Ajatuksia hangilta

Koko viikko kului Vuokatissa. Käytännössä tämä tarkoitti, että aina päivän valoisan ajan hiihdin umpihankea sinne sun tänne ja fiilistelin antaumuksella lunta (kuinka monesti minuutissa pystyy pohtimaan ”lumi on parasta”?). Sen rinnalla pimeän laskeuduttua vaaroille, luin kirjaa, tein hövelisti muutamia pieniä työjuttuja, pelasin lautapelejä perheeni kanssa ja söin mukavan turvallisia ruokia, kuten lohisoppaa ja hernekeittoa.

Perheen kanssa reissatessa on se etu, että vanhemmat ovat tottuneet heräämään sen verran aiemmin, että aamiainen oli aina katettuna, kun he alkoivat huudella meitä muita hereille. Ei hassumpaa elämää.

Yleensä Lapissa, tai ainakin Vuokatin kaltaisessa aktiivilomakeitaassa, aikaa viettäessäni olen tottunut pistämään lumilaudun jalkaan. Tai ainakin olen tottunut siihen, että minulla on siihen mahdollisuus, jos niin haluan tehdä. Nyt asiat olivat vähän eri tavalla vatsassa kasvavan ihmisen vuoksi, ja jäin aina mökille iltapäivisin, kun muut vielä suuntasivat mäkeen.

On ärsyttävää tajuta, ettei luonnollisia tunteita pääse oikein pakoon, vaikka ymmärtääkin syyt ja niiden syntyperät eikä halua kapinoida vauvan turvallisuutta vastaan. Välillä oikein aivoja porasi, kun muut innostuneesti jakoivat rinnepäivän tunnetilojaan ja oppejaan ja kertoivat, millaisia herkkuja rinnekahvilassa tarjoiltiin.

Luulen, että kaikkea korosti se, ettei tuo hiihtelynikään enää mitään kovin ketterää ole. Jotenkin ajatuksissani jopa välillä uskottelin itselleni, että olen ihan normaalissa ruumiinvoimissani, kunnes nopeasti alkava hengästyminen tai viimeistään videot paljastivat jälkikäteen totuuden (ei ehkä pitäisi ottaa niitä videoita…). Olin kuin hidastetusta elokuvasta.

Nautin silti, nautin todellakin. Siksi ja siitä huolimatta.

Tikku oli turvassa ja kävi vain välillä potkaisemassa vatsaa sen merkiksi, että ensi vuonna olisi hyvä olla jo mukana hiihtoladulla. Joku seuraajista hauskasti kommentoikin, että näyttää siltä, kuin hän kulkisi kenguruemonpussissa tuolla anorakkini etutaskussa.

Pakkaslukema näytti tulopäivänä 20 astetta, mutta tippui siitä hiljalleen viikon edetessä aina kymppiin saakka. Tuollaista pakkasta en ollutkaan saanut tuntea vielä ihollani tänä vuonna. Tuntui ihanalta, kun nenää nipisteli, pipon alta pilkistävät hiushaituvat keräsivät huurretta, ja posket keräsivät väriät kuin punaiset omenat. Rohtuneet huuletkin annoin pakkaselle anteeksi.

Joskus, tarkemmin sanottuna noin 27 vuotta, inhosin hiihtoa. Sitten löysin retkihiihdon. Umpista lunta kun saa hiihdellä hissukseen menemään, katoaa ympäriltä kaikki muu.

Eilen saavuimme takaisin Porvooseen. Huomasin jo pari päivää ennen kotiintuloa, että minulla on ikävä kotiin. Voi veljet, koska olisinkaan viimeksi tuntenut niin?

Ilmeisesti oikea paikka on löytynyt, kun ikävöin tänne taloon, jossa kaikki tavaratkin odottavat vielä muuttolaatikoissaan sitä, että niille rakennettaisiin kaappeja ja säilytystilaa.

Piha oli täynnä eläintenjälkiä. Harmi, että ne pysyvät aika etäällä meidän täällä ollessa. Tosin en yhtään ihmettele – sen verran kiljahtelemme ja pidämme ääntä, kun kolaamme lunta ja kierimme löylyjen välissä lumihangessa. Jos olisin jänis, en itsekään tulisi viereen katsomaan.

      Tänään kävimme kairaamassa merellä, jotta näemme kuinka paksuksi jää on saaristossa ehtinyt meidän poissa ollessa. Iloksemme huomasimme, ettei mene enää kuin hetki, niin voimme mennä pilkille aivan rauhassa. Partasuu on juuri rautakaupassa ostamassa remonttitarpeita, ja toivon, että hän muistaa ostaa myös pilkkitoukat, joita pyysin.

Tänään oli myös ensimmäinen päivä, kun tarvitsi aurinkolaseja. Aurinko paistoi jäälle niin valtavalla voimalla, että oli pakko käydä tekemässä sisällä cappucinot take away -kuppeihin ja tulla rantaan nauttimaan niistä. Harvoin tällaista valonjuhlaa saa kokea vielä tammikuussa, mutta otin sen täydellä nautinnolla vastaan.

Hiihtelin jäätä pitkin Kuomat jalassani, kaislat huojuivat tuulessa ja meri oli ihan hiljaa.

-Henriikka

Heinäkuinen aktiiviloma: mitä tehdä Vuokatissa?

Kaupallinen yhteistyö: Vuokatti.fi

Hitaiden, tekemättömyydessään rentouttavien lomapätkien rinnalla rakastan aktiivilomia. Sellaisia että mennään ja tehdään suuna päänä, huiskataan systemaattisesti paikasta toiseen ja laitetaan koko kroppa likoon lomalla.

Viime viikonalku kului aktiivisesti Vuokatissa. Oli IHANAA. Ajattelin, että kerrankin kirjoitan päiväkirjamaisesti reissusta, päivä kerrallaan. Pääsette paremmin tunnelmiin ja ajatuksiin kiinni, kun kirjaan matkan kulua nostaen tiettyjä hetkiä ja fiiliksiä pinnalle.

Maanantai

Lähdin matkaan julkisiin luottaen, niin kuin usein tapana on. Junalla Kajaaniin ja siitä bussilla perille Vuokattiin. Junassa myytiin mansikoita Suonenjoelta ja ravintolavaunusta sai santsattua kahvia kuppiin. Kouvolaan saakka juna oli tupaten täynnä uusia varusmiehiä, kunnes sitten yhtäkkiä kaikki pienet kaljupäät jäivät yhdessä vähän pelokkaina, mutta uhotellen laiturille.

Nauratti, kun kävelin Kajaanissa juna-asemalta bussiasemalle kamppeitteni kanssa hirveässä hiessä todetakseni, että bussi olisi lähtenyt nimenomaan juna-asemalta. No, ottivat kyytiin hikisen reissulaisen onneksi kuitenkin, se on tärkeintä. Sitä paitsi toinen daiju oli tehnyt samalla tavalla, joten pääsimme nauramaan yhdessä.

Perillä Vuokatissa tuntui lempeältä. Saavuin illansuussa perille Holiday Club Katinkultaan ja kirjauduin Villas-huoneistooni. Kävin syömässä rapusalaattia hotellin O’Leareys-urheilubaarissa ja -ravintolassa ja hymyilin itsekseni omalle elämälleni, kun vetelin naamaani alkupala-popocorneja katsoen telkasta tapojani vastaan innokkaasti urheilua. Nautin yksin reissailusta kovasti, mutta välillä siihen herää, että esimerkiksi tarjoilijat ovat asiasta kovin kummissaan, ja ympärillä olijat katselevat, että nyt on kyllä muijalla jäänyt treffiseura saapumatta. Mitä vielä! Parhaassa seurassa, itsekseni.

Ennen nukkumanmenoa otin vielä kunnon suihkun, kunnes vedin pimennysverhot vielä korkealla killottavan auringon eteen ja sukelsin rapeisiin lakanoihin. Ai autuutta!

Tiistai

Tiesin veljeni saapuvan tiistai-keskiviikko-välisenä-yönä reissuseurakseni, joten olin pyhittänyt tiistain reissun rauhalliselle hyvinvointi-puolelle ja mielen rentoutumiselle.

