Kuuntelen Vestaa. Olen kuunnellut jo pitkään.

Kamalan noloa, että tekee mieli kertoa se, niin kuin teininä, että minäpä tein tätä ennen kuin te muut tajusitte. Vaikka ovathan kaikki muutkin kuunnelleet häntä. Vestahan oli kuplassani koko viime vuoden hypetetyin asia sitten Kilpipiilean. Muistan kuinka ärsyyntynyt olin, kun Good Charlotte tuli massan tietoisuuteen I just wanna live -biisillä, ja minä olin fanittanut heitä jo, kun he vasta soivat vain pienemmissä, viileämmissä piireissä. Itsehän olin 13-vuotias varhaisteini, varmaan hirveän viileä.

Lohtulauseita-albumi ilmestyi juuri. Vesta kolahtelee jonnekkin syvälle.

Tuntuu kuin olisin itse eronnut ja täysin murheenmurtama. Kuljen vainoharhaisena kaduilla, kun musiikki soi kuulokkeista ja väistelen entistäni, jota ei edes ole. Nykyiseni joutuu vähän kärsimään, kun olen kuunnellut musiikkia vähän liian pitkään ja heittelen tavaroita hänen saapuessa kotiin. Oon saanut särkyä ja sattuu yhä. Näen itseni noissa tavaroissa, jotka otit oikeudekses rikkoa. Joo, mulla on ne viälä.

Toisaalta tekee varmaan meidän parisuhteelle ihan hyvää, kun nautin niin suuresti turvallisesta sodasta. Ja se on myös ehdottomia suosikkibiisejäni Vestalta, vaan ärsyttää ihan sikana se alkusepostus siinä musiikissa. Tekee jotenkin liian naiiviksi koko kokonaisuuden.

Mä oon vaan tämmönen tyyppi. Turhamainen luonne, joskus liian nopeat liikkeet saa mut kapinoimaan. Saat mut kapinoimaan. Toivotonta oottaa, et levoton sietää rauhaa.

Ota varovasti saa kylmät väreet kertosäkeessä. Sitä kovemmat, mitä useammin olen biisin kuullut. Vaikka se onkin niin raju. Varmaan juuri siksi.

Mikä onni, että Vesta laulaa suomeksi. Kunnon räytyminen milteinpä vaatii äidinkielen.

Haluaisin ehkä tavata hänet. Vestan. Upea nimikin, ja kaikkea. Vaan olisi suuri riski, etten sitten pitäisikään hänestä. Tai että ymmärtäisin, etteivät ne kappaleet sitten kerrokaan minusta. Etteivät ne kerrokaan siitä sydämeni säpäleiksi pistäneestä, suolet ja sisäelimet ympäri kääntäneestä erosta, jonka juuri koin.

-Henriikka