Puoliso kertoi minulle tässä eräs loppukesäinen päivä videosta, jonka hänen ystävänsä oli näyttänyt heidän kohdatessaan. En muista siitä muuta, kuin videon keskeisen sanoman:
”Haaveen toteutumiseen vaaditaan se, että tietää mistä haaveilee.
Jos et tiedä, mitä haluat, niin et voi mitenkään saavuttaa sitä.”
Tämä ajatus jäi mieleeni hanakasti pyörimään.
Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, etten ole arkeeni kovin tyytyväinen. En edes juhlaan. En ole ollut elämääni kovin tyytyväinen.
Ja sitten aloin miettiä, johtuuko se siitä, etten edes tiedä mitä siltä tahdon.
Tahtoisin, että saamme toisen lapsen. Se on ainoa asia, jota mieleeni on pariin viime vuoteen on kunnolla mahtunut. On uskomatonta, miten järkälemäinen se haave voi olla senkin jälkeen, kun on jo siunattu esikoisella.
Viime vuoden kesäkuussa koimme ensimmäisen keskenmenon.
Viime vuoden syyskuussa koimme toisen keskenmenon.
Kuukausi sitten koimme kemiallisen raskauden, eli hyvin varhaisen keskenmenon, joka ehti ohimenevän hetken näkyä haaleana viivana raskaustestissä, minkä jälkeen vuoti muutaman päivän myöhästyneenä kuukautisvuotona ulos.
Viime aikoina on alkanut tuntua, että mieleeni mahtuisi jotain muutakin. Ei siksi, ettei sama toive pitäisi sinnikkäästi pintaansa, roikkuisi epätoivoisesti mukana. Vaan siksi, etten jaksa enää roikkua vain siinä.
Haluan valoa mieleen, haluan haluta muutakin. Haluan olla muutakin.
Haluan olla muutakin kun näitä kerta toisensa jälkeen väkisin väännettyjä ovulaatiopäiviä, pettymyksiä vuodon alkaessa. Muutakin kuin verta ja rukouksia ilmoille.
Viime aikoina en kyllä ole jaksanut edes rukoilla. Olen vain suorittanut tätä kaavaa ja yrittänyt rentoutua. Rentoutumisen yrittäminen, sehän onkin aina niin toimivaa.
Mitä muuta haluaisin kuin perheemme kasvavan?
Sitä en oikein edes tiedä.
Sitä minun pitää varmaan vähän pohtia.
Haluaisin seikkailla spontaanisti, niin kuin ennen lasta. Lähteä hetken päähän pistosta tuntureille tai purjehtimaan. Nukkua teltassa ja herätä aamuyöllä, että näkee lähipellon usvan. Olla rutiiniton ja villi, onnellisesti väsynyt ja melankolisissakin tunnelmissa elämään tyytyväinen. Luulen, että haluaisin oikeasti olla vain onnellinen, terve ja tyytyväinen, millä keinoin tahansa.
Ja jos nyt saisin tietää, ettei toista koskaan tulekaan, se olisi varmasti hetkellisesti surullista, mutta yllättävän nopeasti okei. Ajatus meistä kolmesta perheenä on tosi onnellinen sekin.
Ehkä siis todellisuudessa toiveeni onkin tosi yksinkertainen:
Haluaisin tämän välitilan päätökseen. Haluaisin vain tietää, kuinka meidän käy.
Ja sitten haluaisin taas tehdä kaikkeni, että olisin taas onnellinen, terve ja tyytyväinen.
-Henriikka
Kipeä ja kaunis teksti. Toivon teille mielenrauhaa ja onnellista elämää.
Oi mikä teksti…. Toivon teille kaikille kolmelle onnellista elämää. Oli se sitten millainen vain. Epätietoisuus on pyllystä, mutta koska se kuuluu elämään, niin voi koittaa tehdä siitä pyllystä siedettävän ????
Kiitos Henriikka!
Niin samaistuttava kirjoitus. Itsekkin pohdin juuri samaa… Mikä olisi se toinen unelma. Semmonen unelma jota mä voin ite kontrolloida, joka olis mun omissa käsissä ja jonka vuoksi mä voisin tehdä jotain että se toteutuu. Ei kyllä innosta yhtään, se toinen unelma. Ainakaan vielä.
<3
Tosi kaunis teksti ja samaistuttava vaikka onkin omassa elämässä hieman erilaisesta välitilasta kysymys.
Kiitos Henriikka, että kirjoitit tämän. <3 Sepä tässä lapsen toivomisessa (ja kaikissa välitiloissa) onkin kipeintä, kun ei ole kristallipalloa, josta saisi tietää lopputuloksen. Paljon valoisia päiviä teille.
Jätän tän vaan tähän, kun en muutakaan osaa sanoa: ❤️
Niin paljon rakkautta sinne, kävisipä unelma toteen <3
Vihdoin ehdin lukea tämän! Olipa kaunis ja ihana kirjoitus vaikka aihe on kipeä. Ja kyllä, olisipa unelmia, onnea ja terveyttä arjessa <3
Pakko kommentoida, sillä kuulostaa niin tutulta – oon ollut samassa tilanteessa vuosia sitten. Toivoin silloin myös kristallipalloa pitkään odotukseen, samoin kuin myöhemmin joka raskaudessa, kun epätietoisuus lopputuloksesta kalvoi. Toisaalta ajattelen, että onneksi ei ollut kristallipalloa, sillä en tiedä olisinko jaksanut elää niitä vuosia, kaikkia niitä keskenmenoja ja pelottavia raskauksia jos olisin tiennyt ne etukäteen. Silloin emme olisi myöskään saaneet näitä lapsia syliin, jotka lopulta tuli. Vuosien myötä oon hyväksynyt, että meidän tie perheeksi oli tämä. Mutta tuo ajatus, mitä ylemmässä postauksessa sanoit ”tuon ikäinen lapsi meilläkin voisi olla” – kyllä se kulkee mukana vaikka niitä omia syliinkin lopulta tuli. Näissä jutuissa ei mene kortit tasan, kun joutuu katsomaan vierestä monien muiden vauvaonnea oman surun keskellä. Voimia teille tähän välitilaan, koko sydämen pohjasta toivon, että teilläkin haave vielä toteutuu eikä siihen olisi enää kovin pitkä matka. <3