Kipittelin herättyäni parinsadan metrin päähän Katinkullan hiekkarannalle aamu-uimaan, jonka jälkeen istuin ainakin tunnin kahvin ja aamiaisen äärellä hotellin aamiaisella. Lapset hihkuivat lasin takana näkyvää kylpylää, joka avautuisi tuotapikaa, ja minä hihkuin sitä, että pääsisin pian jumppaan ja lenkille.

Kympiksi hiihtelin trikoot jalassa hotellin liikuntasaliin, jossa osallistuin Body Balance -tunnille. Joogaa, pilatesta ynnä muuta yhdistävä ryhmäliikuntatunti oli sopivan rauhallinen mutta kuitenkin kehoa haastava itselleni siihen hetkeen. En muista, koska olisin edelliskerran osallistunut ryhmäliikuntaan. Koin yhteenkuuluvuutta ja nostalgiahuuruisia tunteita vääntäessäni itseäni mutkalle. Juuri tällaistä liikunnan kuuluisi ollakin: matalarimaista, riittävän yksinkertaista ja kuitenkin sen verran ajatuksia vaativaa, ettei tunnin aikana ehdi pohtia muuta.

Tunnista voimaantuneena lähdin vielä juoksulenkille jumpan jälkeen. Kainuulaiset metsämaisemat ovat siitä haastavat, että pysähtelin vähän väliä kaiken kauniin ja mielenkiintoisen äärellä: oudosti mutkalle kasvanut mänty, rullalle vääntynyt tuohipalanen ja mustikkaa pukkaava metsä saivat kaikki sydämen läpättämään. No, onneksi ei ollut kiire.

Sitä paitsi juoksu otti sen verran aikaa, että sen jälkeen pystyi jo lounastamaan. Katinkullan Classic Pizza -ravintolan salaateista muodostui viikon aikana vakkariannoksiani.

Iltapäivällä otin usean tunnin työnteolle. Pidän töistäni – maileihin vastailusta, blogin kirjoittamisesta ja esimerkiksi Instagramin yksityisviesteihin vastailu on tosi kivaa, kunhan on aikaa. Ja erityisen kivaa se on silloin, kun on saanut jo päivän aikana liikkua tai olla pihalla. Sellaiset päivät, kun kököttää kahdeksasta kahteentoista tuntia ruudun äärellä, on oikeastaan totaalikaameita.

Illalla starttasi päivän ja koko reissun the hyvinvointi-ilta. Poljin hotellin punaisella vuokrajopolla muutaman kilometrin päähän Kainuuravintola Kippoon, jossa itse asiassa olinkin käynyt jo pari vuotta sitten kevätalven reissulla. Muistin ravintolan olevan tosi hyvä, ja oli ihana, ettei tarvinnut pettyä.

Tilasin pöytään päästyäni ensi hättään Kainuu-nimisen drinkin, joka tuotiin pöytään ihanasti orvokein koristeltuna. Pääsimmekin siitä tarjoilijan kanssa heti hyviin villiyrtti-keskusteluihin.

On ollut niin ihanaa, kun olen eräopasvuonna saanut oppia luonnontuntemusta ja esimerkiksi kasveista pystyy näkemään nykyisin niin paljon enemmän – vaikkapa villiyrtit: vuosi sitten en tiennyt niistä vielä mitään ja nyt keskustelin tarjoilijan kanssa ihan vauhkona siänkärsämöstä ja itsekasvatetusta villimintusta. Ravintolan työntekijät olivat laittaneet ravintolan terassille oman pienen villiyrtiviljelyn pystyyn, jota sitten hyödynnetään ravintolan annoksissa. Oli aika kiva tietää, että esimerkiksi juustolautasen voikukkahillo oli heidän omapoimimista voikukista.

Itse söin onnellisena seuraavat ruokalajit Kipon kesälistalta (skippasin pääruoan ja otin sen sijaan kolme alkuruokaa):

Juustolankku
Valikoima suomalaisia juustoja, nokkosnäkkäriä ja Kipon voikukkahilloa

Kasvimaan kesäsalaatti hiilitaimenella
Viheryrttisalaattia, grillattua ja marinoitua kesäkurpitsaa, pisaratomaattia, nokkosnäkkäriä, marinoitua punasipulia ja perunaa

Kekkosen tapaan sokerisuolattua taimenta
Uppomuna, muikunmätiä, yrttisalaattia ja tryffelimajoneesia

Näiden lisäksi otin jälkiruoaksi kahvin rinnalla neljä pientä jäätelöpalloa: Bailey’s, terva, turkinpippuri ja tyrni. Maut olivat niin eksoottisia, että oli pakko päästä kokeilemaan kaikkia. Terva vei helposti voiton. Sen mausta tuli lapsuus mieleen.

Illan päätteeksi pääsin vielä nauttimaan tunnista Vuokatin Aatelin Zen Spassa. En suoraan sanoen ollut ikinä ajattelutkaan olevani Spa-ihminen, kunnes tiistai-iltana löysin itseni täydestä rentoutumisen tilasta altaasta skumppalasi ja tummasuklaapala kädessä, hiusnaamio hiuksissa, hiljaisen musiikin soidessa taustalla. Ehkä olen sittenkin spa-ihminen, kun vain on riittävän ihana spa. Tai ehken vain ole ennen kuullut tuollaisista, jotka voi varata yksityiskäyttöön ja saada varmuuden siitä, ettei viereisellä lepotuolilla makaa joku tuntematon syöden sinun konvehtejasi.

Kellon lyödessä kymmenen, lööba-Henriikka palasi kylpytakkimaailmasta takaisin todellisuuteen. Ilta oli niin kaunis, ja Spa ihan rinteen vieressä, joten päätin kivuta vielä sen huipulle auringonnousua katsomaan.

Kannatti! Vuokatinvaarasta ja sen näkymistä on tullut jo itselleni tuttuja, sellaisia rauhoittavia ja mieltä tasaavia. Kiertelin ja kaartelin vaaran päällä, ihailin auringon jälkiä kasveissa ja puissa, kunnes tunnin tai parin päästä laskeudu verkkaisesta alas fillarille ja poljin hotellille vaaleanpunaisen pilvien alla.

Välillä mietin, onko se tosiaan maailma vai olenko se minä, kun saan kaikesta aina niin hattaraista? Varmaan molemmat yhdessä.

Keskiviikko

Minun yöllä nukkuessa, olin saanut isoveikkani Vuokattiin. En ollut häiriintynyt tippaakaan, kun hän oli rymynnyt aamuyöstä kamojensa kanssa huoneistoon ja kömpinyt sänkyynsä nukkumaan. Hyvä että en, sillä tulevat kaksi päivää olivat sen verran tapahtumatäyteiset, että sietikin kerätä energiaa.

Päivä starttasi pitkän aamiaisen ja kuulumistenvaihdon jälkeen sillä, että poljimme pyörillämme Vuokatin Vesiurheilukeskukselle, josta onkin viimeisen kolmen vuoden aikana tullut yksi Vuokatin suosikkipaikoistani.

Oli tarkoitus käydä heittämässä nopeat saunat ja wakeboardaukset, mutta olisihan se pitänyt arvata: kolme tuntia hölähti äkkiä ohi, kun ensiksi alle otettiin SUP-laudat, sitten wake board ja myöhemmin saunalautan löylyjen jälkeen vielä puhallettava yksisarvinen.

Tämä oli muistaakseni neljäs kerta, kun kävin wakeboardaamassa kaapelilla. Ilokseni huomasin, että homma alkaa jo luonnistua ihan hyvin. Ai että, tuo homma on niin kivaa. Kunnon adrenaliiniryöpyt, kun saa viiletellä menemään ja kokeilla kypärä päässä turvallisesti rajojaan. Oskarihan kiskaisi hyppyristä sellaisella pehmeällä alastulolla, että pari päivää menikin niska sopivasti kipeänä – mikään ei ole näemmä muuttunut sitten lapsuuden. Paitsi se, että nykyään kaikesta tulee lihaksen kipeiksi ja etukäteen veryttelyn merkityksen todella huomaa.

Ettei olisi mennyt liialliseksi löysäilyksi, lähdettiin vesimeininkien jälkeen lounaspitsoille Katinkultaan ja sieltä polkimet viuhuen Vuokatin Seikkailupuistoon.

Olin käynyt paikan päällä edelliskerran kesällä 2016, kun puisto oli juuri avattu, joten kaikki tuntui taas aivan uudelta. Korkean sietokyky oli madaltunut kolmessa kesässä, ja lihakset mahdollisesti vähän surkastuneet, mutta into oli samanlaista.

Puistoon päästessäni naurahdin jollekin, joka kiljahti muutaman metrin vapaapudotus -kohdassa viidennellä radalla. Sopivasti sai itseään kuitenkin palautella maanpinnalle (henkisesti ja fyysisesti), kun itse tolpan päässä seisoessani polvet tutisivat, kun olisi pitänyt hypätä. Tuollainen kuumotus ja jännityksen voittaminen on kyllä ihan sairaan siistiä. Sitä paitsi Oskarikin myönsi reitin kuumottavaksi, joten en ollut yksin ihan nössö.

Sen sijaan minä sain kunnon naurut, kun päästin veljeni yksin vetämään yhden Suomen haastavimmista radoista, Vuokatin puiston seitsemännen. Itselleen uskolliseen tapaan hän ei tietenkään tsekannut rataa, sen haastavuutta tai pituutta etukäteen, vaan lähti nuoruudessa kerätyillä voimilla ja kunnolla kipuamaan puiden välisiin ratoihin. Eihän siinä sitten kauaa mennyt, kun kaikki voimat oli käytetty, eikä ollut kovin kaukana, että hänet olisi pitänyt tulla hakemaan kesken kaiken alas. Nauroin kaksinkerroin isoveljelleni, jonka alun itsevarmuus oli noin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen muserrettu, kun jäljellä oli vielä vajaan tunnin verran.

Lupasin maaliinpääsystä kolme jäätelöä, joista tarjosin sitten lopulta yhden väsyneelle miehelle heti maalista.

Onneksemme olimme siirtäneet illallisvarausta vähän myöhemmälle, niin saatiin seiskaradan sankarikin mukaan. Illallista nautimme Haapalassa, joka on myös yksi Vuokatin must-kohteita ja ehdottomia helmiä. Sukutilaan rakennettu ravintola ja panimo tarjoaa myös majoituspalveluita: vanhassa kartanossa ja moderneissa piha-aitoissa on 10 majoitushuonetta.

Päivän paras uutinen oli, että yksi heidän oman panimon oluistaan oli muutettu kysynnän vuoksi gluteenittomaksi! Niinpä kolautimme elämälle Korpikuusen kuiskaukset vastakkain todeten, että on mukava olla yhdessä reissussa. Ruoaksi söimme muun muassa nokkoskeittoa, perunarieskaa, tervalohtisalaattia ja vegaanista pistaasijäätelöä. Juuri ennen ysiä muistin myös rynnätä tiskille ostamaan muutaman Haapalan olutpullon mökkituliaisiksi isälle ja äitille (totuus: lähinnä itselleni).

Haapalassa on mukava tunnelma. Voi vetää hienommin tai rennommin, kaikki mahtuu samojen hirsien sisään sujuvasti.

Illalla jatkettiin tiistailta tuttuun hyvinvointiteemaan liittyen. Hotelli Vuokatin hulppea Honkalinna-maisemasauna oltiin jätetty meille lämpimäksi vielä hotellin yleisen saunavuoron loputtua.

Ja olipa se hieno! Saunaan noustiin suihkutilasta puisia portaita pitkin kuin missä tahansa rivitaloasunnossa. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Löylyt olivat ihanat ja vaikka pihan allas oli viileää kuin mikä, kävimme uimassa muutamaan otteeseen. Tuntui kuin olisi ollut ulkomailla. Illan paras hetki oli, kun pilvisen päivän päätteeksi taivas alkoi rakoilla, ja aurinko levähti näkyviin upeasti taivaanrannassa. (Joojoo, hattarainen mieleni se varmaan taas vaan toimii, mutta vitsit oli hieno.)

Torstai

Torstaina Oskari alkoi jo naureskella, että ei tämä mikään lepoloma ole.

Aamiaisen jälkeen oli varattu Katinkullasta sulkapallo- ja pingiskentät, jonne pääsimme ottamaan pienet aamuhiet. Totuuden nimissä on kyllä kerrottava, että someklippien taltioiminen vei suht ison osan urheilustamme. Lähdimme kuitenkin kentältä paidan selkämykset märkinä. Jouduin tylsyydekseni huomaamaan, että isoveli pieksee minut edelleen molemmissa lajeissa.

Lounaan jälkeen teimme muutaman tunnin omatoimisen kanoottiretken läheiselle Jäätiönlammelle. Ennen sitä keskityimme kuitenkin olennaisimpaan: eväsostoksiin. Vuokatin K-Supermarket on erinomainen eväskauppa, sillä hyllyissä on reilusti paikallista ja valikoimat ovat muutenkin hulppeat. Sitä paitsi irtokarkkihylly on riittävä. Lappasimme koriimme muun muassa kinuskikakkusia, kainuulaista smoothieta, lohta, vihanneksia ja mansikkalimua, jotka sitten kuljetimme visusti turvassa pyöränkoreissa Katinkullan rantaan kanoottien luokse.

Intiaanikanootti ja virvelit vieheineen oli Vuokatti Safaris -yritykseltä. He järjestävät Vuokatin seudulla paljon erilaisia aktiviiteetteja ja ohjelmapalveluita ympäri vuoden, muun muassa juuri kanoottiretkiä.

Kyllä se vain niin meni, että virvelin viskelyäkin hauskempaa oli juuri se outdoor-lounas. Vaikka kahvi unohtuikin matkasta (miten voi olla mahdollista, vaikka olin varannut termariin kuumat vedetkin?), pitkä lounashetki oli leppoisa. Jäätiönlammella oli laavu, jonne pääsimme (pääsin) kattamaan kauniisti, ja pöydällä oli jopa valmiina kimppu luonnonkukkia maljakossa.

Eipä meidän melonnasta kilometrimäärällisesti nyt kovin hurja tullut, mutta panostimmekin ensisijaisesti laatuun. Kala ei syönyt, eikä edes nykinyt, mutta säästyivätpä ainakin kalaraukat. Ja niin kuin Oskari totesi, harva ääni on yhtä ihana kuin tyynen veden liplatus kanoottia vasten hiljalleen meloessa.

Illalla oli vuorossa reissun viimeiset hetket, jotka päätimme käyttää vielä ihan uuden paikan etsintään. Eräs avuliais seuraaja oli vinkannut Instagramin puolella Kuikkalammesta, ihan Vuokatin ytimestä löytyvästä kirkasvetisestä lammesta, jota nyt lähdimme etsimään.

Vuokatin koululta saimmekin paikallisilta vinkkiä, että tien toiselta puolelta, pienen matkan päästä, lähtisi helppo kävelyreitti lammelle ja sen laiturille. Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen löytyikin laituri ja aivan upea lampi. Jos melusaastetta ei ota huomioon, on miljöö aivan upea. Syvä järvi näyttäytyy turkoosina, ja vesi on täysin kirkasta. Tämä on juuri sellainen lampi, johon lapsena haaveili rakentavansa jonkun hyppytornin tai liaaniköyden.

Tuolla Kuikkalammen laiturilla pötkötellessä huomasimme molemmat olevamme aktiivilomastamme hyvällä tavalla tainnoksissa. Oli aika lähteä parin tunnin päähän Kuhmon mökille nukkumaan. Kävimme vielä hotellilla syömässä illalliset ja jälkiruokajäätelöt (raparperisorbettia ja latte-jäätelöä!), minkä jälkeen rakas Nissan lähti köröttämään kohti muuta perhettä ja kesämökkiä.

Hitsi kuinka oli kivaa! Hyvä etten ollut pidempään, olisi tullut melkoisen pitkä päiväkirjamerkintä.

Kiitos ja kummarrus. Ja luullakseni näemme taas pian, aktiivinen Vuokatti.

-Henriikka

Valtaosa kuvista: Oskari Reinman

Vuokatti, yksi Suomen suosikkipaikoistani: 3 reissuvinkkiä

Kaupallinen yhteistyö: Vuokatti.fi

On sellaisia paikkoja, joista todella pitää, mutta joihin ei kuitenkaan tule koskaan palattua. Sitten on sellaisia paikkoja, joista pitää ja joiden luo löytää itsensä aina uudestaan ja uudestaan.

Yksi sellainen paikka itselleni on Vuokatti, missä olen vieraillut lähivuosina monta kertaa, eri sesonkeina ja toisistaan poikkeavin suunnitelmin. Vuokatti on mukavan lähellä ja viihdyn siellä vuodenajasta riippumatta.

Tänäkin vuonna vietin neljä päivää Vuokatissa, Lappi-reissuni kotimatkan puolivälissä. Flunssa tosin piti minua aika pitkälti otteessaan, joten kovin aktiivinen en päässyt olemaan. Siksikin iloitsen isosti, että olen heinäkuussa palaamassa taas mestoille ennen Kuhmossa juhlittavia häitä. Seurakin on uniikkia, sillä saan mukaani arvokasta sisarusseuraa.

Miksi pidän Vuokatista?

Rauha. Vuokatissa tuntuu, ettei koskaan ole kiire minnekään. Aina kun olen lähivuosina saapunut paikkaan, niin on elämäntilanne ollut mikä hyvänsä, aina on tuntunut hyvältä ja levolliselta saapua perille. Varmaan se on pienen paikan kiireettömyys ja luonnonrauha, joka tuo fiiliksen, että ei ole pakko tehdä mitään. Mutta saa jos tahtoo.

Energia ja aktiivisuus. Voisi kuvitella, että tämä olisi edellisen seikan kanssa ristiriidassa, mutta ei todellakaan. On ihaninta mennä ja tehdä, olla toimelias ja aktiivinen, kun sen voi tehdä omaehtoisesti ja kiireettä. Olen Vuokatissa muun muassa wake-boardannut, kiipeillyt seikkailupuistossa, lumilautaillut, ajanut mäkiautoilla, hyppinyt uimahyppyjä, treenannut rannassa, juossut mäkivetoja, kivunnut useasti katsomaan auringonlaskua Vuokatin vaaran huipulle ja osallistunut ryhmäliikuntatunneille. Rakastan lomia, joissa yhdistyy täysrentoutuminen ja höökillä sekoilu ja seikkailu.

Luonto. Löytyykö yllättyneitä? Kaikesta, ihan kaikesta, tulee ihanampaa luonnon äärellä. Kun aamukahvit saa juoda mäntymetsää tai tyyntä järveä ihaillen, kun lounaan jälkeen voi lähteä keräämään hetkeksi mustikoita jälkiruoaksi. Kolme kesää sitten olimme kaveriporukalla Vuokatissa loppukesästä, enkä varmaan koskaan unohda, kuinka uimme lämpimässä vedessä vähintään kolmesti päivässä. Naapurivaaran kodasta on tullut Vuokatin alueen suosikki ulkoilmaravintolani, jonne olen jo paristi paennut omien eväiden kanssa maailmaa karkuun.

Mahdollisuudet. Pidän siitä, että vaikka Vuokatti on aika omassa rauhassaan, pääsee Sotkamoon päiväretkelle ihan helposti. Jos vaikka pesäpallopeli tai paikalliset kakkukahvit kiinnostavat, ei tarvi kauaa körötellä. Sotkamossa on kaiken lisäksi kivoja kirpputoreja ja hyviä kahviloita (Makea Cafe!), joten ei tarvitse mihinkään huoltoaseman mikromunkkiin tyytyä.

Paikallisten Vuokatti-vinkkejä

Parhaat vinkit tulevat aina paikallisilta. Siksi minusta on mainiota, että Vuokatin ”Paikallista lomasi” -kesäkampanjassa tärppejään jakavat nimenomaan paikalliset: Sotkamon kunnanjohtaja Mika, ex-sprinttihiihtäjä ja Vuokatti Sportin tapahtumavastaava Ann-Mary ja paikallinen valokuvaaja Antti.

Selasin sivuilla läpi kolmikon Vuokatti-vinkkejä yleisestä kiinnostuksesta ja erityisesti heinäkuista lomaani silmällä pitäen. Oli mukava huomata, että oikeastaan tunnen paikkoja jo ihan hyvin. Pystyin monen vinkin kohdalla toteamaan kohteen olevan tuttu.

Mikan vinkeistän nostaisin suosikikseni Sotkamon Jymyn kotikentän. Kun viime kesänä pääsin pesäpallopeliin (hattara kädessäni), tuntui kuin olisin suomalaistunut kertaheitolla potenssiin kymmenen. Oli miljoona astetta lämmintä, ja valuin hikeä kuin jääkarhu savannilla, mutta onnistuin silti nauttimaan kaikesta täysillä. Oli niin hurmiollista, että kaikki Sotkamon parkkiruudut olivat täynnä, ja koko kylä oli oikeasti liikenteessä. Tiedättehän sellaiset sympaattiset metrilaku-henkiset tapahtumat, joissa sydän lepää? Pesisottelu oli juuri sellainen.

Myös rönttös-vinkki lämmintti: jos et tiedä, mikä on rönttönen, suosittelen selvittämään.

Antti vinkkaa tärppejään erityisesti perheitä silmällä pitäen, mutta olen huomannut, että perhevinkit uppoavat yleensä hyvin tällaiselle lapsenmieliselle. Olimmehan Jannen kanssa monta tuntia pari talvea takaperin Vuokatin SuperParkissa (legendaarinen tarina siitä, kun trikooni repesivät täysin riippuessani kiipeilyseinällä) ja useamman kerran olen kiikkunut myös Vuokatin seikkailupuiston radoissa. Antin vinkeistä on pakko päästä ainakin näiden ääreen: Pieni-Pöllyn huipun laealla oleva kuru sekä riehumispäivään uudistettu lumilautatunneli, jossa varmasti melskattaisiin mieluusti isoveikan kanssa.

Anna-Maryn tärpit innostavat liikkumaan. Hänen tekstinpätkää lukiessaan into nousi etenkin luonnonvesiin pulahtamisista: Pisterinniemen vähän vaikeammin tavoitettavat uimarannat kuulostavat juuri sellaisilta, jotka haluan tavoittaa. Joko-tai-mieleni spottasi hienosti myös premium-elämykset: Harmonyn Span hemmotteluhoidot ja Hotel Aatelin.

3 tärppiäni Vuokattiin

Vesiurheilukeskus

AIVAN huikea paikka, johon olen ennättänyt jo suunnitella vaikka minkälaisia juhlia, mutta joista en ole pitänyt yhtiäkään vielä. Vielä! Vesiurheilukeskuksessa on sellaista lungia, välitöntä tunnelmaa, ja tunnit humahtavat ohi hetkessä. Pienen lammen vesi on usein kesäisin ihanan lämmintä ja vedessä onnistuu niin kaapeli-wake-board kuin SUP-lautailu. Lammen päässä kelluu saunalautta, jossa voi ottaa löylyt, lötkötellä riippumatossa tai skeitata rampissa. Viimeistä lukuun ottamatta otan mielelläni (ja isolla innolla) osaa kaikkeen.

Haapala Bnb

Viime vuonna avattu Haapala Bnb on sisarusvaljakon perintötila, joka on nyt muokattu uniikiksi majapaikaksi, ravintolaksi ja panimoksi. Tila henkii vanhanajan tunnelmaa, mutta on kuitenkin oikealla asenteella ja asiakaspalveluotteella ajassa kiinni. Aika on pysähtynyt, ruoka herkullista ja unet makoisia.

Huuskolan tilan jäätelöt

Täällä huomasin viime kesänä olevani kypsä aikuinen: tilasin ensikertaa rommi-rusinajäätelön, hetkeäkään harkitsematta. Paikan päällä tehtävät herkkujäätelöt myydään söpön maalaistalon jäätelökioskista ja pihalla on pöytiä ja päivänvarjoja, joiden alle tötteröihin pääsee keskittymään. Voisin veikata, että ympärillä häärii ja pyörii jotain eläimiäkin, mutta niitä en kyllä rommijätskiltäni muista.

