Kaupallinen yhteistyö: Pyha.fi

Tiedättekö sen jännittävän tunteen, kun pääsee kauden ensikertaa rinteeseen? Lauta tai sukset eivät tunnu vielä yhtään jalkojen jatkeelta, lumen liukua ja muita ominaisuuksia ennustaa vähän varovaisesti ja vähän väärin. Hetken sitä luulee, ettei muista kuinka homma toimii.

Mutta vaikka yksi välivuosikin on ehtinyt elämäni aikana laskemisesta tulla, en ole vielä koskaan unohtanut. Parin laskun jälkeen on taas ihana huomata kuinka lauta leikkaa ja vaikka hakemista on aluksi joka vuosi, varmuus kasvaa takaisin nopeasti.

Itse pääsin ensi kertaa laudalle muutama viikko sitten Pyhän rinteillä – ja vähän niiden ulkopuolellakin.

Lapin viikkomme lopuksi suuntasimme Eevan kanssa Kuusamosta Pyhälle viimeiseksi viikonlopuksi. Olimme olleet pari yötä maastossa, autiotuvassa Iivaaralla ja Pyhä-Luoston kansallispuistossa Rykimäkurun laavulla.

Laavuyön jälkeen pakkasimme savuntuoksuiset (tarkoitan: -katkuiset!) kamppeemme ahkioon, käppäilimme lumikengissä takaisin autolle ja ajoimme viikonlopun majapaikkaamme Pyhän rinteille: kolme yötä PyhäLinnan kompaktissa asunnossa tuntui ylellisyydeltä!

Ripustimme makuupussit, -alustat ja vaatteet tuulettumaan saunaan, kylmään kuivauskaappiin ja miniterassille. Purimme ruoanjämät ja kaupasta haetut ruoat jääkaappiin, napsautimme teeveden päälle, valitsimme sängyt… Asetuimme siis todella taloksi.

Koko Lapin viikkomme oli ollut pilvistä. Minua se ei haitannut, olenhan usvaisen kelin ykkösfani, mutta en kieltämättä pane pahakseni aurinkokelejäkään pakkasilla.

Kun sitten ensimmäisen kokonaisen Pyhä-päivämme (hehe, mikä sanaleikki) aamuna nousimme tuolihissillä tunturin huipulle, en meinannut uskoa silmini: yhtäkkiä taivas alkoi aueta ja aurinko paistaa paksun pilvikerroksen takaa. Ihan uskomaton tunne! Eeva, joka ei ollut laskenut vuosiin, myönsi fiiliksen olevan varsin ok, kun totesin tämän olevan parasta koko laskuhommassa.

Vedimme happea keuhkomme täyteen, fiilistelimme joka solullamme ja laskimme samantien tykkypuiden sekaan merkityiltä rinteiltä.

Tällä kertaa meillä oli laskulle varattuna vain yksi päivä. Alkuviikon olimme vain retkeilleet lumikengillä (ja rakentaneet yhden lumiukon), ja Pyhälläkin halusimme hyöriä tunturissa myös ilman lautoja ja suksia. Vaikka olenkin koko elämäni harrastanut lomia, jossa lasketaan lähes aamusta iltaan, olen alkanut lähivuosina lämmetä vähän monipuolisemmalle menolle. Kun ei tee mitään kyllästymiseen saakka, saa päivistä enemmän irti, eikä kroppakaan prakaa.

Esimerkiksi laskupäivän jälkeisenä aamuna nousimme lumikengät kainalossa tuolihissillä tunturin laelle ja palloilimme koko päivän, koko valoisan ajan, huipulla. Pimeän tullen raahustimme jalat tallustelusta väsyneinä, hiukset huurussa Tsokka-tunturikahvilaan vohveleille. (Otin revontulivohvelin, siis viittä eri hilloa. Best.)

Olisimme voineet kulkea alas majapaikalle huoltoreittiä Pohjoisrinteiden ja Tajukankaan kautta, mutta tällä kertaa nautimme vohvelit sen verran nopeasti, että ehdimme vielä hissillä alaskin.

Majoitumme PyhäLinnassa, joka on alarinteelle vasta rakennettu huoneistohotelli. Asunnot ovat rinteiden välittömässä läheisyydessä, joten autotonkin pääsee lähes ovelta suoraan laskuun. Hotelli Pyhätunturiin ja ravintola Coloradoon on matkaa noin 200 metriä, vuokraamoon noin 300 metriä. Huoneistot ovat kalustettuja ja varusteltuja – pistin merkille, että astiat olivat Iittalaa, heh. Jokaisessa huoneistossa on oma sauna, käytössä on myös lukittava ulkovarasto ja suksienhuoltotila.

Teimme jonkun verran myös töitä viikonlopun aikana (erityisesti öisin), joten oli mahtavaa, että oli oma kotikolo hommille. Omasta mielestäni parasta oli kuitenkin sängyt. Siis aivan sairaan hyvät. Minä selkävammaisena jään usein lomien jälkeen vähän vaikeroimaan alaselkäkipujani, vaan nyt hykertelin tyytyväisenä. Valitsin yläpedin, jonne sain rakennettua oman turvallisen sopen. Ei olisi tehnyt mieli lähteä lainkaan. Lakanat olivat valkoiset ja ihanasti rapeat.

En ole voinut aikoihin väittää olevani vain reppureissaaja, joka matkustelee aina mahdollisimman halvalla. Sen sijaan kontrastit matkustus- ja lomailutapojeni välillä ovat korostuneet: saatan hyvin yhdistää samalle lomalle kolme yötä hostellin dormissa syöden tonnikalaa ja makaroonia ja toisaalta siinä touhussa säästynein rahoin ottaa perään pari yötä hienossa hotellissa illallisineen. Tai nukkua teltassa leirintäalueella, jotta voin herätä seuraavana aamuna ja mennä runsaalle hotelliaamiaiselle (tositarina kesältä 2016). Molemmista saa irti omalla tavallaan, molemmat ovat elämyshakuisen matkustajan valintoja.

Pyhällä tuntui juuri tältä: kun oli elänyt alkuviikon mahdollisimman halvasti ja ulkona yöpyen, PyhäLinna oli sellainen rauhoittava loppuloman elämys. Helppo ja rentouttava, muttei tarpeettoman öky. En tarvitse timantteja. Saunan sai napsautettua päälle ja illalla pääsi kävelemään lähiravintoloihin, aamiaiset ja lounaat sai helposti aikaiseksi omassa keittiössä. Autoa ei tarvinnut käyttää koko viikonloppuna.

Varasin juuri eilen junat, jotta pääsemme Jannen kanssa ensi viikon lopulla Jyväskylään ja sieltä jälleen isoveikan kyydillä takaisin Pyhälle. Tämän helmikuisen viikonlopun lisäksi vietämme pian perheen kanssa vuokramökkiloman samoissa maisemissa. Hauskaa, että paikassa, jossa en ollut taas käynyt yli kymmeneen vuoteen, käynkin sattumalta saman talven aikana kahdesti. Nämä rauhallisemmat Lapin kohteet ovat kyllä muutenkin mieleeni: vähemmän after-skitä, enemmän luontoa ja enemmän rauhaa.

Oma perheeni on kyllä niin aktiivinen, että pakko varmaan nostaa vielä nämä pari viikkoa kunnolla punttia ja käydä vähän lenkkeilemässä, että jaksan heidän kanssaan kokonaisen viikon. Vanhempieni lomailutyylin rinnalla omani on patalaiska. Eikun salille!

Tunturin rauha, aktiivisena tai vähän laiskempana, onko parempaa?

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen