arkisto:

syyskuu 2012

Epäolennaista pukeutumista

”Vielä on kesää jäljellä”, laulaisi eräs hämmentävä yhtye, ja minä yhdyn kertsiin näiden kuvien kautta. Selasin kesäkuvia mielessäni paperikuva-teetätykseen kelpaavien yksilöiden metsästys, ja vastaan tupsahtivat nämä yritykset olla Helsingin kolein kissa. Kolein kissa olisin ainakin nyt syyskuussa, jos vielä vetelisin farkkusortseissa, mutta ne ajat olkoon ohi sitten elokuun alun. Ei näistä paperikuviksi ole, mutta josko blogikuviksi kuitenkin.
Kuinka epäolennaisiin asioihin sitä kiinnittääkään huomiota? Ensimmäiset ajatukseni näistä olivat, että mitäköhän fysioterapeutti-äitini sanoo, kun huomaa etten vieläkään ole oppinut hallitsemaan ylitaipuvia polviani. Toinen mieleen noussut seikka oli, että kylläpä minä vanhenen: mitkä ovat nuo nenän vierestä alas poskille valuvat juovat? 
Edellisiä olennaisempaa on, että punaisen, vuosia nähneen hupparin löysin joskus työmatkaltani, Tikkurilan aseman viereiseltä kirppikseltä. Jos en aivan väärin muista, niin kirppis on jonkun lähetyssäätiön ylläpitämä. Suosittelen käymään, sillä epäilyni on, ettei sinne tienoille usein eksy nuorempaa väkeä ostostelemaan. Tämähän tarkoittaa luonnollisesti sitä, että jos poistetaan laskuista trenditietoiset mummot, niin parhaat palat jäävät kirppikselle ja apajat ovat hyvät. Hetkosen googlailun jälkeen löysinkin tiedon, että kyseessä on Lähetyskirpputori Patina (Tikkurilantie 44).
Kuvien valkoisia sukkia ei jalassani nähdä kovin usein. Se johtuu siitä, että ne näyttävät hölmöiltä kaikkien kenkieni kanssa. Kotona niissä on kiva hengailla, sillä ilman kenkiä olen niistä kovissa liekeissä. Nämä mustat buutsit ovat kuitenkin sellaiset, joiden kanssa ne ovat parhaimmillaan. Ehkä minun on kartoitettava kenkävarastoani sukkien takia. Syyhän se on sekin, vaikkakin huono.
Niinpä minä sanon, että hyvää viikonloppua ja keskittykää te olennaiseen.
Henriikka

Viimeiset fiilikset

Nyt irtoisi viimeinen fiilistelyjuttu syyskuun reissusta isoon onpposeen. Tai lähinnä kuvia, teksti on vähän heikossa tänään, kun meinaan nukahtaa tähän näppäimistön päälle. Tämän jälkeen teen vielä yhden ”suosittelu” -jutun, mutta sitten riittää. Pitäähän minun jo hiljalleen palata siihen tosiasiaan, että asun Helsingissä. Ei ole huono tosiasia sekään, mutta täytyy myöntää että reissuun lähtisin milloin vain.
Päällimmäisenä matkasta jäi mieleen, että tekisi mieli palata takaisin ja tutkia ne kadut, joille ei ehtinyt astella. Tähän missioon ei varmasti riittäsi yksi lisäviikko, eikä -kuukausikaan, mutta toisaalta se on hyvä: kaupunki esittäytyy varmasti joka kerralla uudella tavalla ja uusilla käänteillä. Ensi reissua odotellessa, vaikka sitä ennen haluan vielä ehtiä moneen muuhun paikkaan. Pariisin lisäksi mistään kaupungista ei kuitenkaan ole jäänyt yhtä vahvasti fiilistä, että täytyy palata takaisin muutaman vuoden sisään.
 

Sillisalaatti-kaupunki. Sitä se on. Aina voi tehdä ihan mitä tahansa. 
Aina voi löytää uutta ja aina voi ihmetellä, mitä kaikkea yhteen kaupunkiin voikaan mahtua.
Henriikka
Ps. Tuomakselle ja Miralle kiitos kuvista.

Kirppikset in New York

On aika esitellä kirpputorit, jotka New Yorkin reissussa kolusimme läpi. Ei ollut kirppiskulttuuri siellä ihan Valtterin kirpputorin kaltainen. Nämä kaksi kirppistä, joissa kävimme muistuttivat hinnoiltaan ja meiningiltään enemmän vintage-liikkeitä: kaikki on hintavaa, mutta kaikki on myös hienoa. Ei näkynyt niitä suomalaisten kirppisten tunnusmerkkejä: kirkkaanoransseja fleece-takkeja ja parhaat päivänsä nähneitä trikoopooloja. Itse asennoiduimme kirppiksiin suurimmalta osalta kokemus-mielessä, mutta pitihän muutama sydämen valittu tuoda mukaan kotiinkin.

Ensimmäinen mestamme oli Fort Greene Flea. Nettihuhujen mukaan tämä on se ”the kirppis”. Lauantaisin klo 10-17 välillä järjestettävä kirppis järjestetään Brooklynin Fort Greenen alueella ja se kerää viikoittain kymmenet myyjät parkkipaikan kaltaiselle alueelle, keskelle asuinaluetta. Jos ei halua olla kärppänä paikalla, niin ei kannata kiirehtiä kymmeneksi, myyjät kun itsekin tulevat vasta ensimmäisen tunnin aikana.

Myynnissä on mitä mielettömämpiä vintage- ja retrokuteita: vanhaa adidasta, paljetteja, kulahtaneita jenkkilippuja, Leviksiä, hienon rouvan hattuja ja turkiksia. Näiden lisäksi myynnissä on kuitenkin paikallisten käsityöläisten ja sinnikkäiden tunailijoiden koruja, kirjoja, printtejä ja muita tekeleitä. Jos ei mitään halua ostaa, niin ideoita ainakin voi kerryttää varastoihin. Kirppisalueen reunaan kertyneet ruokakiskat ruokkivat nälkäisen nykkiläisen kuin turistinkin.

 (En saanut lupaa ostaa elämäni turkista, kun hintaa löytyi reilu 200 euroa)

Toiseen kirppikseen saimme tutustua heti seuraavana päivänä, kun päädyimme aina sunnuntaisin järjestettävään Williamsburgin Fleaan. Jos Fort Greenen kirppis on se sisällöltään kohutuin, niin tämä järjestetään varmasti kauneimmalla paikalla. Brooklynin Williamsburgin rannalta oli ihanat näkymät Manhattanille. Tällä kirppiksellä keskitytään myös edellistä enemmän ruokapuoleen, eli kulinaristit kuulolle. Aukioloajat ovat samat kuin Fort Greenessä, klo 10-17 ja myyjät saapuivat ainakin tällä kertaa vasta kymmenen jälkeen. Ehdimme hörpätä pitkät kahvit, kun olimme aikaisin paikalla, ja kojuja vasta pystytettiin.
Ensikertalaisena oli vaikea erottaa, miksi Fort Greene Flea on Williamsburgia ylistetympi. Sisältö oli yhtä upeaa täälläkin ja hinnat pyörivät suurinpiirtein samoissa. Useat myyjät olivat myymässä sekä lauantaina että sunnuntaina, ja veikkaanpa että toiset eivät työkseen muuta teekään.
Ja ketä kiinnostaa, mitä löysin ihan ikiomaksi itselleni? Toivottavasti jokunen käsi nousee ilmaan (ja toivottavasti kädet eivät nouse ihan konkreettisesti kuitenkaan). Seuraavana siis aarteita (toisen aarteita, toisen romuja).
Ensimmäiseksi tietenkin mysteerijätesäkin sisältö, joka vilahti jo fiiliskuvissa. 
Eräs keski-ikänsä ylittänyt miesyksilö ilahtui ikihyviksi, kun hänen omistamalleen vintage-leoparditurkille löytyi uusi onnellinen omistaja. Sain kyllä pulittaa 45 euroa, mutta tein sen mielelläni (pahoittelut koomisesta kuvasta, kaiken selailun jälkeen tämä oli ainoa takkikuva, jonka löysin).