Mutta laajemman listauksen kesä-Vuokatista pystyn antamaan vasta heinäkuun jälkeen, sillä nyt on kulunut jo useampi vuosi, kun olen viimeksi ollut siellä kesäaikaan. Lämmetköön kirkkaat vedet siis entisestään, jotta pääsen kuukauden päästä hyppäämään pommilla veteen.

Oletteko te käyneet tai viettäneet aikaa Vuokatissa tai Sotkamon alueella? Löytyykö salaisia vinkkejä, joita voisin reissullani hyödyntää?

Itä-Suomeen käy matka nytkin, kun pikkubussi kulkee kohti Kuhmoa ja melontavaelluksen aloitusleiriä. Stereoista soi Suomi-klassikot ja järkytyksekseni osaan kaikki sanat ulkoa. Siis antaa tulla Arttu Wiskari, Aki Sirkesalo tai Gimmeliä, niin täältä lähtee! Voi uniikki, ihana kesä-Suomi.

-Henriikka

Nyt, kun jaksoit lukea loppuun, paikallisten Vuokatti-vinkkeihin pääset täältä
Ryhmäkuva järvestä: Joonas Ojala

Suomi-roadtrip: Kainuu (Kajaani ja Ärjänsaari, Vuokatti ja Sotkamo)

(Huom! Tämä on Suomi-roadtrip-sarjan toinen kirjoitus. Lue roadtripin ensimmäinen juttu täältä.)

Päivä 6

Heräsimme Outokummussa auringon saunaksi lämmittämään telttaan. Ylös, naku-uinti ja aamiainen. Oli aika tutustua pohjoiseen Pohjois-Karjalaan tarkemmin. Olimme ajamassa illaksi Vuokattiin, joten oli kokonainen päivä aikaa ajaa kahden ja puolen tunnin matka. Tien varsilla odottelivat kirpputorit, kesäkahvilat ja snägärit.

Tämän päivän stopit löytyivät Juuasta ja Nurmeksesta. Juuka on sinänsä melko pieni ja tavallinen suomalainen pitäjä (jossa on pari ihanaa kirppistä, puinen vanhakaupunki ja kesäkahvilakin), ja sen kyljessä lepäävä Paalasmaan saari oli mukava paikka pistäytyä. Lossilla saavutettavan saarijonon keskellä on näkötorni, josta näkee aina Kolille saakka (jonka muuten skippasimme tällä kertaa sen tuttuuden vuoksi). Muutoin saari on kaunis lähinnä luontonsa ansiosta.

Nurmeksesta jäi mieleen isot jätskitötteröt sekä eräsuosikkini Sastan tehtaanmyymälä. Sasta on tuttu jo vuosien takaa, mutten jostain hetkellisestä aivohäiriöstä muistanut sen olevan Nurmeksesta kotoisin. Sastan logokylttien näkeminen yllättäen herättikin aikamoisia riemunkiljahduksia.

Illaksi ajoimme Vuokattiin. Ennen Vuokatin urheiluopiston lakanoihin nukahtamista vierailimme ystävämme Kristin ja hänen miehensä luona illallisella ja ajoimme Vuokatinvaaran huipulle katsomaan auringonlaskua.

Päivä 7

Keskiviikko 12.7. oli omistettu Vuokatin ja Sotkamon alueen seikkailuille. Söimme valtavan aamiaisen urheiluopistolla, minkä jälkeen suuntasimme sinne sun tänne Vuokatissa.

Alueella on aina ollut hyvät talviurheilumahdollisuudet, mutta paikasta on kehkeytynyt nyt myös todellinen kesäseikkailupuisto. Vuokatista löytyy esimerkiksi hyvät vaellus- ja pyöräilymahdollisuudet, vesipuistoa, seikkailupuistoa, Super Parkia sadepäiville ja huomattavasti parantunut ravintola- ja kahvilatarjonta.

Me aloitimme päivän kävelemällä pienen lenkin Naapurinvaaran kodalle. Tämän jälkeen ajoimme Sotkamoon pikku kirpparikierrokselle ja lounastamaan Cafe & Deli Makeaan, jossa oli kerrassaan hyvät lounassalaatit ja valtavan hyvät kakkuvalikoimat myös gluteenittomalle. Ehdottomasti käymisen arvoinen ravintola Sotkamon alueella liikkuville. Sotkamo on muutenkin ihmepaikka: tuntuu, että jokaisen nurkan takana on jotain söpöä. Aivan keskustasta löytyy Hiukan hiekat –niminen hiekkaranta, jonka kaltaisella en eteläisessä Suomessa ole juuri käynyt.

Iltapäiväjäätelöillä kävimme vielä Vuokatissa  Huuskolan tilalla, jossa tajusin minusta tulleen aikuinen: valitsin rommirusinajäätelöä.

Takaisin Vuokattiin ja lauta alle. Päädyimme viettämään parituntisen Vuokatin vesiurheilukeskuksessa, jossa on mahdollisuus SUP-lautailla sekä wakeboardata ja vesihiihtää kaapelin perässä pienellä lammella aivan Vuokatinvaaran juuressa. Itse keskus on tarkalleen ottaen isohko saunalautta, josta löytyy erinomaiset löylyt, grilli, skeittiramppi ja kaikki vesifiilistelyyn tarvittavat vehkeet. Olin käynyt keskuksessa ennenkin ja päättänyt jo silloin palata mestoille heti, kun mahdollista.

Illalliselle ajoimme aivan vastikään avattuun Haapala BnB:hen, joka oli ravintolana ja yrityksenä niin kiva kokemus, että taidanpa kirjoittaa siitä vielä toisen jutun tarkemmin!

Päivä 8

Torstaina suuntana oli Kajaani ja Ärjänsaari, joka on aarre keskellä valtavaa Oulujärveä. Saari on suuri, asumaton ja valtavilla hiekkasärkillä varustettu entinen UPM:n työntekijöiden lomapaikka. Nyt se on lunastettu Kainuun elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle aikeenaan tehdä saaresta luonnonsuojelukohde. Toistaiseksi saarella ei ole oikein palveluita (mikä on oikeastaan aika ihanaa), mutta jo nyt saari on rantoineen ja luontopolkuineen todella kiva päiväretkikohde Kajaanin seudulla vieraileville.

Saaren voi tavoittaa omalla veneellä tai ostamalla kyyti yksityisveneilijöiltä, mutta itse matkasimme saarelle vanhalla höyrylaivalla, joka on kulkenut Oulunjärven vesiä milloin vesibussina, milloin risteilyaluksena jo 1920-luvulta. S/S Kouta töräytti sumutorvella lähdön merkiksi aamuyhdeksältä, lipui hiljalleen kohti hiekkatöyräitä Olavi Virran soidessa ja kuskasi matkustajat iltapäivällä takaisin.

Vietimme pitkää, paahteista kesäpäivää rauhallisessa sopukassa, piilossa kaikilta. Kahlasin ikuisuuden tavoittamatta kohtaa, jossa lyhyenlännät jalkani eivät yltäisi enää hiekkaan pään ollessa pinnalla. Melkein myöhästyimme laivaltammekin, kun emme hoksanneet ajan kulua.

Päivälliselle ehdimme vielä Kajaanin Ravintola Anorakiin, joka oli kyllä aivan ihana paikka, vaikka palvelu olikin harmillisesti tosi huonoa. Iso plussa oli, että samassa rakennuksessa on R-Collectionin tehtaanmyymälä.

Illalla Sotkamoon palatessamme keskusta oli täysin jumissa. Ei ihme, sillä kenties pesäpallohulluimman kunnan keskustassa pelattiin taas Suomen kansallispeliä. Sinne menimme itsekin, sillä Janne ei ollut koskaan käynyt katsomassa SuperPesis-ottelua. Vaikka Sotkamo Jymy hävisikin melkoisella rökäletappiolla, on pesis ehdottomasti osa suomalaista kulttuuria. Harmi, ettei pääkaupunkiseudulla ole joukkuetta! (Eikä edes pesisvermeitä myynnissä perusurheiluliikkeissä – sen tajusin vasta, kun yritin viime kesänä ostaa räpylää.)

