Vuodet vierii ja elämäntilanteet muuttuu, vaan yhdestä en luovu: yökyläilystä kavereiden kanssa.

Olen huomannut ystäväpiirissäni lähivuosina sellaisen selkeän muutoksen entiseen, että yön yli vierailun kynnys on noussut. Nuoruuden spontaanius on karannut, eikä makuupussi enää kelpaa. Aamupalaksi halutaan juuri sitä omaa lempicroissanttia ja kahvi on valmistettava omalla keittimellä, omalla myllyllä jauhetuista pavuista.

Voi himputti, minä vain sanon. Minne katosi päivät?

Omasta muutoksestani kauhistuneena vaadin rakkailta ystäviltä kunnon yökyläilyä. Ei tarvinnut edes itse tunkea nurkkiin nukkumaan, kun kutsu jo kävi. Oli viiden tähden ja kolmen ruokalajin illalliset, sauna ennen jälkiruokaa ja kauniin kodin lämpö ja tunnelma.

Illan päätteeksi sai livahtaa patjalle, paksun untuvatäkin alle nukkumaan. Lattialämmitys teki flunssaiselle yökyläilijälle yllättävän hyvää.

Yökyläily ei ole kovin helppoa, jos ystäväpiiri ei siitä perusta. Täkki kainalossa ovelle kolkuttelu ei tee ystävyyssuhteelle hyvää, jos koko homma on toiselle osapuolelle luonnotonta.

Olemassa on kuitenkin mahdollisuus, että pidempi yhdessä vietetty pätkä lujittaa ystävyyttä entisestään. Jos saan viettää ystävän tai ystävien kanssa sekä illan että aamun, niin onhan se paljon enemmän kuin vain toisen valinta.

Minun kanssani yökyläily onkin oikea ystävyyden tulikoe. Väsähdän jossain vaiheessa iltaa aivan yhtäkkiä, nukahdan siltä seisomalta ja olen kykenemätön mihinkään älylliseen toimintaan (ks. kuva 1.) Jos sen puolen kestää minussa, kestää mitä vain.

Viimeinen kuva on suosikkini. Lattianäkymät herätessä takasivat hymyn korvasta korvaan.

Mira ja Tuomas, ensi kerralla tulette meille. Lupaan valvoa ainakin puoli kymmeneen.

-Henriikka