Toisena juttuna imelän vauvavärinen villapaita. 
Babyblue ja muut somat pastellit sain mukaani hintaan 8 euroa.
Lintukuvioisista, ohuista trikoomekoista tuli minun ja Miran kaverikuteet, kun kumpikin ihastuivat henkareissa roikkuneisiin makseimekkoihin. Nämä kuuluivat niihin juttuihin, joita nuoret suunnittelijat myivät uusina. Hintaa jäi tinkimisen jälkeen 25 euroa.

Viimeisenä oma suosikkini, mutta jota huvittuneena epäilen suhteellisen monen inhokiksi. Eräs vanha pariskunta tiputti hinnan puoleen, kun en saanut silmiäni irti villihevos-takista. Tälle yhtä aikaa karsealle ja ihanalle vaatekappaleelle jäi hintaa 20 euroa.
Lisätietoja Brooklynin kirppiksistä saa täältä. Suosittelen näitä kirpputoreja niillekin, jotka eivät niitä täällä Suomessa tykkää koluta. Paikalliset herkut maistuvat itse kullekin, myynnissä olevat esineet ovat huolellisesti esillä ja järjestelty, ja myyjien kanssa tulee höpöteltyä hauskoja. 
Mutta mitäpä vielä. Tänään on ollut jo parempi päivä. Oon popsinut TV Mix Choco Cruncheja, uusia lempiherkkuja. Oon lukenut vinkkejänne ja ostanut jääkaappiin purkkikermavaahtoa, jotta kaakao voi aina välillä olla vähän luksus. Tai aina. 
Henriikka

Uusi ihan hassu ihastus

Uusi ihan hassu ihastukseni on riikinkukko-rintaneula. Pienenä käytettiin pikkuisia pinssejä ulkotakeissa, ja rintaneuloja on kyllä näkynyt kautta oman aikani korukauppojen hyllyillä, mutta ennen en niihin ole tarttunut. Nyt silmäni kuitenkin tarrasivat Sörnäisten Fidan lasitiskin takana pötköttelevään lintukoruun. Suhteellisen suurikokoinen rintaneulaksi, mutta sopii pitkänmallinsa vuoksi hyvin muun muassa pidempien bleiserien ja jakkujen koristeeksi. Ja ehkä voisin kiinnittää tämän tulevaisuudessa johonkin pelkistettyyn mekkoon.
Ja nyt uutena riikinkukon omistajana muistin myös, että olen saanut mummini perintönä muutamia muitakin rintaneuloja. Vähälle käytölle jääneet korut voisivat vihdoin päästä kunnolla näytille ja elää uuden elämän lapsenlapsen kauluksissa.
Olen ollut tänään pahalla tuulella. Yksinkertaisesti. Nyt olis sellainen hetki, että vois heittää vinkkejä, kuinka tehdä kehnosta päivästä millimetrin mukavampi.. Onneksi on ainakin tälläisia pieniä ja kimaltavia asioita. Että kouluasteikolla mitattu vitosen päivä voikin olla sellainen viisi plus. 
Parempaa huomista päivää toivoen: Henriikka

Täydellisten kollarien perässä

Hankintalistani top 3:ssa on jo pitkään viipyillyt täydelliset kollarit. Minullahan on jo yhdet kelpo yksilöt, mutta ne edustavat kyllä vahvasti sitä hiphop-puolta, kun taas kaipaamani pantsit saisivat olla collegekankaastaan huolimatta tyylikkäät. Etsinnästä huolimatta mistään ei ole vielä löytynyt harmaita, printittömiä, kapealahkeisia. Muutama iltaa sitten palasin kuitenkin kuluneen vuoden Trendi-lehtien pariin ja mitä mitä mitä mitä: Olin täysin ohittanut 5 inch and up -blogin Sandra Hagelstamin syksytyyleistä löytyvät colleget. Juuri sellaiset, jotka ovat tätä ennen esiintyneet vain unissani.
Pöksyt ovat Hanna Sarénin tuotantoa. Kiitos, että olet lukenut ajatukseni ja tehneet unelmistani totta. Nythän ovat vastassa vain lukuisat kysymykset: mistä näitä saa, mihin hintaan näitä saa, kuinka pian näitä saa? Ja ennen kaikkea näyttäisivätkö ne päälläni yhtä lailla tyylikkäiltä? Olisivatko nämä nyt ’ne oikeat’?

Nyt pyöräilen muutaman kilometrin päähän vaatevaihtajaisiin, hurraa! Mukavaa iltaa.
Henriikka

Petosydämien viidakkoon

(Firstly, paina mustasta palkista jytä kuuluviin)

Meillä on jäätävän surkeiden vanhojen biisin kuunteluilta. Ooo juu tats mai taalaalaa, ooo mai ding ding dong... Janne tyhjentää vanhaa kovalevyään muistomusiikista ja nauretaan vatsat kipeinä. Toisaalta joukossahan on myös aivan käsittämättömiä helmiä, kuten Pikku G:n Tupakkaräppi, jolla hän ponkaisi julkisuuteen. Lisäksi Antti Tuiskua lasketaan pedonmerkkeihin ja Chorale hoilaa ja uneksii univiidakosta. Tällä hetkellä tulee Jay-Z ja Linkin Park Numb/Encore. Helemi. Kelisin Milkshake on ehdoton suosikki tämäniltaisista ja hyvänä kakkosena kulkee samaisen muijan Trick me esc. Kaikkein hirveimpiä hirvityksiä löytyy Jonnalta. Yläpalkista napsautettiin tietenkin kuulumaan Tauskin fiilistelyä, valitsin sen ihan asukuviin sopivaksi.
Ja että voisitte vielä laulaa Tauskin kertsiä mukana, niin tässä tulee lyriikat:

Meill’ on niin vaarallinen suhde
Tunne pilkullinen
Se on kuin leopardin elämää
Mut kai ne pilkut tekee
Suhteestamme värillisen
Ne kuuluu leopardin elämään
Kun piiloudut sun pimeyteen ja
Sanot ”elät ilman kuutamoo”
Niin pelkään taas sun kadonneen
Petosydämien viidakkoon
Tauski – Leopardin Elämää

Nauru jatkuu ja jatkuu, kun kajareista soi Negative ja muistelen rakkaan serkkuni ”Kajalkesää” ja juoksemista suloisten rokkipoikien perässä. Itse olin enemmän sellainen MaijahiiMaijahoo-typy.
Anteeksi tämä maanantai-iltainen levottomuus, joka senkus jatkuu.
-Henriikka

leopardihousut/Zara, kengät/Vagabond, keltainen neule/Vero Moda, reppu/Fjällräven