Ystäväni kommentoi nähtyään alla olevan kuvan: ”Sä näytät aivan siltä kuin olisit mennyt sirkukseen.”

Jo mainuttuun Haapala BnB:hen päätimme spontaanisti palata vielä uudelleen, sillä majoitus jäi ekalla kerralla kokematta. Yövyimme yhdestä alueen vanhoista rakennuksista ja lusimpa paikan päällä, pirtin pöydän ääressä läppärihommissa pitkälle seuraavaan iltapäivään. Kaiken kukkuraksi illalla paikalle pelmahtivat täysin yllätyksenä omaa Suomi-roadtrippiään tehneet kaverini Alli ja Joonas, joihin tutustuin pari vuotta sitten Vuokatin reissulla. Vietimme tunnelmalliset ja nauruntäyteiset alkuyön hetket yhdessä.

Päivät 9–13

Seuraavat neljä päivää olivat roadtripille ikään kuin välipäiviä. Ensimmäiset pari pävää olin veljeni kanssa jo aikaa sitten sovitulla retkellä Kuhmossa Jannen suunnatessa takaisin Joensuuhun Ilosaarirockiin.

Minun ja veljeni helteinen soutuveneretki ja yö riippumatossa oli ikimuistoinen: metsän taakse laski yksi kesän kauneimmista auringonlaskuista ja vapaani tarttui 1,3-kiloinen ahven, jolla pieksin jopa veljeni kalaennätyksen. Reissusta on kunnon juttu veljeni blogissa.

Sunnuntai-iltana suuntasimme molemmat vanhempieni mökille Kuhmoon, jossa lilluimme lämpimässä vedessä tiistaihin asti vajaan perheen kanssa. Siis vajaalukuisen, ei -mielisen.

Voi Jumpe, mitä kesämuistoja! Mikä kesä. Kyynelehdin vähän näiden kuvien äärellä. Tuntuu, että ehti tapahtua niin kamalan paljon kaikkea. Oli niin hullun kuuma, ettei mitään tolkkua ja toisaalta niin ihanaa, ettei sitä meinaa edes ymmärtää. Lukemattomia muistoja ja hetkiä, jotka tekisi mieli muistaa ikiajat, mutta jotka luultavasti muistaa vain tällaisista tiivistetyistä kirjoituksista jotenkuten.

Suomi roadtrip -juttusarja jatkuu taas seuraavassa osassa. Pusi pusi ja rakkautta kotimaalle!

-Henriikka

Niin monta lämmintä päivää

Nyt kuljen pohjoiseen
Tiet lintuaurojen etelään johtaa
Päivä luopuu ajastaan
Ja tilaa pitkille illoille antaa
Kaari auringon kumartaa
Ja hellästi viistoilla säteillään
Kesä kuin uupuen hyvästejä perhosilleen vielä silittää

Monta lämmintä päivää sain
Niin moneen kirkkaaseen aamun mä nousin
Monta lämmintä päivää sain
Ja ilta-auringon laskuja poimin
Vaikka tummuisi pilvet
Ja mustalla peittäisi taivaan
Sinä vierelläni synkimmätkin hetket saat hehkumaan

Niin on elämä perhosen
Niin lyhyt ja kaunis ei talvea kohtaa
Pienen hetken auringossa
Se kirkkaissa väreissä kiivaasti hohtaa
Ja kun syksyn sävelet soi
Se päättää kulkunsa pimeään
Jättää jälkeensä siiveniskut viilenevään
Ilmaan väreilemään

Monta lämmintä päivää sain
Niin moneen kirkkaaseen aamun mä nousin
Monta lämmintä päivää sain
Ja ilta-auringon laskuja poimin
Vaikka tummuisi pilvet
Ja mustalla peittäisi taivaan
Sinä vierelläni synkimmätkin hetket saat hehkumaan

Emma Salokoski – Monta lämmintä päivää

Kauniita unia.

-Henriikka

Kuvat ovat on otettu heinäkuussa Vuokatinvaaralla, auringon laskiessa

Miksi kukaan haluaisi koskaan lähteä täältä minnekään?

Istun suuressa pirtinpöydässä. Olen Sotkamossa, Haapala bnb:ssä, jonka tunnelma on niin hieno, että se on tultava teidänkin paikan päälle kokemaan. Kun siirsin sormet näppäimistölle kirjoittaakseni, päällimmäisenä mieleeni nousi otsikon ajatus: miksi kukaan haluaisi koskaan lähteä täältä minnekään?

Ja tällä tarkoitan tietenkin Suomea. Olemme nyt kiertäneet kotimaatamme reilun viikon päivät ja voi veljet, täällä on hienoa. Aloitimme Kangasalta, kiersimme Jyväskylän, Vehmersalmen ja Heinäveden kautta Punkaharjulle ja siitä Savonlinnaan. Siitä kiekkasimme Liperin kautta Outokumpuun ja sieltä muutaman mutkan kautta Vuokattiin ja Sotkamoon. Eilisen Kajaanin ja Ärjänsaaren kiekan jälkeen palasimme Vuokatin kainaloon, sillä halusimme tänne Haapalaan yöksi.

Aamupäivällä, valtavan aamiaisen jälkeen, Janne lähti ajamaan kohti Joensuuta. Hän löysi Facebookista hyvällä hinnalla liput ja päätti lähteä viikonlopuksi Ilosaarirockiin. Minä olen pitänyt pitkästä aikaa toimistopäivää täällä pirtinpöydällä: vastannut viesteihin ja yrittänyt kuroa rästejä kiinni – se on kumman hidasta, kun on pitkälti lomaillut viimeiset viikot. (Ja henkisesti jo aika paljon ennen sitäkin.)

Lounaasta on liian pitkä aika. Kävin juuri katsomassa, jos repusta löytyisi jotain. Onnisti! Gloriously glutenfree proteiinipatukka ja Apteekkarin pehmeitä salmiakkipastilleita. Kyllä näillä pärjää ainakin pari tuntia.

Se on vähän huvittavaa, jopa vähän pahoiteltavaa, että kirjoittaminen tapahtuu aina pysähtyneessä hetkessä. Sitä ei yksinkertaisesti voi tehdä lennosta, se on lähes fyysinen mahdottomuus. Pysähtyneisyys taas usein tarkoittaa, että kaikki tunteet ja tunnelmat ryöpsähtävät hetkessä päälle. Vähän samalla tavalla kuin spurtatessa pysähtyy yhtäkkiä ja tuntee oman, juoksun aiheuttaneen, ilmavirtansa pyyhkäisevän takaa päälleen. Tai kun veneilee ja sitten pysähtyessä jää omiin aaltoihinsa.

Olen oikeasti ihan vallaton ihminen, vaan kirjoittaessa varsin usein melankolinen ja ryöpsähtelevä, minkä te sitten tekstistä saatte vallattomuuteni sijaan. Mutta siitä ei voi minua syyttää, vaan pysähtymistä. Sitä jälkikäteen selkään puskevaa ilmavirtaa ja venettä keikuttavia aaltoja.

Yritän nyt parhaani mukaan taistella, etten taas ryöpyttäisi palstaa täyteen haikeaa kesätunnelmaa: ”Byääää tunteeni ovat kuin vuoria, yäääää kukaan ei ymmärrä mitä sisimmästäni satelee, huohhhh näitä tunnelukkoja ja nyyhkynyy kuinka elämä onkaan niin itkettävän kaunis yäää.”

Ei auta, että kuuntelen Justin Debbuttia. Niin sairaan hyvää musiikkia. (Ja sitten jos pidät hänestä, niin kuuntele Sons of the Eastin Come away. Se on kyllä minun biisini, mutta koska minäkin pöllin sen ystävältäni, niin ehkä sinäkin voit omia sen.)

