Mitä ikävöin Ylläkseltä?

Kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs 

Tällä hetkellä minulla on vähän koditon olo. Tuntuu, että Helsingin keskustaelämä vetelee kohdaltani viimeisiä hengenvetojaan tässä muodossa.

Hetkonen, muutan heti ajatustani. Ehkä minulla onkin koteja vähän useampi, ei vain yhtä päämajaa. Minulle on nimittäin syntynyt tässä vuosien saatossa sellaisia kodinomaisia paikkoja vähän sinne sun tänne.

Yksi tällainen on Ylläs.

Mietin tänään aamukahvia juodessani, miten edes ensi kerran päädyin sinne lapsuuden jälkeen, enkä meinannut muistaa. Sitten havahduin muistoon, että 3,5 vuotta sitten tein viestintätyötä Messukeskuksen GoExpo Winter -tapahtuman kanssa ja päädyin sitä kautta Ylläkselle ensimmäistä kertaa aikuisiälläni. Olin juuri aloittanut täyspäiväisesti yrittäjänä ja puhkuin virtaa ja rutiinittoman arjen ikeestä irrottautumisen tuomaa vapaudenhuumaa.

Oli maaliskuu, hurjat kinokset lunta ja koko ajan odottava mieli. En ollut nähnyt kunnon revontulia vielä koskaan, ja joka ilta oli olo, että ehkä ne ovat pian täällä. Taisi olla toiseksi viimeinen ilta, kun Ylläksellä jo silloin talveaan viettänyt Eetu laittoi viestin: ”Nyt leiskuu!” Otin pyörän alle, poljin pari kilometria Kuerkievarin majapaikalta Äkäslompolo-järven jään reunalle ja tarpoin lumen läpi aukealla. Taivas lähti tanssimaan kirkkaan vihreänä ja vähän violettinakin. Tönötin toppatakissani keskellä jäätynyttä järveä ja nautin. Hiljaa ja kaikessa rauhassa, taivaan iloitessa ympärillä omiaan.

Ylläs on muuttunut kolmessa ja puolessa vuodessa. Siitä on noussut yhä selkeämmin yksi Lapin suosikkikohteista, ja erityisesti Äkäslompolon kylä kehittyy ja monipuolistuu.

Tänä vuonna Ylläs palkittiin Pohjoismaiden parhaana ulkoilukohteena (viesti meni tosin varmasti monelta ohi, kun yhtäkkiä eräs pandemia pisti pakan sekaisin), eikä syyttä: onhan täällä nyt niin hyvät puitteet olla ja tehdä.

Pötköttää reporankana ja olla aktiivinen.

Olen seurannut sivusta muutosta ja kehitystä sekä toivonut sormet ristissä parasta: ettei puhtaasta, rauhallisesta ja kauniista tehtäisi ruuhkaista ja levotonta. Eikä niin ole onneksi käynytkään.

Edelleen Ylläksellä on sama tuttu rauha kaikkialla.

Rauha ei tosin tarkoita sitä, ettenkö välillä rälläisi sallituilla luontopoluilla maastopyörällä tuhatta ja sataa, tai etten innostuisi välillä ottamaan paria olutta paikallisessa kuppilassa. Tämä rauha on sellaista toisenlaista, tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja erityisesti sitä, että aitoa ja alkuperäistä kunnioitetaan, mutta uutta ei pelätä.

Siinäpä sen vahingossa sanoitinkin: olen iloinnut Ylläksestä sen vuoksi, että näkisin kaikkialla kotimaassa mahdollisuudet samanlaiseen kehitykseen. Alkuperäistä kunnioittaen, uusi vastaanottaen. Menneisyys on arvokas, ja tulevaisuus toivon mukaan kirkas.

Mitä muuta ikävöin Ylläksen tunturimaisemista?

No, niitä tuntureita. Sitä, että voi kivuta tunturinlaelle tai vaikka puoleen väliin vaan, kaataa kahvia termasti kuksaan ja katsella aavaa maisemaa. Talvella tykkypuita, kevättalvella kantavaa hankea, josta kimpoilee aurinko takaisin taivaalle, kesällä kirkkaita järviä ja syksyllä lämmintä sävymaailmaa maaruskan keskellä kellahtaneena. Tuntureilla on lähellä taivasta, mutta jalat visusti kiinni maassa. Syke tasaantuu pitkällä aikavälillä, vaikka todellisuudessa kiihtyisikin kivutessa.