Reissumekko

Sunnuntai-lakkonikin uhalla aion esitellä teille erään reissuasuistani. Juuri sellaisen, jota ette millään voi siirtää tämänhetkisen kotimaan sään armoille. Kuinka kätevää! Mutta muistakaa, että aina on olemassa soveltamisen mahdollisuus, aina on olemassa villatakit ja sukkahousut (vaikka eivät olekaan enää yhtä kestäviä kuin vuosikymmenten takaiset nailonpökät). 
Reissupukeutuminen on aina oma lukunsa pakkaamisen vuoksi. Talvivaatteiden pohtiminen on pahinta, mutta kaikissa matkoissa on omat pinnalliset haasteensa: kuinka saada mahtumaan mieleisiä asukokonaisuuksia matkaan ilman että lentokilot ylittyvät? Tällä kertaa ei ollut varsinaista hätää, kun kiloja sai ottaa mukaan 23. Tiesin kuitenkin, että raahaisin takaisin kampetta usemman kilon edestä, joten otin varman päälle. Omat vinkkini matkapukeutumiseen ovat valmiiksi valitut kokonaisuudet, kevyet kengät, näyttävät asusteet ja sellaisinaan riittävän yksinkertaiset, mutta näyttävät vaatekappaleet. Viimeisissähän mekot ovat mitä parhaimpia, sillä ajavat sekä ylä- että alaosan virkaa. 
Totuus on, ettei tämän asun keskiössä oleva mekko ole edes omani. Nappasin sen salakavalasti siskoltani lainaksi, joka matkasi pari viikkoa sitten kauas isosiskostaan: Seuraavat kolme kuukautta kuluvat Tansaniassa. Ja koska tätä mekkoa käyttäessä vilahtavat sekä polvet että olkapäät, sain vaatteet huostaani. Vastalahjana siskoni sai kaikki kulahtaneet haaremihousuni. Hyvä diili! Peittyvätpä polvet siellä kaukana.
Vahvaprinttisen mekon kanssa ei olisi ihmeellisyyksiä tarvittu, halusin kuitenkin korviini näyttävät korut. Ja jos ei tässä olisi vielä riittämiin, niin pitihän sitä huulipunaakin taas sutia menemään. Fjällis oli edelleen se paras matkareppu ja hauskaa oli huomata, että ne ovat kantautuneet jo valtameren ylikin. Reput olivat kuitenkin vielä niin harvinainen näky, että huomasin huvittuneena, että niillä jolla oli Fjällrävenit selässä tunsivat jotain salaista yhteyttä toisinaansa: muutama hippiäinen melkeinpä meinasi morjenstaa. Suomessa saisi koko ajan olla heiluttamassa kättään.
Lopuksi kaikki vielä kuvittelee jalkaani tummanruskeat, palmikkokuvioiset paksut sukkahousut, ja hartioille viininpunaiset paksun villapaidan Carlingsin miestenosastolta. Koko M: ei teltta, mutta sopivan reilu. Ainiin, ja kengät voisi ehkä vaihtaa. Alkaako näyttää enemmän sadepäivän asulta? Niin minustakin.
Henriikka
mekko/H&M, korvikset/Rewind and Play Again -blogin Hanna, kengät/Vagabond, reppu/Fjällräven

Fiilis 2

Fiiliskuvien kakkososaa olisi tarjolla tänä lauantaipäivänä. Tänä lauantaipäivänä, kun herätyskello soi 8.30 ja ainoa asia minkä muistan siltä kellonlyömältä on se, että ihmettelin mikä ihme kaukosäädin täällä pirisee ja painoin kaikkia nappuloita. Heräsin sitten autuaan onnellisena kello 12 ja vieläkin olen pyjamassa. Käy se näinkin.
Takaisin Amerikan mantereelle. Näissä kuvissa ei ole enää pilvenpiirtäjiä (ups paitsi muutama), vaan hetkiä vähän syrjäisemmiltä seuduilta. Pahamaineisimmat alueet jätimme suosiolla, mutta hipsterighetoissa oli letkeä meno ja ehdottoman hyviä ruokakiskoja ja kahviloita. Parasta oli toteuttaa juuri niitä kliseisiä nykkeli-juttuja: take away -kahvi ja bagel with cream cheese. Sitten niitä syötiin vauhdissa, kiireisten paikallisten rinnalla, vaikka todellisuudessa ei ollut kiire minnekään. Sitten tietenkin juustokakkua ja laiskanpulskeat viikonlopun brunssiaamut. Tai pikemminkin päivät.
(Harvinaisen mysteerinen roskasäkki, joka pitää sisällään kirppislöytöni. 
Löydön joka mahtui juuri ja juuri matkalaukkuun takaisintulomatkalla)
Yksi ehdoton juttu, jonka halusimme kokea, oli musikaali Broadwayllä. Tarjontaahan oli, mutta aika nopeasti joukosta valikoitui se maailmankuulu Leijonakuningas. Tämän lisäksi pohdimme Maija Poppasta ja Oncea, joka on se hellyyttävä, irkku rakkautarina. Leijonakuningas ei kuitenkaan pettänyt. Minä pillitin Mufasalle ja Janne sille, kuinka hyvää musiikki oli. Ei kovin miehekästä, mutta koko reissun Jannea luultiin muutenkin naiseksi. Ei oltu totuttu suuren maailman meiningeissä nutturapäisiin miehiin. Etenkään parrattomiin.
Ostimme itse liput ennakkoon netin kautta, mutta musikaalilippuja saa halvalla (puoleen hintaan) TKTS-kioskeista (Times Square, South street seaport, Downtown Brooklyn). Tällöin on tietenkin otettava riski, ettei lippuja enää ole. Esimerkiksi Leijonakuningas ja Book of Mormon ovat miltei aina myyty loppuun. Jonottamisvaraa kannattaa ottaa ja Times Squaren sijasta kannattaa ehkä kipaista muille kiskoille.
Yksi reissun huippuhetkiä oli Brooklynin eteläkärjen, Cony Islandin puuvuoristorata. Olin valmistautunut Linnanmäen kaltaiseen romanttiseen vaunuajeluun, mutta kierroksen jälkeen tuntuikin että sisäelimeni olivat kääntyneet ylösalaisin. Lippu maksoi 8 dollaria ja ajelu oli kyllä sen arvoista. Vuoristorata rakennettiin jo vuonna 1927, eikä se kuulu minkään huvipuiston alueelle. Vieressä on kuitenkin kaksi erillistä huvipuistoa, joihin ei ole sisäänpääsymaksua ja tunnelma on retro. Lisäksi Cony Islandissa on myös pitkä hiekkaranta, joka on täynnä menoa ja meininkiä: musiikkivideokuvauksia, leijojen lennättämistä, kotitekoisia jäätelötötteröitä ja dj-tiskejä. Kesäisin ranta on passeli auringonottoon ja uiskenteluun, mutta alue on kuulemma myös talvisin mystisen kaunis ja hiljainen.

Majoituksesta, ruoasta, kahviloista ja kirppiksistä lisää myöhemmin. 
Tuleepa hyvä mieli kuvia katsellessa ja viimeisiä päiviä muistellessa. 
Ja toiseksi viimeisestä kuvasta täytyy todeta, ettei mikään ole tainnut muuttua sitten 90-luvun. 
Isoveljeni  häpesi samassa koulussa käyvää siskoaan, sillä luokkakaverit kyselivät onko se riemukas tyttö, joka aina pomppii kouluun, hänen pikkusiskonsa.
Terveisin iloinen Henriikka, 
joka lähettää terveisiä veljelleen. Vieläkö hävettää?

New Yorkin tunteet ja tuoksut

Mistäs sitä nyt hyvänen aika aloittaisi? Ehkä kerron alkukevennykseksi lyhyen stoorin siitä, kuinka ensimmäiset tuntini New Yorkissa eivät olleet niitä utopistisen onnellisia, epätodellisen häikäiseviä tai täynnä glamouria: synkät ensimmäiset tuntini vietin syvällä Queensin lähiössä. Janne oli siis jo kierrellyt Kaliforniaa kolmisen viikkoa ja matkustin yksin. Lensin yhdellä vaihdolla, Amsterdamin kautta, ja lento oli perillä Nycissä kahdeksan maissa illalla. Nappasimme junan lentokentältä kohti hostellia, jonka jälkeen vaihdomme metroon. Yhtäkkiä metro pysähtyi keskelle tunnelia ja kaiuttimista kuului ilmoitus, että joudumme teknisten vikojen vuoksi odottelemaan hetkisen. 
Hetken päästä tuli ilmoitus, että joku oli hypännyt metron alle, eikä metro liiku ennen kuin ruumis on löydetty. Metron etupää oli jo laiturialueella ja matkustajat ohjattiin junan läpi ensimmäisiin vaunuihin, josta hyppäsimme asemalle. Paikalla oli kymmeniä poliiseja, palomiehiä ja ambulanssi-henkilökuntaa, ja ihmiset itkivät, panikoivat ja pyörivät ympäriinsä. New Yorkin ensikohtaaminen tulisi kai olla sellainen Alicia Keysin ”Baby I’m from New York! Concrete jungle where dreams are made of, There’s nothing you can’t do. Now you’re in New York!”. Omat ensihetkeni olivat kuitenkin jotain muuta. Metrolinjat suljettiin, eikä lähiössä kulkeneet taksit, eivätkä liioin bussit ja jouduimme odottamaan reilun tunnin verran kaiken hälinän keskellä keskiyön maissa. Ehkä muistan tämän paremmin, kuin romantisoidun ensitapaamisen. 

Kun olemme reissussa, pyrimme turistirysien ja muiden tavanomaisten vierailijamestojen sijasta (tai vähintään lisäksi) paikkoihin, missä voi aistia paikallista kulttuuria ja elämää maanläheisellä tasolla: kirpputorit, katukahvilat, pikkukeikat, syrjäisemmät kadut ja oikeat asuinalueet. Hienointahan on, jos pääsee vierailemaan jonkun kodissa. New Yorkin kohdallakin halusimme ehtiä sukeltamaan edes pienesti paikallisten elämään, mutta kaupunki kun on niin valtava ja monipuolinen, että pikkuisen haukun kakusta ehti maistaa. Ja toki halusimme nähdä Vapaudenpatsaan, pilvenpiirtäjät yläilmoista ja Modernin taiteen museon Moman, mutta niiden rinnalla yritimme poiketa vähän pienemmillekin alueille.
Oma hostellimme oli Brooklynissä Greenpointissa, ”puolalaisten alueella”, jonka lisäksi jalkauduimme muun muassa Brooklynin Williamsburgiin ja Fort Greeneen, sekä Manhattanin Times Squaren hollilta Sohoon, Nolitaan, Lower East Sideen, West Villageen, Coney Islandille ja Meatpacking Districtille. Kävimme tietysti kurkkaamassa myös Financial Districtin ja surullisen kuuluisin Ground Zeron, jonne sinnikkäästi nousee uudet tornit. Olen surkea matkaoppaiden ja matkustuksen etätyön kanssa, mutta tällä kertaa olimme ostaneet Mondon matkaoppaan (jota suosittelen, jos kiinnostusta on muuhunkin kuin korkeakulttuuriin ja true-turismiin) ja jopa selaillut jonkun verran nettipalstojen keskusteluja. Nycin kaltaiseen möykkyyn kannattaa tutustua etukäteen, etenkin jos matkan pituus on tälläinen suhteellisen tynkä niin kuin meillä.
Kävelimme yhteensä kevyen arvioni mukaan noin kolme miljoonaa kilometriä. Apostolin kyydin rinnalla käytimme ahkerasti metroja (joihin kannattaa ehdottomasti ostaa viikon kortti! 29 dollaria) ja nautin suuresti siitä, miten metroverkostoissa oli elämää. Viikon aikana näimme kymmeniä musiikkiesityksiä niin metrotunneleissa kuin itse kulkupeleissäkin, jonka lisäksi myös eräs hiphop-porukka yllätti kanssamatkustajansa iloisesti. Tälläistä Suomeenkin, sanon minä. Yksi reissun parhaista jutuista oli myös salaa tuijotella kaupungin monipuolista väkeä: oli tummia ja vaaleita, aasialais- ja meksikolais-taustaisia ja ulkonäöltään identtisiä juutalaisia, hipstereitä, bisnesmiehiä, juppeja, hippejä, ghettoräppäreitä, kotiäitejä ja taiteilijoita. Ja kaikki sulassa sovussa. 
Viikon ohjelman rakensimme muutaman must-to-see-kohteen ympärille, mutta muuten kuljimme kaupunginosa kerrallaan. Näimme tietysti kaikesta vain pienen osan ja silmälasimme olivat sellaiset ”ensikertalaisen new york” -malliset, mutta viikossa ehti silti vaikka mitä. Hauskaa oli myös kohdentaa suuntansa muutamien netistä bongattujen suosituksien mukaan: saatoimme lähteä jollekin alueelle kuljeskelemaan motiivina suositeltu juustokakku-kahvila tai pienenpieni karkkikauppa. Samalla näki sopivasti elämää näiden kohdepaikkojen ympäriltä.
(Sydämeni sulaa ylläolevalle kuvalle ja sen tilanteelle aivan täysin). En kokenut rakkautta New Yorkiin ensisilmäyksellä. Suoraan sanottuna ensimmäiset fiilikseni olivat, että mistähän se äärimmäinen hypetys oikein johtuu? Times Square oli ruuhkainen, autot kaahasi lujaa, enkä niin kovasti arvosta äärimmäisen korkeita talojakaan. Toki se oli sellaista, mitä en ollut ennen nähnyt. Viikon mittaan aloin kuitenkin päästä paremmin kiinni kaupungin menoon. Kauempana keskustasta sai nähdä monipuolisempaa kaupunkikulttuuria, kun kiersimme viikonlopun kirpputorit ja bongasimme katujen vintage-liikkeet sekä kuppiloiden indie-keikat. Pilvenpiirtäjien jäädessä takavasemmalle hinnat laskivat, eikä asiakaspalvelukaan ollut niin päällekäyvää. Ravintoloissa tarjoiltiin brunssia pitkälle iltapäivään saakka ja kaduilla pystyi kulkemaan ilman, että pelkäsi jonkun astuvan varpaille. Viikon jälkeen olin jo myyty. En väriloistolle ja kulutushysterialle (vaikka hyvin hyppäsin mukaan siihenkin junaan), vaan inspiroivalle miljöölle ja sille, että koko ajan pystyi ammentamaan jotain uutta ja avartavaa.
Näistä perinteisimmistä turistimeiningeistä suosittelen alleviivattuna MoMAa (The Museum of Modern Art) ja sitä, ettei sinne mene nälkäisenä. Museo on aina perjantaisin neljän jälkeen ilmainen, ja jonot olivat sen mukaiset. Jono kuitenkin imeytyi nopeasti, eikä monen kymmenen metrin jonon kulkeutuminen sisätilohin kestänyt kuin muutaman minuutin. Ystävämme Mira ja Tuomas ottivat äkkilähdöt Nyciin myös samaiselle viikolle, ja tottahan toki hengailimme heidän kanssa niin Momassa kuin muuallakin. Kun katson tuota ylempää kuvaa minusta ja Mirasta, niin täytyy todeta, että tuo vaateyhdistelmänihän sopeutuu hyvin tuonne nykytaiteen keskelle. Kyseisen päivän jälkeen totesin, että jos otat reppuusi mukaan pitkähihaisen, niin varmista että se sopii myös muiden vaatteiden kanssa. No, jos olisi tarvinnut maksaa, niin olisin ainakin päässyt lastenlipulla.
Vapaudenpatsashan oli todellisuudessa säälittävä ruikku. Hieno kuitenkin ja näkemisen arvoinen: Manhattanin alakärjestä, Financial Destrictiltä lähtee päivittäin useita kertoja tunnissa ilmainen lautta, jonka kannelta näkee patsaan ja kaupungin oikein hyvin. Tietenkin jos kokee tarvetta mennä istuskelemaan patsaan kruunuun, niin tämä on kehno vaihtoehto. Kaupungin yönäkymää kävimme kurkkaamassa Rockefeller Centeristä, Top of the Rockista. Se on kaupungin toiseksi suosituin näköalatorni, mutta kuulemani mukaan vähän halvempi ja lyhytjonoisempi kuin Empire State. 
-Tähän tämä nyt sitten meni, että jaan turistivinkkejäni. Nämä ovat tosiaan sellaisia ensikertalaisen ajatuksia, mutta joku näitä aiemmin toivoi. Toivottavasti näistä on iloa. Myöhemmin kirjoitan vielä spesifioidumpia vinkkejä kaupoista ja kahviloista.