Mutta niin, Suomi. Tuntuu ihanalta olla juuri täällä. On ihana kulkea avojaloin, tuntea maa vähän lähemmin kuin sen tuntee kengät jalassa. Vuokatin vaara nousee vieressä vaatimattomasti sopivan korkealle ja kuitenkin ihan matalalle, nämä kuvat ovat sieltä tiistaina keskiyöllä. Ahdistun helposti ulkomailla, jos kaikki ympärillä on megalomaanisen suurta, jylhää ja upeaa. Kaipaan kotiin, pienten tai maksimissaan keskikokoisten asioiden ja maisemien ääreen.

Eilen olimme Sotkamon Jymyn pesisottelussa ja kun istuin siellä pitkillä puupenkeillä hattara kädessä ja hurrasin joukkueelle, josta en tiennyt mitään etukäteen, tuntui kivalta. Vaikka joka paikassa kärysi grillimakkara, ja vaikka Joensuun joukkueen kovaääniset kannattajat olivat melkoisia rääväsuita, tuntui kivalta.

Tunnin päästä isoveljeni tulee nappaamaan minut tästä ja ajamme mökin kautta viikonloppuseikkailulle kaksin. Se on hänen lahjansa minulle. Aika kivaa.

Miksi kukaan haluaisi koskaan lähteä täältä minnekään?

-Henriikka

Kuinka näyttävästi housut voivat revetä?

Pliis, luepa loppuun. Saatat saada alkuvuoden parhaat naurut kömmähdyksestäni, johon myös otsikko viittaa.

Myös allaoleva kuva saattaa vähän naurattaa. Siinä on minun ja Jannen loma-aamiaiset vastatusten. Voitte ehkä arvata, että minun on tuo vasemmanpuoleinen.

Kun minä pääsen valmiin aamiaisbuffetin ääreen, mietin miten saan ravintorikkaan, runsaan ja monipuolisen aamupalan. Jannen spesiaali-aamiainen taas huutaa: JESSSSSS! Vihdoin paahtoleipää ja marmeladia. Vihdoin vain niitä asioita, joita oikeasti haluan.

Tässä tulisi toinen setti Vuokatin minilomamme kuvia. Ehdimme viettää mäessä kaksi kokonaista päivää. Siinä ajassa ehdimme molemmat rylliä kunnolla, pelätä ärsyttävää tuolihissiä ja paleltua samaiseen vekottimeen. Tajusin myös, etten ole koskaan ennen kokenut korkeanpaikanhuimausta tuolihississä. Voi tajuton, minusta on tulossa vanha.

Toisaalta samassa ajassa ehimme laskea monta, monta mäkeä. Posket helottivat punaisina ja suu oli hymyssä. Kaksi lettiä piiskasivat ilmaa, kun näytin Jannelle kuinka lumilautaillaan.

Ensimmäisen rinnepäivän jälkeen suuntasimme rentoutumaan kylpylään. Toisen päivän jälkeen oli ohjelmassa jotain vielä paljon parempaa: Angry Birds Activity Park.

Mieletön paikka! Saatoimme olla paikan ainoat aikuiset, jotka olivat tulleet paikalle ilman lapsia, mutta emme antaneet sen häiritä. Löimme pesäpalloa, pelasimme korista, ajoimme ralliautoilla, potkulautailimme ja otimme noin tuhat muuta lajia haltuumme kolmen tunnin aikana.

No nyt niihin housuihin sitten…

Paikan vetonaula oli volttimonttu, johon hypittiin trampoliinilta. Montusta nousi korkea boulderointiseinä aina katonrajaan saakka. Halli oli täynnä trampoliinilla ja montussa lojuvia 12-vuotiaita, kun päätimme Jannen kanssa mennä kiipeilemään.

Kiipesin näyttävästi katonrajaan saakka, kunnes roikkuessani kiipeilyotteista, kuulin minulle kohdistetun huudon huoneen reunalta, paikan valvojalta.

”Sulla on housut revenneet.”

Roikuin hämähäkkiasennossa seinällä pylly kaikkia kohti ja kokeilin takalistoa kädelläni. Trikoiden takasauma oli auennut keskeltä ylhäältä alas saakka paljastaen olemattomat alushousuni ja koko takapuoleni. Olin hetken hallin kuutamo kaikkien toljottaessa tapahtunutta.

Naurattihan se ihan kamalasti. Samalla tajusin, että nämä 12-vuotiaat ovat juuri niitä, jotka luultavasti laittavat valkoisen pyllyni Youtubeen nanosekunnissa.

Hyppäsin siis volttimonttuun enkä noussut, ennen kuin valvoja toi collegepaitansa pyllyni peitoksi. Mietin siinä pehmopalojen seassa istuessani, että jos olisin keski-ikäinen mies, niin minut olisi varmasti jo tuomittu oikeuteen paljastelustani.

Onni onnettomuudessa: sain löytötavaroista jonkun 152-senttisen pojankoltiaisen aluskerrastohousut lainaksi loppuajaksi. Kyllä ne jalassa kelpasi ampua Angry Birds -tykillä.

Nauroimme tietysti tapahtuneelle koko illan (ja edelleen). Otin muistokuvankin housut jalassa, mutta pyhä jysäys, se lokeroisi blogini jonnekin K18-osastoon.

Suihkun jälkeen oli vuorossa illallinen Ravintola Kipossa. En ollut koskaan paikasta kuullukaan, mutta uskallan suositella tosi lämpimästi. Vahvaa Kainuun otetta, paikallisuutta ja inspiraatiota metsästä. Mielettömän hyvää ruokaa ja ystävällistä palvelua.

Listalta löytynyt härkis-kuksa oli täysi yllätys! Alkukeitoksi nautin niin hyvää sienikeittoa, ettei mitään rajaa. Jälkiruoan salmiakki- ja tervajäätelöpallot ja puolukkasorbetti olivat huippuja nekin.

Voi tosin olla, että siinä nälässä olisin antanut viisi tähteä vaikka Valkealan ABC:n lounasbuffetille, mutta Kippoon palaan kyllä mielellään.

Vuokatti oli ihana irtiotto arjesta ja tavallisesta parisuhdearjesta. Toivon mukaan palaan huudeille taas kesäaikaan ja ensi talvena taas lumille.

Onneksi lumet eivät kohdaltamme lopu vielä tähän, sillä arvatkaa mitä: ensi viikon tiistaina yöjuna puksuttaa meidät perille Ylläkselle.
A-a-a-auuuuu!

-Henriikka

Huom! Olimme reissulla VuokattiSportin kutsumina, emmekä vastanneet kustannuksista itse.

Lumilomalla Vuokatissa

Vihdoin Vuokatti-kuvia!

Kun reilu viikko sitten vietin läksiäisaamiaistani entisessä työpaikassani, iloitsin siitä, että tiesin pääseväni jo samana päivänä reissuun. Oli huippu sattuma, että jo ennen irtisanoutumistani sovittu miniloma sattui juuri ensimmäiselle viikonlopulleni yrittäjänä. Ikään kuin palkintona uudesta.

Hyppäsimme aamiaisen jälkeen laina-autoon, ja Janne ajoi meidät kahden pysähdyksen taktiikalla turvallisesti perille Vuokattiin.

Oli hauska palata heinäkuun jälkeen vähän erinäköiseen Vuokattiin ja Vuokatin urheiluopistoon. Kesällä Chalets-asuntomme ikkunasta näkyi valtava järvi, hiekkarannan pätkä ja laiturilta veteen pomppivat ihmiset. Nyt tilalla oli lumenpeittämä alue, jossa kulki komea hiihtolatu ja moottorikelkat.

Kesällä ohjelmassa oli kiipeilypuistoa, mäkiautoilua ja wakeboardausta, tällä kertaa vuorossa oli kunnon lumiloma: vuoden ensimmäistä kertaa laudan päälle ja vauhdilla alamäkeen. Parasta.

Onhan se aina jännittävää – päästä vuoden jälkeen takaisin rinteeseen (tai niiden ulkopuolelle). Totutella tunteeseen, että jalat ovat sitkeästi kiinni laudassa, ja muistaa lopulta, että se tuntuu oikeastaan aika luonnolliselta.

Viime talvikauteni luisui käsistä, ja lopulta pääsin rinteeseen kerran: yksinäni Skibussilla Kampista Messilään. Sen muistaen riemuitsinkin jokaisesta laskusta Vuokatissa vielä vähän enemmän.