Ikävöin kirkkaita vesiä. Viime elokuussa olimme pikkusiskoni Roosaliinan kanssa vajaa viikkoinen tutuissa maisemissa. Majoituimme 7fellsin silloin juuri avautuneessa boutique hostellissa, josta teimme aarteenetsintää sinne sun tänne, etsien uusia ihmeellisiä luontopaikkoja Ylläkseltä. Yksi löytynyt aarre oli kirkasvetinen Saivojärvi/-lampi, jonka laguunimainen olemus turkoosin veden kanssa teki vaikutuksen. Yhtä lailla Kuerlinkkojen kosket ja Pakasaivon rotkojärvi kutkuttavat mielessä. On oikeastaan perin kummallista, että minä, joka en ole koskaan hahmottanut karttojen tai sijaintien päälle, edes tunnen jotain näennäisesti kaukana sijaitsevaa aluetta näin hyvin.

Kaipaan toki myös Eväskorin pitsaa ja kunnon pitkää illallista Aurora Estatessa. Kaikkia latukahviloita, etenkin niitä jonne ei välttämättä tarvitse hiihtää. Ikävöin Kesänginkeitaan gluteenitonta porkkanakakkua.

Ikävöin sitä ettei ole kiire. Että on aina aikaa jäädä jutulle.

Toissatalvena pötkin karkuun elämääni Ylläkselle. Nyt jo leikilläni ja välillä vähän tosissani mietin, jos ottaisin elämäni mukaan sinne. Kaiken tämän. Rinkan, teltan ja keltaisen pakettiauton. Kauneimmat kupit ja lusikat, oranssin anorakkini. Ehkä retkituolin.

Näitä varmaan taas pohdin, kun viikonloppuna suuntaan koti pohjoista. Tuntuupa kivalta, että ajatus siitä on tuttu eikä tuntematon. Tuntuu kivalta myös tukea kotimaista matkailua tällaisen kevään jälkeen – sitä kokee olevansa niin paljosta velkaa, kun on saanut niin paljon.

Kohteita on tulevalla reissulla useita, mutta myös Ylläs on mukana. Spesiaalia on sekin, etten ole ennen ollut siellä keskikesällä. Koko Lapissakin olen itse asiassa ollut keskikesän aikaan vain yhden ainoan kerran! Vai kahdesti? No joka tapauksessa paljon on vielä koettavissa. (Joojoojoo, hyttyset, niitä on etelässäkin nyt miljoonittain niin en välitä. Ainakaan vielä. Sitä paitsi silloin viime kerralla niitä oli pohjoisessa paljon vähemmän kuin täällä.)

Yötön yö, täältä tullaan ihan juuri.

-Henriikka

Suuri osa kuvista: Eetu Leikas / Musko Visuals

Terveisiä taivaasta

Muistaako kukaan lapsuudesta leikkiä nimeltä “vettä kengässä“? Oli kaksi ryhmää, joista toinen toiselta tietämättä valitsi itselleen parit. Vuorotellen tultiin toisesta huoneesta kyselemään joltain ryhmän jäseneltä: “Oletko ystäväni?” Jos arvaus ei osunut oikeaan, vastattiin “vettä kengässä” ja kysyjän piti kinkata takaisin. Mutta jos arvattu tyyppi oli juuri se sovittu pari kysyjälle, niin vastaus kuului: “pääset taivaaseen!”

Todella erikoinen leikki, kun näin jälkikäteen pohtii. Pääset taivaaseen? Mitä? Käytännössähän tämä tarkoitti, että pääsit pois kyselyjonosta ja vältit turhat kinkkailukierrokset, ei sen kummempaa. Taivasraja oli 90-luvulla kovin matala.

Tällä loivalla aasinsillalla pääsen kuitenkin oikeaan aiheeseen: olen juuri Ylläksellä ja tuntuu kuin tämä olisi taivas maan päällä. Tiedän, että on arveluttavaa verrata Suomen tunturia iankaikkiseen onneen ja autuuteen, mutta lumisten puiden keskellä vaeltaessa ei kaipaa mitään muuta.

Saavuimme yöjunalla keskiviikkoaamuna ja tähän mennessä olemme jo ehtineet lumikenkäillä Kuertunturissa, pyöräillä läskipyörillä, hiihtää ja lumilautailla. Ainiin! Ja saunoa ja syödä hyvin. Yövymme Kuerkievarissa, jonka vieraanvaraisuudesta avaudun myöhemmin lisää. Nyt täytyy alkaa valmistautua husky-retkeen ja illan ryllimiseen rinteissä.

On luksusta, kun meillä on paikallinen opas, joka ei hermostu, vaikka kaipaisimme valokuvastaitoja kolmen minuutin välein. Sitä paitsi onhan se nyt hienoa, kun perätysten lumikenkäilevät Aamukahvilla ja Kaakaolla.

Terveisiä taivaasta. Tai ainakin paikasta, joka on tuntunut hetkittäin kuvitelmilleni taivaasta.

-Henriikka

Kuvat: Eetu Leikas (@eetuleikas, Kaakaolla)

takki ja housut/Peak Performance (saatu), pipo/VAI-KØ