Vielä olisi kuvasatoa usemman kymmenen kuvan verran, jaksatteko fiilistellä mukana vai kaipaatteko Suomi-tunnelmaa? Itse täällä yritän pyristellä hereillä, että unirytmi palautuisi. Sorruin jo päiväuniin, vaikka vannotin itselleni, että illalla vasta. Mutta mitä pienistä, kun vapaa viikonloppu odottaa, sekä muutamat korkkaamattomat kengät. Kiitos ja hei.
Henriikka

I love you even more than New York.

Minä ja mies palasimme. Kun katsoin lentokoneesta rakasta Suomea, niin näkyi pelkkää metsää. Tuttua ja turvallista metsää. New York oli mieletön. Kaupunki, johon sytyin hiljalleen. En ensisilmäyksellä, niin kuin moni epäili. Juustokakkua, kirpputoreja, vintage-liikkeitä, pilvenpiirtäjiä, hipsterikortteleita, katukioskeja, turistipuljuja, jääkahvia, hampurilaisia ja hodareita, pimeitä metroverkostoja, katusoittajia, museoita ja loppujen lopuksi todellisuudessa niin kovin pikkuruinen Vapaudenpatsas.

Kerron huomenna lisää, olen kovasti jo kaivannut kirjoittamista. 
Nyt kuitenkin pikkuhiljaa unta palloon, sillä aamuyhdeksältä palaan taas ahkerana kouluun.
-Henriikka 
Kuva: Aapo Jämsén

Iso appelsiini

Nyt minä lähden. Laukut on pakattu ja hirveä jännitys päällä. Helsinki-Amsterdam-New York ja täpinöin erittäin kovasti, olettaen että ”täpinöidä” on verbi. Roskat on viety roskikseen ja jääkaapin turha sisältö jaettu köyhille opiskelijaystäville. Kämppävahti, check. Bussi lentokentälle, check. Matkalukemisena ”Älä käy yöhön yksin”. Lämpötila Nycissä 24 asteesta ylöspäin, minulle sopii.
En tiedä kirjoitanko seitsemästi vai en yhtä ainutta kertaa, mutta lupaan, että tulen jakamaan omat vinkkini ja hirmuisen kuvasadon ennemmin tai myöhemmin. Olkaahan kiltisti ja pitäkää peukkuja, että vieruskaverini lentokoneessa on maailman mukavin, eikä mielellään matkapahoinvoiva.
Peace,
Henriikka

Kuva: We heart it

Merkkiuskollinen

Merkkiuskollinen voi olla peltipurkeissakin. Itse tosin en ole, mutta kyllä se kovasti sydäntä lämmittää, kun huomaan, että kaunis purnukka kirpputorihyllyllä onkin Aarikkaa. Eli olen sittenkin, mitä oikein yritän selitellä itselleni ja teille. Lemppareitani ovat Aarikan Riemuraita-sarjan värikkäät purkit, joita löytyy somasti rivistä keittiön ikkunalaudalta. Perinteisten suurempien purkkien rinnalla komeilevat myös suola-ja pippurisirottimet.

Kovasti näyttävät rivistön suuremmat peltipurkit samalta, vaan kaksi ovatkin hyypiöitä: Vale-Aarikoita! Vaikka kovin samoilta näyttävätkin, niin ohuemmat raidat ja tyhjä purkinpohja paljastavat kutaleet. Jos joku siis hamuaa arvokkaampia retroaarteita, niin näillä merkittömillä ei pitkälle pötkitä, vaikka mukavilta näyttävätkin.

Anna-Kaisa Huuskon ja Juho Huttusen Retro-aarteet-kirjassa (Wsoy) arvioidaan tälle vihreä-valkoraitaiselle Aarikan Riemuraita-peltipurkille arvoksi jopa 35 euroa. Purkithan ovat 70-luvulta ja arvio pitää varmasti paikkaansa. Nämä olivat kuitenkin kuumaa kamaa tullessaan, ja näin purkkeja löytyy kirpputoreilta edelleen useita, useita. Väittäisin siis, että jos on valmis näkemään vaivaa, niin halvemmallakin pääsee. Usein hinnat keikkuvat siinä 12 euron tuntumassa, mutta arvosta tietämätön myyjä luopuu purkistaan muutamalla hassulla lantilla.

Apua, googlailin vähän asiasta ja esimerkiksi täällä väitetään, että nämä sininen ja punainenkin olisivat Aarikkaa. Olenko siis itse väärässä ja ohutraitaisemmat, leimattomatkin kelpaavat joukkoon? Asiantuntijaa tarvitaan! (EDIT: Eivät ole Aarikkaa, purkeissa myytiin taannoin Marianne-karkkeja) Paksuraitaisista haluaisin kovasti löytää vielä ainakin ruskean ja oranssin. Onko minusta kovaa vauhtia tulossa hamstraaja? Kirjoittelen sitten ilolla nimmareita 60-vuotiaana, kun olen päässyt siihen tv-dokkariin nimeltä ”Hamstraajat”. Itken verta ja pidän kynsin hampain kiinni peltipurkeistani, kun kamerat kuvaa. Mukava tulevaisuus.