(Puhumattakaan siitä riemusta, jonka koin rinneravintolan kaakota juodessani.)

Ensimmäisen mäkipäivän jälkeen korkattiin proseccopullo uuden yrittäjänalun ja elämänvaiheen kunniaksi. Mietin juomaa siemaillessani, miten minä näytän rinne-elämän jälkeen nuutuneelta lättätukalta, kun taas Sara näyttää aluskerrasto päällään supermallilta. Tärkeintä kuitenkin, että yhtä hyvä fiilis varmasti kummallakin.

Kippisten jälkeen suuntasimme Katinkullan kylpylään. Luulimme nauttivamme poreista, mutta makoilimmekin lähes koko ajan savusaunassa, höyrysaunassa, normisaunassa ja jo-unohtuneissa-saunoissa.

Kylpylän jälkeen nautimme O’Learysin välittömästä tunnelmasta ja valtavista nachomääristä saunanraikkaina. Lähes nukahdin pöytään aktiivipäivän jälkeen, vaikkei kello ollut lähtiessämme edes yhdeksää.

Säästin puolet kuvista vielä toiseen juttuun, sillä valkoisia hankia ja tutusta asuinympäristöstä poikkeavia, venytettyjä viikonloppuja voisi hehkuttaa vaikka millä mitalla.

Ehkä jollekin teistä Vuokatti on tosi tuttu? Itse olen päässyt vierailemaan siellä muutamia kertoja, mutta vasta viimekesäisen ja toissaviikkoisten vierailujen jälkeen paikka alkaa kunnolla avautua.

Suomi-lomailu on lomailun aatelia.

-Henriikka

Huom! Olimme reissulla VuokattiSportin kutsumina, emmekä vastanneet kustannuksista itse.

Parempaa hankielämää

Terveisiä Vuokatista, terveisiä lumisilta rinteiltä. Olen juonut kahden päivän aikana rinnekahviloissa kolme kuumaa kaakota. Hyvä saldo! Tosin vain yhdessä oli kermavaahtoa, mikä on tietysti surullista.

Aloitin yrittäjäelämäni korkaten vihdoin lumilautailukauden. Ajoimme Jannen kanssa torstaina Helsingistä ystävän lainaamalla autolla Vuokatin urheiluopistolle pitkäksi viikonlopuksi, päätavoitteena rylliä rinteitä ja nauttia lumesta. Check, check.

Mielessäni olen edelleen 15-kesäinen, mutta ilmeisesti reiteni enää eivät. Kahden päivän laskun jälkeen alkaa alaraajoissa hapottaa. Milloin tällainen ikäpyrähdys ehti tapahtua?

En kuitenkaan aio antaa periksi, vaan suuntaamme vielä täksi illaksi Angry Birds Activity Parkkiin. Siellä on volttimonttu ja kaikkea. Täytyy katsoa tarkkaan, ettei vahingossa telo ketään lasta. Näen silmissäni kauhukuvan, jossa hyppään pommilla jonkun mukulan niskaan.

Lumi on ihanaa. Valkoista kultaa. Pakkasasteita on kymmenen, ja posket ovat helottaneet jouluompun punaisina rinnepäivien jälkeen.

Nautin!

-Henriikka

Ps. Kiitos kaikista ihanista tsemppiviesteistä torstain kirjoitukseen. Lämmitti tosi paljon.

takki ja reppu / Haglöfs (saatu), pipo/VAI-KØ (saatu), flanellipaita/Sasta (saatu)

Pahuksen vuodenaikaikävä

Vihoviimeistä hommaa ruveta haikailemaan kesää, kun laahustaa tiistai-illalla töistä kotiin. Kotikatu hohkaa harmaan eri sävyissä. Ei tule kuulonkaan, että 50 eri harmaan astetta riittäisi. Loskaa on vähintään puoleen sääreen saakka ja osa sataa samanaikaisesti niskaan.

Mutta niin minä vain haikailin. Kotiin tultuani otin tietokoneelta esiin kansion, jonka nimi on ”Vuokatti heinäkuu 2016” ja aloin selata kuvia. Kuvat palauttivat muutamassa sekunnissa sup-lautailemaan, väsäämään lumpeenkukista koruja ja ihailemaan laskevaa auringonlaskua.

Pahuksen vuodenaikaikävä.

Arvatkaa mikä on iloista? Pääsin kuin pääsinkin siinä Rajala Ambassador -kilpailussa top kymppiin.

Sen lisäksi ilahduttaa, että palaan takaisin Vuokattiin parin viikon päästä. Pitkän viikonlopun mittainen reissu ei varmasti ole aivan yhtä lämmin kuin viime kesänä, mutta uskon hetkistä tulevan yhtä muistettavia. Pääsemme Jannen kanssa kokeilemaan rinteitä – ja toivottavasti lunta riittää niiden ulkopuolellekin. Ehkä pääsemme huskyjen kyytiin tai rentoilemaan porealtaassa.

Maaliskuussa kutsuu vielä Ylläs, joten ihania Suomi-matkoja on tiedossa pitkälle kevääseen saakka. Niiden voimalla jaksaa jos ei kesään, niin ainakin vappuun saakka.

Olisko jollain toisellakin ehkä vähän vuodenaikaikävää?

-Henriikka

Kuvat 2, 7, 9, 11, 12, 14 : Joel Siren
Kuvat 1, 3–6, 8, 10, 13, 15–17 : Viena K.

Huom! Olimme kesällä Vuokatissa VuokattiSportin kutsumina, emmekä vastanneet kustannuksista itse.

Yksin jäi

2 kopio

Kahdet auringonlaskukuvat peräkkäin, miksi ei?

Istun Vuokatissa, asunnossa, jossa kuluivat viimeiset kolme yötä. Nukuin sievästi sohvalla, joka oli niin lyhyt, että nilkat jäivät roikkumaan ulkopuolelle. Juuri äsken typeristä vitseistä ja paljosta puheesta ja naurusta täytetty kolmio onkin täynnä vain minun kamppeita ja läsnäoloani. Ja omaa syvissä vesissä uivaa meta-analyysiani.

Perjantaina nautittiin aamutreeneistä, kiivettiin Vuokatin vaaralle, ajettiin mäkiautoilla, tehtiin raakakakkuja ja maisteltiin vuokattilaisia viinejä. Lauantaina wake boardattiin, kiipeiltiin seikkailupuistossa ja nauttiin kuvien auringonlaskusta. Tällä hetkellä henkinen akkuni huutaa punaisella, ja energiaa on jäljellä muutama minimaalinen murunen. Olo on onnellinen.

4 kopio3 kopio

Miksi Vuokatissa? Porukka somehönöjä lähti ottamaan selvää monelle tuntemattoman Vuokatin tarjonnasta. Kirjoitan tästä teille lisää ensi viikolla, sillä koko hyvinvoinnin ja aktiviteettien täyttämä Vuokatti tuli itsellenikin aivan yllätyksenä. Olen kyllä tututustunut talvi-Vuokattiin, kun lumilauta on siteillä kiinni nilkoissa, ja kävinpä täällä joskus keilaamassakin, mutta kaikki muu on ollut tuikituntematonta.

Olen uinut kolmen päivän aikana vähintään viidesti. Eilisten vesisekoilujen lammen mittari näytti 24 astetta, enkä valita yhtään.

1 kopio

Mitä nyt? Ihan ensimmäisenä niiskutan hetken kaihoisasti mukavaa viikonloppua, sitten ryhdistäydyn ja otan suihkun ja 20 minuutin hiusnaamion. Viikkaan vaatteeni nätisti ja pakkaan kamat duffelikassiini. Aloitan henkisen valmistautumisen hyttysiin ja kylmempiin keleihin.

Iltapäivällä puen lappuhaalarit takaisin jalkaan ja hyrräytän hopeana hohtavan Nissan Sunnyn käyntiin. Illalla Kajaanin bussiasemalle saapuu rakas ystävä ja meitä odottaa Suomen Lappi.

Onnellista sunnuntaita.

-Henriikka

Kuvat: Joonas Ojala