmisen pitäisi kuulemma pysyä hereillä sellaisessa kylmyydessä, jos ei ole aivan sammunut. Eikä tarkoitus ole.

Veikkaan, että pärjään pitkälle niillä neuvoilla, jotka Lapin 30 asteen pakkanen ja lumilautailu- ja rinnepäivät ovat opettaneet: kerrospukeutuminen, pysy liikkeessä, tunne omat varpaasi.

Mutta jos on muutama neuvo heittää tällaiselle Learning by Doing -retkeilijälle, niin annapa kuulua. Kiitollisena ja nöyränä otan vastaan. Sen tiedän, että eväspuoli minulla on hallussa. Viime vuonna tein mukaan suklaata ja tänä vuonna homman voisi viedä seuraavalla levelille. Ehkä leivon mukaan kokonaisen kakun.

Seikkailukerho kuittaa.

-Henriikka