Huomenna, huomenna.. diidii. 
Ehkä joku vähän kaukaisempi maa minua kutsuu. 
Jota joksikin suureksi hedelmäksikin sitä on joskus nimitetty.
Iso appelsiini?
Henriikka

Nälkäpäivä

Seuraa tähänastisen blogihistoriani merkittävin kirjoitus. Siis lukekaa. Siinä missä kulutan tätä maailmaa materialistisena ja pinnallisena, niin yritän myös maksaa takaisin edes välillä pienellä maailmanparantamisella. Enkä tarkoita mitään suuria tekoja, ihmetekoja, mutta kaikkihan me voidaan jotakin tehdä. Lähdinkin ilolla mukaan, kun Indiedays kysyi minua Lookbookkaajana mukaan kertomaan Suomen Punaisen Ristin Nälkäpäivästä. Enkä tyydy vain kertomaan, vaan aion lohkaista tämän kuukauden budjetista Nälkäpäivän keräykseen oman osuuteni.

Mikä Nälkäpäivä on?

Operaatio Nälkäpäivä on Suomen Punaisen Ristin suurin vuosittainen keräys, jonka toteuttavat vapaaehtoiset eri puolilla Suomea. Keräys järjestetään 13.–15.9. Vuosittain keräykseen osallistuu noin 20 000 vapaaehtoista. Keräys järjestetään nyt 32. kerran. Nälkäpäivänä kerätään varoja Punaisen ristin katastrofirahastoon, jonka lisäksi varoilla tehdään pitkäaikaista kehitysyhteistyötä.

Viime vuoden Nälkäpäivänä kerätyillä rahoilla on autettu kymmenissä eri maissa. Esimerkiksi:

– Nepalissa naisten ja vähemmistöjen asemaa on parannettu tukemalla elinkeinon harjoittamista.
– Malawissa on rakennettu kastelujärjestelmiä.
– Nigerissä ja Malissa on rahoitettu terveydenhoitoa ja annettu ruoka-apua.

– Mosambikissa on järjestetty rokotuskampanjoita ja hankittu malariaverkkoja.
– Filippiineillä on autettu trooppisten hirmumyrskyjen uhreja syksyllä 2011.
– Pohjois-Koreassa on tuettu tulvien jälkeistä jälleenrakennusta.
– Kolumbiassa on kunnostettu kouluja ja terveyskeskuksia sekä hoidettu miinojen uhreja.

Miten mukaan?

Kuka tahansa saa lähteä lipaskerääjäksi ja kerätä sen ajan kuin itselle sopii.

Isoimmissa kaupungeissa on keräyksen aikana ns. keräyskeskuksia, joista voi hakea lippaan ilman etukäteisilmoittautumista. Pienemmillä paikkakunnilla kerääjäksi pääsee ilmoittautumalla paikallisen Punaisen Ristin osaston keräysjohtajalle. Tiedot keräyskeskuksista ja keräysjohtajien yhteystiedot löytyvät lähempänä Nälkäpäivää keräyksen sivuilta www.nälkäpäivä.fi

Nälkäpäivänä paikalliset osastot järjestävät erilaisia keräystapahtumia. Keräämisen ja lahjoittamisen lisäksi halukkaat voivat auttaa tarjoamalla apuaan esimerkiksi tapahtuman järjestämisessä.

Miten voin lahjoittaa?

Lahjoittaminen onnistuu lipaskeräyksen lisäksi:

· Katastrofirahaston tilille: Nordea 221918-68000

· Internetissä osoitteessa www.nalkapaiva.fi

· lahjoituspuhelimella: 0600 12220 (20,12 € /puh. + pvm)

Tänä vuonna ovat ensimmäistä kertaa käytössä myös virtuaalilippaat. Yritykset, yhteisöt ja yksityishenkilöt voivat perustaa lippaan verkkosivuilleen ja näin seurata, kuinka paljon rahaa ovat keränneet.

Itse olen mukana kantamassa korteni kekoon lisäämällä sivulleni bloggaajien keräyslippaan. Varsinainen Nälkäpäivä järjestetään 13.-15.9. Virtuaalisessa lippaassa keräysaikaa on kuitenkin syyskuun loppuun. Nyt niitä lahjoituksia, haastan kaikkia kilauttamaan lippaaseen vähintään kaksinumeroisen summan.

Lisätietoa?

www.punainenristi.fi
www.nälkäpäivä.fi

Haaste:

Mukaan haastan Ei Mistään –blogin Auran ja Cositas-blogin Hannan.

1. Kerro blogissasi Nälkäpäivä-keräyksestä http://www.nalkapaiva.fi/
2. Kirjoita, miten itse kannat kortesi kekoon: lähtemällä
lipaskerääjäksi, lahjoittamalla Otto-automaatilla, tilisiirrolla,
netissä tai lahjoituspuhelimella vai osallistumalla bloggaajien omaan
virtuaaliseen keräyslippaaseen.
3. Halutessasi voit lisätä blogiisi myös bloggaajien keräyslippaan
koodin, jonka saat täältä:
http://www.lahjoituslipas.fi/nalkapaiva/bloggaajienkerayslipas/ tai
kannustaa lahjoittamaan bloggaajien keräyslippaaseen Facebookissa
http://www.lahjoituslipas.fi/nalkapaiva/bloggaajienkerayslipas/lahjoita/.
4. Haasta mukaan kaksi bloggaajaa.

Selvää? Minulle ainakin. Ovathan nostalgiset lippaat kiertäneet jo muinnoin taannoin ala-asteellanikin. Sain joskus oikein pitää lipasta oven suussa. Hyvä kiertämään: tänään, huomenna ja aina.
Henriikka

Kuvat: Etiopia 2009

Olympiapaita in action

Nyt olisi sitten kymmenen sentin villapaitani tositoimissa. Haluan käyttää hyväkseni nämä pari kuukautta, kun takin sijasta voi vielä käyttää pelkkää villapaitaa tai neuletta. Niitä päiviä ei Suomessa ole paljon, mutta ne ovat sitäkin tunnelmallisempia (etenkin silloin kuin vettä tulee taivaan täydeltä, ja on juuri pukenut päälleen ne nahkakengät ja pörröisimmän villapaidan).
Tämä 80-villis on yllättävän tyköistuva ollakseen omistuksessani. Yleensähän kuljen niissä polvimittaisissa, joihin voi kutsua kaverin teelle, jos yksin tulee vilu. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, että hiljalleen alan tottua ”sopivampiin” vaatteisiin. Telttatyylistä en ole valmis luopumaan, mutta en myöskään halua näyttää kävelevältä collegelta, niin kuin hiphop -vuosieni kulta-aikoina.

Tänä viikonloppuna suosittelen seuraavia:
Design Markettia Kaapelitehtaalla, auki la-su klo 11-17, vapaa pääsy. 
(Olin tätä itse perjantaina rakentamassa ja voin sanoa, että paikka on upea!)
Katusoittopäivää 9.9. Helsingin Kalliossa.
– Lööbaamista ja rentoilua, jos ei jaksa lähteä tapahtumiin juoksemaan. 
Se on aivan yhtä oikein.
– Mökkeilyä Kainuussa (Voi kunpa pääsisin mökille. No, ensi viikolla Nyciin.)
 – Suurensuurta kaakaomukillista minivaahtokarkeilla ja kermavaahdolla.
– Tyköistyviä ja teltta-villapaitoja, ihan niinku fiiliksen mukaan.
Ainiin, ja sivupalkissa keikkuvaa kyselyä, joka tärvelee blogini ulkoasun yhtenäisyyden.
-Henriikka

villapaita, kengät, farkut, kangaskassi/Second hand

Lotta Nieminen

Tiedättekö tunteen, kun joskus kuulee jostain ihmisestä, esineestä, asiasta tai ilmiöstä, niin sen jälkeen se tuntuu tulevan esiin joka paikassa. Et ole koskaan kuullut jotain sanaa, ja sitten kun kuulet sen ensi kerran, niin seuraavalla viikolla kuulet sen seitsemästi. Näin minulla kävi kuvittajan ja graafisen suunnittelijan Lotta Niemisen kanssa. Alkuvuodesta ystäväni vinkkasi, että ehkäpä pitäisin Niemisen jutuista. Seuraavaksi joku linkkasi sen minulle netissä, myöhemmin luin hänen asunnostaan jostakin sisustuslehdestä, sitten luen hänen saaneen Vuoden huiput -palkinnon. Nyt minun on jo useamman kuukauden ajan pitänyt kirjoittaa rakkaudestani kyseisen taiteilijan töihin. Ennen kuin ennätin, niin metropysäkeille olivat ilmestyneet mainokset, että Pauligin uusin kahvipurkki tulee syyskuussa kauppoihin: kukas muukaan on sen suunnitellut, kuin tämä kyseinen nainen?
Ihailisin Niemisen juttuja tuntitolkulla. Täytyy varmaan hankkia se kahvipurkkikin, jotta voin vain tuijottaa sitä koomassa. Tyyli on niin pehmeä, kuitenkin vivahteikas ja täynnä yksityiskohtia (kuulostanko dancen tuomareilta?). Värit ovat täynnä tunnetta ja niitä on uskallettu yhdistää liikaa varomatta. Talot ovat pieniä ja sieviä, ihmiset usein mukavan pelkistettyjä ja kulmikkaita. Kuvissa on leikkisyyttä, mutta ei rönsyilevää huumoria. Kuvituksen lisäksi Nieminen tekee graafisen suunnittelun puolella hyvää työtä: hän on se mysteeritaiteilija, joka on luonut kansikiemurat niiden Trendi-lehtien kansiin, jotka kiikutetaan suoraan kotioville.

What can I say? Menkää itse koomailemaan: http://www.lottanieminen.com/
Henriikka

Intia intiaaneille! Arabialainen matto minulle!

Sisustusta kaipaa kotini. Sisustusta kaipaa mieleni. Ja kahviakin, mutta keskitytään nyt siihen ensimmäiseen. Puhuimme ystäväni Leenan kanssa eräs kaunis ilta sisustuksesta. Hän sanoi, että sisustustuotteiden ollessa kyseessä, ostokynnys on huomattavasti korkeampi. Paidan saattaa ostaa 40 eurolla vähemmälläkin harkinnalla, eikä käyttämättömyys aiheuta niin suuria tuskia, kuin jos ostaisi samalla hinnalla maton ja kätkisi sen kaapin pohjalle. Tunnistan saman itsessäni, ainakin jos tuote on kokonsa puolesta vaikea piilottaa tai hinnaltaan enemmän kuin muutaman euron. Olisiko tässä kyseessä se, että sisustustuotteet on tarkoitus olla näkyvillä, kun taas vaatteet ovat kovan käyttöputken aikanakin usein kaapissa piilossa? Kun näkyville tarkoitetun sisustustuotteen joutuu piilottamaan, nousee tunnontuskat pintaan.
Toisaalta sisustustuotteisiin kiintyy myös keskimääräisesti vaatteita enemmän. Tai tämä oli ainakin minun ja ystäväni mielipide. Kirpputorilla myy usein kasapäin vaatteita, mutta kovin montaa hankkimaani sisustustuotetta en ole laittanut vielä jakoon. Hyvä näin ja harkinta kunniaan. Suurta kiintymystä on ollut huomattavissa myös kuvien tuotteiden kohdalla, jotka kesän aikana hankin kotiimme.
Päiväpeitto on ollut pitkään harkintalistalla. Tähän asti asemaa ovat ajaneet sattumanvaraiset viltit ja peitot, mutta koko ajan on ollut ajatuksissa hankkia uusi, kun sopiva kävelee vastaan. Kävellessäni eräs sunnuntai Valtterin kirpputorilla, roikkui rekissä epämääräinen intiaanikuosinen viltti. Paksua kangasta oleva viltti osoittautui leveydeltään noin puolitoistametriseksi, ja näin ollen juuri sopivaksi päiväpeitteeksi. Hintaa inkkariviltillä oli 4 euroa.
Suuresta arabialaisesta matosta olen haaveillut jo varhaisista teinivuosista asti. Näitähän on kirpputorit pullollaan, mutta eri asia on, että mitä niistä on valmis maksamaan. Sörnäisten Fidan liinavaatteet ja matot olivat kuitenkin hetkellisesti -50 prosentin alessa muutama viikko takaperin. Kävin nappaamassa vaatekaappini eteen suorakaiteen muotoisen, punasävyisen maton. 15 euron lähtöhinnasta lähti kassalla mukavasti puolet pois.

Pakko lopuksi mainita, että kylläpä oli viihteellistä seurata eilen, kuinka punaisten nahkatakkien esilletuonti aiheutti kuhinaa ja kuumia tunteita! En olisi arvannut, että kyseinen aihe on kuluneen vuoden puhuttelevin. Tulin tulokseen, että yritän kuvata vielä molemmat yhdisteltyinä niille luontaisiin asukokonaisuuksiin, ja tehdä päätöksiä vasta sitten.

Lopuksi vielä informoin, että blogissani tulee muutaman vuorokauden sisään näkymään TNS Gallupin toteuttama lukijatutkimus, jossa kartoitetaan blogin lukijoiden taustoja ja kiinnostuksen kohteita. Halutessasi voit osallistua tutkimuksen pop-up –kyselyyn, johon vastanneiden kesken arvotaan palkinnoksi 10 lahjakorttia. Kysely näkyy kullakin vain kerran ja on kestoltaan noin viikon mittainen. Olisin erittäin kiitollinen vastauksistanne, sillä sen avulla pystyn varmasti pohdiskelemaan aamukahvilla-saitin suuntaa ja parannusmahdollisuuksia.

You mean the world to me. NOT. Mutta paljon kyllä.
Henriikka

Kukaan ei tarvitse kahta punaista nahkatakkia, tiedän.

Hyvää iltaa rakas joukko (kummallista ja hienoa sanoa ”rakas”, vaikka puhunkin totta). Tänään on ollut hyvä päivä, olen kahvitellut rakkaan ystävän kanssa, joka pian lentää vuodeksi Pariisiin (!!), syönyt lounaaksi kylmäsavulohi-katkarapu-sinihomejuusto-basilika-pitsaa Rossossa, napannut ison laten mukaani kahvilasta ja ajanut metrolla Itäkeskukseen. Löytänyt täydellisen romu- eli retrokirppiksen Itiksen viereisestä Puhoksen kauppakeskuksesta ja vieraillut myös kyljessä olevassa Itäkeskuksen Fidassa ensi kertaa. Sydäntälämmittävää oli myös, kun vein blogikirppis-ostoksia eräälle ostostelijalle, ja hän oli neulonut minulle villasukat! Juuri kun pohdin, että olisi tarvetta uusille. Tässä vaiheessa tarinaa muistuttaisin kaikkia, että hyvät ihmiset älytkää, että suodatan julkisesta blogista miltei kaiken kuonan: en aio kertoa, kuinka meinasin oksentaa bussiin tai kuinka päkijöihini nousivat vesikellot ravatessani ympäri kaupunkia. Useimmiten syön lounaaksi opiskelijapöpskää ja nämä olivat myös elämäni ensimmäiset villasukat tuntemattomalta ihmiseltä.
 
Päivän aiheeni ja pulmana ovat kuitenkin punaiset nahkatakit. Niin kuin tiedätte, pidän nahkasta, vaikka se onkin eläimen ihoa. Olen syksyn aikana ostanut kirppiksiltä kaksi aitonahkaista takkia, ja nyt olen suuren kysymyksen äärellä: kumpi, ei kumpaakaan vai molemmat?
Ensimmäisten kuvien takki on rennompi, äijämpi, baggympi. Se näyttää hyvältä kiinni ja auki, mutta vetoketju on muuhun takkiin nähden liian kirkkaanpunainen. Pidän selän leikkauksesta ja alareunasta roikkuvista ”kiristysnauhoista”. Ei tästä bisnes-takiksi olisi, mutta kuka tässä nyt mitään bisnestä pyörittääkään.
Toinen takki on vielä astetta tummempi ja helma kulkee suorana alas. Vetoketjun sijasta takista löytyvätkin napit. Pidän kauluksen epäsymmetrisestä leikkauksesta, sekä siitä, että tämän takin saa näyttämään viralliselta tai rennolta yhdistelystä riippuen. Takki näyttää kuitenkin aika tädiltä kiinni, ainakin ilman huivia.
Nyt niitä mielipiteitä. Sinänsä ei ole kyse elämästä ja kuolemasta, kun kummatkin maksoivat alle 10 euroa.  Kumpi, ei kumpaakaan, molemmat?
Henriikka

Ajatuksia muutama tuhat tusinaa

Tadaa, tässä tulevan levyni kansi. Nimeksi olen kaavaillut ”Ajatuksia muutama tuhat tusinaa” ja levyn pitäisi olla ulkona lokakuun puolen välin jälkeen! Ihanaa! 
Just kidding.. tarkoituksenani on taas vain puhua vaatteistani. Tylsimys. Siinäkin mielessä, etten ole oikein täysillä lämmennyt pastellimeininkeihin. Pastellivärit ovat ihan suloisia, mutta suureksi faniksi en itseäni kutsuisi. Aivan uuden värimääritelmän opin kuitenkin, kun kuulin muutama päivä sitten ystäväni suusta, että villapaitani on ”pastellinkeltainen”. Onko sekin väri? Itse olin puhunut kulahtaneenkeltaisesta. 
Oli se sitten pastelli tai kulahtanut, niin se passaa mielestäni oikein kauniisti harmaan kanssa. Kirjoitin heinäkuussa täydellisen pipon metsästyksestä (ja sain jopa postissa erään lukijan itsevirkkaaman! vau!) ja nähdessäni Wool and the Gangin sivuilla harmaan, löysähkön pipon -70 prosentin alennuksessa, oli pakko kokeilla onnea. Voisiko tämä löyhäneuleinen pipo sopia tavallista suurempaan päähäni? Ja kyllähän se sopi.
Suurensuuren villapaitani ja uuden suosikkipiponi kanssa puin Leviksen vaaleansiniset farkut ja ruskeat Pikku Myy -kengät. Myyt ovat olleet jo useamman vuoden kestosuosikkejani. Oikeastaan ne, jotka laitan jalkaan viikossa vähintään neljästi. Viime kevät ja kuluva syksy on kuitenkin osoittautunut, että Myy-kenkien hekuma on pikkuhiljaa laantumassa. Maiharit tai herrainkengät nähdään jalassani huomattavasti näitä useammin. Tuntui kuitenkin kotoisalta ja turvalliselta, kun taas tauon jälkeen jalassa tapitti tuttu ruskea pari -Lankkausta tosin kaipaisivat, huomasin.

Tätä juttua tehdessäni söin samalla kaksi litraa herneitä. Sweet.
Henriikka
villapaita, kengät/kirppis, pipo/Wool and the Gang, farkut/Levis

Asusteet on se juttu

Olen viettänyt kuluneen päiväni Tulli- ja Pakkahuoneella auttamassa erään installaation rakentamisessa, khihih. Jännittäviä puuhia ja kauniitakin, kun kyseessä on sellainen rakennus. Taas kerran sellainen, jonka edessä olen valmis luopumaan kaikista tavaroistani, ostamaan vanhan kunnon hetekan ja muuttaman nurkkiin asumaan. Tekemään vapaaehtoistöitä aamusta iltaan, pyyhkimään pölyjä ja tarjoilemaan kahvilan puolella tuplaespressoja kaikille aasialaisille turisteille. Jos vaan saan viettää aikaani näiden puulattioiden päällä, näissä ajan patinaa kaikuvissa nurkissa.
Aamulla olin kuitenkin kriisin äärellä, kun vaatekaapin avatessani kaikki näytti niin ällöttävän tutulta. Niin puurolta. Sellaiselta puurolta, joka on jo jäähtynyt ja alkanut liisteröityä. Sellainen oli vaatekaappini. Ja voin rehellisesti sanoa, että olen kovin harvoin tälläisten kriisin äärellä (etenkin talvisin, kun voi aina turvautua villapaitaan).
Mutta sittenpä minä muistin, mitä muotilehdissä aina painotetaan: Asusteet ovat se juttu. Ehkä tällä aamulla on vielä mahdollisuus. Ja vielä on 90-luvulla mahdollisuus, sillä valitsin hiusdonitsin. Harmaansävyisen, leopardikuvioisen. Harmaan kanssa laitoin kirkkaan oranssin huulipunat. Ja volaa, alkoi näyttää jo kirkkaammalta tämä päivä. Suuri mukillinen tummapaahto-juhlamokkaa (joojoo, ei oo tummapaahtoa oikeesti, kun paahtoaste on niin niuhea) ja siinä se.
Syksyn tullen olisi kiva siirtyä oranssista huulipunasta muihinkin sävyihin. Mitähän keksisin ja ennen kaikkea, mikähän tälle vaalealle, jämäruskettuneelle naamalle sopisi?
Mukavaa maanantaita, pus!
Henriikka

Kesä pakettiin

Viime vuonna lisäsin kuluneen kesän tiimoilta kuvia otsikolla Haikea elokuu. Nyt ajattelin säästää kesän paketoinnin syyskuun ensimmäiseen päivään. Kesä on aina kesä, spontaani ja unohtumaton, eikä kaikkea pysty tallentamaan kameralle. Ajattelin kuitenkin koota pimenevien iltojen iloksi, suurelta osalta itseni iloksi, kollaasin kesän 2012 kuvista, jotka ilahduttavat, ilostuttavat, haikeuttavat. Kun lähettämäni kertakäyttökamerat kiertävät matkallaan, odotellessani turvaudun omiin kesäkuviin. 

Muistan karkkipäivät, kesäretken Ikeaan pelkän aamupalan takia, muistan koskenlaskun ja auringonlaskun, muistan seuraavan aamun auringonnousun, muistan piknikhetket, korismatsit, mustikat ja mansikat, sekä museorinksat. Ystävät eritoten ja useat niistäkin hetkistä, joita ei kameralle tallentunut. 
Mä lupaan, että huomenna loppuu tämä vaaleanpunaisten lasien läpi tuijottelu, nämä eriskummalliset unelmakokoelmat ja nostalgiset kyynelehtimiset. 
Henriikka